sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Runoilija tartuttaa


Olen harvoin osallistunut runonlausuntailtoihin. Silloin kun olen, huomaan häpeäkseni, että minulta puuttuu täysin kyky keskittyä. Mikä tahansa teksti tuntuu minusta luontevammalta kirjan sivulla, itsekseen ja omaan tahtiin luettuna.

Mutta en ole varmaan koskaan kokenut sellaista sähköistymisen tunnetta runon äärellä kuin törmätessäni Sylvia Plathin runonlausuntaan, aivan sattumalta youtuubaa selatessani. Plath taitaa olla niitä tekijöitä, joiden runoja on mahdotonta irrottaa hänen elämäntarinastaan. Itse en ainakaan ole siihen pystynyt, yrityksistä huolimatta.


Henkilökohtaisuuden vaikutelma vain korostuu kun runot kuulee hänen itsensä lausumina. Ääni on todellakin haudantakainen, mutta samalla karmivan intensiivinen. Siinä on jotain uhkaavaa. Plathin lausuntaa kuullessaan pelkää saavansa tartunnan.


Daddy

Lady Lazarus

Kysyn itseltäni, olisiko vaikutelma erilainen – kuulostaisiko se kenties dramaattisuudessaan tahattoman koomiselta – jos kyseessä olisi elävä nykykirjailija. Olisiko vaikutelma yhtään samanlainen, jos istuisi Plathin kanssa samassa huoneessa? Tulisiko silloin väliin joku suojakerroin, joka tekisi tilanteesta vitsin? Vai olisiko se pelkästään tylsää – niitä kokemuksia jotka unohdetaan seuraavana päivänä.


Luin hiljan uudestaan Margaret Atwoodin mainiota esseekirjaa kirjailijan roolista, Negotiating with the Dead. Atwood kertoo, miten vahva tekijä kärsivän naisrunoilijan arkkityyppi oli 60-luvun lopulla aloittaneille. Ensimmäisissä runonlausuntatilaisuuksissaan Atwoodilta kysyttiin, koska hän aikoo tehdä itsemurhan.

Kymmenisen vuotta Plathin kuoleman jälkeen Anne Sexton, toinen vahvasti tunnustuksellinen ja mielenterveydeltään epävakaa naisrunoilija tappoi itsensä häkämyrkytyksellä. Plath ja Sexton ovat varmaankin 1900-luvun lopun tunnetuimmat amerikkalaiset naisrunoilijat, joista on kirjoitettu hyllymetreittäin elämäkertoja ja joiden tekstejä usein myös käsitellään sairauskertomusten kautta (tai pahempaa, niiden ohella).


Haluaisin vastustaa tällaista typistämistä ja myytin palvontaa, mutta huomaan antautuvani samaan lumoukseen. Plathin tavoin Sexton vaikuttaa lyhyessä youtube-pätkässä jotenkin epätodelliselta hahmolta. Hänen katseessaan ja äänessään on yli-inhimilliseltä tuntuvaa haurautta:


Anne Sexton


Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Cambridge UP, 2002.

Ei kommentteja: