keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Poor Egnatius



The misfortunate, otherwise unknown first-century BC Roman Egnatius – remembered because of a poem in which Catullus accuses him of cleaning his teeth with urine.

(Markson 2007, 79.)


Onneton, poloinen Egnatius – jota kohtaan David Markson tuntee niin suurta sääliä, että jatkaa virtsantuoksuisen anekdootin levittämistä yhä uusille lukijasukupolville. Egnatius on vain yksi lukuisista ilonaiheista Marksonin ”romaanissa” The Last Novel – lainausmerkit eivät tässä tarkoita, että en hyväksyisi kirjaa romaaniksi, vaan viittaavat pikemmin sen omaan leikkiin lajikategorioiden suhteen (tämä voisi olla vaikka myöhemmän blogipostauksen aihe). Se koostuu lähinnä anekdooteista ja ajatuksella valituista sitaateista, joista suurin osa liittyy kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin, säveltäjiin ja tieteentekijöihin.


Tässä toinen Marksonin esimerkki Antiikin kirjallisuuden sivuhenkilöstä, joka on jäänyt historiaan yhden erikoisuuden tai taidon vuoksi:


A hetaera named Cyrene, remembered for 2,400 years – because Aristophanes indicates that she could perform in a dozen different positions.” (Markson 2007, 118.)


Jos Kyrene oli ylpeä ammatinharjoittaja, hän saattaisi olla iloinen jälkimaineestaan. Egnatius tuskin. Marksonin lukeminen herättää välittömän tarpeen etsiä lisää samantyylisiä outoja sattumien, yksityiskohtien tai sitaattien sarjoja. (Ainakin Neliapinan ja Runousnoppia blogeissa olen törmännyt muutamaan Markson-tribuuttiin.)


Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan

huuhtomalla siinä takapuolesi, tee

se vielä likaisemmaksi: Zoilus,

upota siihen pääsi.”

(Martialis 2000, 131.)


”Riemurietas” Martialis ainakin ikuisti useita aikalaisiaan huoriksi, aisankannattajiksi, parittajiksi, peppuunpanijoiksi ja -pantaviksi. Samanlaista informaatiota saa Juvenaliksen ja Catulluksen tuotannosta. Toki shokkiarvo katoaa tai kasvaa ajassa: se mikä Martialikselle oli pahinta itsensä alentamista, on nykymiehelle melkein välttämätön taito eikä lainkaan häpeällistä. Naisen alapään nuoleminen.


Martialiksen epigrammien suomentaja mainitsee, että tämä ei käyttänyt oikeita nimiä kuin hyväntahtoisissa kiitosrunoissa. Mutta suojeleeko keksitty nimi aina tosielämän henkilöä? Ehkä sikäli, että se laajentaa epäiltyjen kirjon useampaan henkilöön. Esimerkiksi antiikin fiktiivisten romaanihahmojen mahdolliset esikuvat kiinnostavat lukijoita kummallisen pitkään: kuka oli todellisuudessa Petroniuksen Trimalkio?


Voisi kuvitella, että myös satiirisia runoja on luettu vähän kuin juorulehtiä nykyään. Ja voisi kuvitella, että kirjailijat käyttivät runonpätkiään henkilökohtaisen koston välineinä. Ei ole ihan mahdotonta, että Egnatius-parka kiillotti hampaansa virtsallaan, mutta todennäköisemmin se on panettelua. (Oivallinen tutkimuskysymys kirjallisuuden graduun, muuten.) Millä Egnatius oli mahtanut suututtaa Catulluksen?


Totisesti, on vaarallista tuntea kirjailijoita. Kaikki tietävät (sic.) että kirjailijat ovat satunnaisesti vaikeita ihmisiä, joiden kanssa on vaikea olla riitelemättä. Esimerkiksi vappuna allekirjoittanut kinasteli äänekkäästi vanhan ystävänsä kanssa, joka valitettavasti sattuu olemaan myös lahjakas runoilija. Onneksi asiasta oli päästy yli viimeistään seuraavaan aamuun mennessä, jolloin samainen julle tutustutti minut uutena ystävyydenosoituksena myös Marksoniin.


Mutta entäpä jos tilanne olisi eskaloitunut niin kohtalokkaasti, että sovintoa ei olisi päässyt syntymään? Mikä silloin estäisi runoilijaa kirjoittamasta blogiinsa tai seuraavaan Tuli&Savuun sonettia, jossa vihjataan meikäläisen harrastaneen oraaliseksiä pässin kanssa? Ja tämä bestiaalinen detalji kasvaisi vuosisatojen saatossa kirjallisuusharrastajien kierrättämäksi lentäväksi lauseeksi – ainoaksi jäljeksi kerran eläneestä kirjallisuuden jatko-opiskelijasta, joka saisi maata ihanassa unohduksessa, ellei olisi eräänä kännisenä vappuaattona haukkunut erästä runoilijan arvostamaa esseistiä.

Varokaa siis kirjailijoiden seuraa.


HUOM! Kirjoittaja toivoo, että kukaan ei pitäisi tätä vakavana kannanottona hiljan suuressa maailmassa käytyyn kirjoittajien sananvapausdebattiin (Vanhasen Matsan yksityisyyssuoja jne.).



David Markson: The Last Novel. Shoemaker & Hoard, 2007.

Martialis: Venus, viini ja vapaus. Suom. Marja-Liisa Polkunen. Otava, 2000.

Ei kommentteja: