tag:blogger.com,1999:blog-20513613851566161532024-03-13T16:59:54.178+02:00Sisyfoksen kiviSinnikästä kirjoittelua kirjoituksista, vanhoista ja uusista.Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.comBlogger59125tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-86965900765876887172010-06-04T18:43:00.004+03:002010-06-04T18:48:24.666+03:00Kevään kirja-arvostelut<a href="http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1930">Kate Chopin: Herääminen (Kiiltomato 10.2.2010)</a><br /><br /><a href="http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/127817.html">Laurence Sterne: Sentimentaalinen matka (TS 28.4.2010)</a><br /><br /><a href="http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/131630.html">Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (TS 15.5.2010)</a><br /><br /><a href="http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/135929.html">Anne Michaels: Routaholvi (TS 3.6.2010)</a>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-65624171003963484172009-12-20T13:01:00.005+02:002009-12-20T13:30:21.876+02:00Loppuvuoden julkaisujaKirjoissa:<br /><br />"Angela Carter - siivoton satutäti". <a href="http://www.avain.net/lisat_pu/imperiumin_perilliset.html"><span style="font-style: italic;">Imperiumin perilliset: esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta</span>.</a> Toim. Kosonen, Mäkirinta & Rantonen. Avain 2009.<br /><br />Lehdissä:<br /><br /><a href="http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+proosa&rid=1851">Krisztina Tóthin "Viivakoodi"</a>, Kiiltomato, 19.9.2009<br /><br /><a href="http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/85104.html">Beauvoirin Toinen sukupuoli I</a>, Turun sanomat, 1.11.2009<br /><br /><a href="http://www.ts.fi/online/kulttuuri/97065.html">Artikkeli videorunoudesta</a>: JP Sipilä & Kristian Blomberg, Turun sanomat, 18.12.2009<br /><br />Atwoodin "Velka ja vaurauden varjopuoli". Kirjallisuuslehti <a href="http://sarolehti.net/"><span style="font-style: italic;">Särö</span></a>, joulukuu 2009<br /><br /><a href="http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2009_12/7473">Adigan "Valkoinen tiikeri"</a>. Kumppani 12/2009<br /><br /><a href="http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2009_12/7472">Kolme intialaista naiskirjailijaa</a>. Kumppani 12/2009Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-74834344218220277522009-06-23T13:11:00.003+03:002009-06-23T13:22:27.608+03:00Keijujen kolea juhannus<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090622;19572300"><meta name="CHANGED" content="20090623;390500"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>A Midsummer Night's Dream</i> tunnettiin Suomessa pitkään nimellä <i>Kesäyön unelma</i>. Matti Rossin viimeisin käännös vuodelta 2005 antoi sille kuitenkin uuden, proosallisemman ja suomettuneen nimen. Luin <i>Juhannusyön unen</i> juhannusaaton päivänä, joka oli tänäkin vuonna sateinen ja kolea. Etsin näytelmästä vaihtoehtoa todelle, sadun taikaa, mutta Shakespeare yllätti jälleen ajankohtaisuudellaan:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">” <i>---- Kevät, kesä,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>synnyttävä syksy, julma talvi pukeutuvat toisikseen,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>ja hämmentynyt maailma katsoo muutoksia</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>tietämättä mitä vuodenaikaa elää.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(II. 1. 103 – 106.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Koska kyse on Shakespearen satunäytelmästä, odotin tekstin suhteen ulkopuoliseen todellisuuteen olevan pelkästään allegorinen (toisin sanoen: että näytelmän henkilöiden väliset suhteet ja käytöstavat sisältäisivät näytelmämaailman sisäisen merkitystason ohella kätkettyjä viittauksia kirjoitusajan yhteiskuntaan ja sen vaikuttajiin). Näytelmässä on kuitenkin kohta, joka on oudosti riitasointuinen keijujen ja antiikin taruolentojen kansoittaman, koomiseen taipuvan satutunnelman kanssa. Tarkoitan yllä lyhyesti siteerattua Titanian puheenvuoroa, jossa hän kuvaa luonnon sekasortoa. Titania ja Oberon, keijukaisten kuningatar ja kuningas, ovat riitelyllään tehneet meren, tuulen ja maan vihaiseksi.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">” <i>--- tuulet,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>turhaan soiteltuaan meille, kostaakseen kai,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>myrkyn, josta joet puropahasia myöten </i> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>turposivat tulvaksi ja vyöryttivät vedet</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>yli äyräittensä. Turhaan härkä natisuttaa iestä,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>jo ennen kuin se ehtii tähkään.</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Niityt ovat veden vallassa ja aitaukset tyhjät,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>korpit lihovat, kun karja kuolee ruttoon,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>kedon rehevässä vihreässä ovat umpeutuneet,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>kun ei kukaan enää leiki siellä.</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Märkä tulvatalvi riisti kuolevaisten talven ilot,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>illat eivät enää ole laulujen ja tanssin kultaamia.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(II. 1. 83 – 97.) </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Luonnonvoimien omatahtoisuus ja inhimilliset tunteet sopivat satunäytelmään, mutta Titanian konkreettinen kuvaus ihmisten ja eläinten kokemista kärsimyksistä eivät. Maasta eläville kylmä tulvakesä on enemmän kuin leikin loppu, ehkä jopa elämän loppu. ”<i>Turhaan härkä natisuttaa iestä, / turhaa kyntömiehen hiki</i>...” Jakso voisi olla jostain Vergiliuksen julkaisematta jääneestä eklogista, paimenhahmon dystopiasta tai unennäöstä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Uuden suomennoksen esipuheessa mainitaan, että näytelmän oletettuna kirjoitusaikana, 1594-96, kesät olivat kylmiä ja sateisia. Voihan olla, että teksti vain leikitellen liioitteli yleisölleen ajankohtaista aihetta, vuodenaikojen sekoittumista ja sen tuomia epämukavuuksia. Mutta siinä tapauksessa, miksi tehdä jaksosta niin vaikuttava kuoleman ja mädän kuvaus, lopunajan tuntua tihkuva painajaisnäky? Tällainen tekee Shakespearesta niin erityisen: hänen kykynsä yllättää, sivuuttaa yhtenäisyyden idea, vaihtaa äkisti traagisesta koomiseen ja toisinpäin.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Juhannusyön unessa viitataan jatkuvasti kuuhun, sen eri symboleihin ja personifikaatioihin, sen merkitykseen ajan hahmottamisessa, paikan näkemisessä tai kätkeytymisessä. Kuten kolmessa viime syksyn blogitekstissäni kävi ilmi, kuuaiheisilla teksteillä ja kuvilla on minulle erityistä taikaa. (Julkaisuun sisältyy Mirkka Rekolan lyhyt mutta syvällinen essee, jossa sivutaan myös kuun merkityksiä.) Titanian puheessa kuu osallistuu elementtien vihanpitoon ja hulluuteen:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Siksi vihan kalventama merten valtiatar, kuu,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>nyt kosteuttaa ilmaa, levittäen kuumetta ja yskää</i>.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(II.1. 98 - 99.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Ihanan Cajanderin vanha käännös onkin tässä kohtaa aivan hillitön:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Vihasta kalpeana, nestää ilmat</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(Shakespeare 1995, s. 19-20.)</p><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Näytelmä päättyy toki onnellisesti, kolmen parin hääjuhliin ja keijukaiskuninkaallisten sovintoon. Viimeisen näytöksen hääjuhla kertoo siis järjestyksen paluusta niin ihmisten kuin haltijoiden, päivän ja yön maailmoihin – ja samalla oletettavasti luontoon? Mutta Titanian aiemmin kuvaamaan sekasortoon, saati sen väistymiseen, ei enää näytelmässä viitata.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">William Shakespeare: <span style="font-style: italic;">Juhannusyön uni</span>. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2005.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">William Shakespeare: <span style="font-style: italic;">Draamoja 3</span>. Suom. Paavo Cajander. WSOY, 1995.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-46159436634620896842009-06-03T21:13:00.003+03:002009-06-03T21:16:00.584+03:00Naiivi / sentimentaalinenKiiltomadossa:<br /><a href="http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1812">Saksalainen romantiikka aiheuttaa taas hikoilua ja harmaita hiuksia.</a>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-70987635660459986552009-05-03T18:52:00.003+03:002009-05-03T18:58:43.044+03:00Romaani, pidempi oppimäärä<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090503;13071000"><meta name="CHANGED" content="20090503;18460812"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --></style>
<br /> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">1600-luvun ranskalainen oppinut Pierre-Daniel Huet esitti, että tarinankerronnan ja lukemisen nautinto perustuu ihmisen tarpeelle elää oman välittömän kokemismaailmansa ulkopuolella:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>In my opinion, it comes from the fact that the faculties of our soul being of too great an extent and too vast a capacity to be filled with present objects, the soul seeks in the past and in the future, in truth and in lies, in imaginary spaces and even in the impossible, something to occupy and exercise them.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(sit. Doody 1998, 16-17.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Romaanien suosioon on aina vaikuttanut halu kuvitella sellaista, mikä ei ole itselle tuttua. Tähän liittyy mahdottoman ja fantastisen kuvitteleminen mahdollisimman konkreettisesti. Tarinoiden rakastaminen on myös tiedon rakkautta:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>We must look for their first origin in the nature and spirit of man, man the inventive, lover of novelties and fictions, desirous to learn and to communicate what he has invented and what he has learned; and this inclination is common to all mankind in all eras, and in all places...</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(sit. Doody 1998, 17.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Huet'n esitteli minulle ensimmäistä kertaa Margaret Anne Doody kirjassaan <i>The True Story of the Novel</i>. Hänelle Huet edustaa varhaista esimerkkiä tutkijasta, jolle proosakirjallisuus on olemukseltaan laajenemaan pyrkivää, alati muuttuvaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Yhtenä ensimmäisistä romaanin historiasta kirjoittaneista Huet myös arvosteli joitain ranskalaisen klassismin tiukkoja tyylivaatimuksia.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Doodyn pointtina on todistaa, että romaanilla on parituhatvuotinen jatkuva historiansa. Hän lähtee liikkeelle sellaisista teoksista kuin Kharitonin <i>Kallirhoe</i> ja Heliodoroksen <i>Aithiopika</i><span style="font-style: normal;">, eli noin 100-luvulta jKr.</span> Eurooppalainen romaani on hänen mukaansa tunnettua enemmän sidoksissa varhaisempaan, antiikin kreikkalais-roomalaiseen ja Aasian maiden tarinaperinteeseen. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Romaani on kirjallisuuden lajina tavattu kytkeä modernin subjektin kehittymiseen, kapitalistiseen markkinatalouteen, porvariston nousuun, naiskirjailijoiden ja naislukijoiden kasvuun, uuden julkisuuden muodostumiseen ja niin edelleen. Tällöin se on yleensä sijoitettu 1700-luvulle. Varsinkin englantilaiset tutkijat ovat pyrkineet omimaan maalleen kunnia-aseman romaanin historiassa, ikään kuin sen historia vakavasti otettavana taidekirjallisuutena alkaisi vasta Fieldingistä ja Richardsonista. Romaani ('novel') on tavattu myös pitää erillään romanssista ('romance'), mikä on vahvistanut mielikuvaa romaanista todenmukaisuuteen, kotoisiin aiheisiin ja sitä kautta realismiin pyrkivänä lajina – erotuksena epiikasta, faabeleista, ritariromansseista, kaikenlaisesta satuilusta. Doody oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka romaanin historian opetus yliopistoissa joko sivuuttaa valtaosan vanhemmista teksteistä tai esittää ne muodottomina kokeiluina. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Siksi onkin virkistävää lukea kirjaa, jossa uskalletaan rohkeasti yleistäenkin etsiä yhteisiä piirteitä, toistuvia symboleita ja trooppeja – ja unohdetaan hetkeksi asettaa kaikki yhteiskunnallisen kirjallisuushistorian kontekstiin. Doody vaikuttaa lukeneen noin puolet maailmankirjallisuudesta ja herättää lukijassa halun samanlaiseen hulluuteen: teksti loikkii yllättävän sujuvasti vuosisatojen ja kielialueiden välillä. Sekin on miellyttävää, että Doody ei koe tarpeelliseksi viitata Bahtiniin (tai johonkin muuhun nykytutkijoiden jumalhahmoon) joka toisella sivulla, vaan luottaa siihen mitä on itse havainnut.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-style: normal;">Minulla on pari vuotta ollut tarkoitus lukea</span><i> The True Story</i> kannesta kanteen. Tietääkseni siitä on nopeasti tullut jonkinlainen perusteksti, johon toiset romaanin varhaishistorian tutkijat viittaavat. Tällaiseen opukseen olisi mielellään törmännyt jo kirjallisuuden perus- tai aineopinnoissa. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Margaret Anne Doody: <i>The True Story of the Novel.</i><span style="font-style: normal;"> Fontana Press, 1998 (1996).</span></p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-26331367878539612782009-04-29T17:44:00.002+03:002009-04-29T17:50:51.240+03:00Penetraatio<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090428;16315900"><meta name="CHANGED" content="20090428;20473800"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --></style>
<br /> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Henry Jamesin romaanissa <i>The Bostonians</i> (1886, <i>Bostonilaiset</i>) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”...t<i>hese words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.</i>” (James 2003, 372.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Charlotte Brontën romaanissa <i>Villette</i> (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.</i>” (Brontë 2000, 350.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin <i><span style="text-decoration: none;">Pride and Prejudice</span></i> (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd.</i> ” (Austen 2007, 382.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! –</i> ” (384.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.</i>” ( 384.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan <i>Unbecoming Women</i>.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. <i>The Bostonians</i><span style="font-style: normal;">, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani,</span> päättyy nimittäin näihin sanoihin: </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed</i>.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(James 2003, 436.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jane Austen: <i>The Annotated Pride and Prejudice</i>, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Charlotte Brontë: <i>Villette</i>. Oxford UP, 2000.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Henry James: <i>The Bostonians</i>. The Modern Library, 2003.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-28058323025466990092009-04-26T13:49:00.002+03:002009-04-26T13:53:05.888+03:00Yleinen harhaluulo seireeneistä<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090423;17193900"><meta name="CHANGED" content="20090423;17325200"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Seireenit tavataan esittää poikkeuksellisen lumoavina olentoina. Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus ei antanut tämän homeerisen harhan sokaista omaa havaintoaan kuuluisista vedenneidoista.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Amerikan löytöretken päiväkirjassaan (joka on tosin säilynyt vain myöhemmän ajan kirkonmiehen jäljennöksenä) Kolumbus ylistää vuolaasti Intiaksi uskomansa uuden maailman vehreyttä, sen ilmaston lempeyttä, alkuasukkaiden luonnollista hyväntahtoisuutta ja merimiehen kokemuksellaan satamien erinomaisuutta.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Seireenit olivat kuitenkin pettymys, joka kuitataan parilla lauseella:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”'<i>Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.' Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(Kolumbus 1992, 144.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Seireenien laulusta ei kirjassa ole mainintaa.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kristoffer Kolumbus: <i>Amerikan löytöretken päiväkirja</i>. Suom. Erkki Valkeila. Karisto, 1992.</p>
<br />Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-1001417402202310672009-04-23T15:12:00.003+03:002009-04-23T15:16:31.626+03:00Borges, lukija<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090421;14430500"><meta name="CHANGED" content="20090423;15054610"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Kerskailkoot muut kirjoittamillaan sivuilla,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>minä ylpeilen niillä jotka olen lukenut.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Näin aloittaa Jorge Luis Borges runonsa Lukija (Un lector, 1969). Lukeminen on suuri seikkailu, kieleen kohdistuvaa intohimoa, joka ei voi koskaan tyydyttää omaa haluaan:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>tehtävä johon ryhdyn on ääretön</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>ja se seuraa minua loppuun saakka</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>yhtä salaperäisenä kuin maailmankaikkeus,</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>kuin minä itse, sen oppilas.</i>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(Borges 1998, 57-58.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Borgesin omassa tyylissä niin runoilijana kuin prosaistina on hurmaavaa vaatimattomuutta ja itseironiaa. Ollakseen ehkä latinalaisen Amerikan ylistetyin kirjailijamestari hänellä oli hämmästyttävä kyky karttaa tärkeilevyyttä. Häntä lukiessaan saa jotenkin sellaisen vaikutelman, että kirjailijalle on samantekevää kääritäänkö hänen lauseisiinsa seuraavana päivänä kalanraatoja. (En usko, että Borges todella näin ajatteli, kyse on vain hänen tyylistään.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Lukijana Borges oli ymmärtänyt, että kirjailijan on mahdotonta luoda jotain täysin uutta. Novelleissaan hän harrastaa kirjallisuusviitteitä lähes joka sivulla. Yksi niiden merkityksistä on tunnustaa kirjailijan velka rakastamilleen klassikkoteksteille ja muistuttaa, että kaikki on jo kirjoitettu.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Novellissa ”Toinen” Borges kohtaa penkille istahtaessaan yhden vanhemmista minuuksistaan. Säikähdyksestä toivuttuaan miehet keskustelevat ja huomaavat, että eivät ymmärrä toisiaan. Borges vanhempi suhtautuu nuorempaan ruumiillistumaansa isällisellä lämmöllä, naureskellen tämän tärkeileville sanankäänteille. Borges nuorempi ”<i>uskoi uusien metaforien keksimiseen tai löytämiseen; minä itse taas niihin jotka vastasivat tuttuja ja yleisiä yhteyksiä, ja jotka meidän mielikuvituksemme oli jo hyväksynyt</i>”. (Borges 2003, 100.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kuinka paljon ihminen voi oikeastaan lukea, ymmärryksellä? Kun Eudora Acevedo, ”Väsyneen miehen utopian” kertoja – ja fantasiakertomuksia kirjoittava kirjallisuuden professori eli tietysti Borgesin alter ego – eksyy yhdessä mahdollisessa tulevaisuudessa asuvan vanhuksen kotiin, hän kertoo omistavansa kaksituhatta kirjaa. Isännän mielestä käytämme aikamme paremmin lukemalla uudelleen muutamaa valittua tekstiä. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Mies nauroi.</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Ei kukaan pysty lukemaan kahtatuhatta kirjaa. Elämieni neljänsadan vuoden mittaan en ole lukenut puolta tusinaa enempää. Sitäpaitsi lukeminen ei ole niin tärkeää kuin uudelleen lukeminen. Nyttemmin lopetettu kirjojen painaminen on ollut yksi ihmisen suurimmista virheistä, se kun ajoi ihmiset monistamaan tarpeettomia tekstejä järjettömyyteen asti.</i>” (Borges 2003, 161.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Acevedo puolestaan kertoo aikalaisemme kokemuksen toisesta painolaitteiden mahdollistamasta turhuudesta: sanomalehdistä ja uutisjournalismista, jota luetaan unohdettavaksi. Novellissa, jonka utopistisiin fantasioihin kuuluvat esimerkiksi hallitusten kaatuminen omaan tarpeettomuuteensa ja ihmisen oppiminen hyväksymään yksinäisyytensä, haaveillaan myös museoiden ja kirjastojen lakkauttamisesta. (Missä määrin tällainen voisi olla kirjastonhoitaja ja lukija Borgesin utopiaa – tai dystopiaa – jää leikillisen hämäräksi.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kieli kuitenkin säilyy tässäkin utopiassa ja vaikka jokainen tuottaisi oman kirjallisuutensa, se perustuu entisen tavoin lainauksille. Kuten kunnon jälkistrukturalisti ainakin, ”Väsyneen miehen utopian” isäntä toteaa kielen olevan yksinkertaisesti ”<i>sitaattien järjestelmä</i>”. Ihminen ei voi puhua – eikä tietenkään myös kirjoittaa – kuin sitaatein. Siksi voisi väittää, ”että uusien” kirjojen kirjoittaminen on mahdottomuus.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mutta päinvastainen pitää yhtä lailla paikkansa. Toisessa kokoelmassa on julkaistu loistava novelli ”Mies joka kirjoitti 'Quijoten'”, josta käy ilmi, että myös kopioidessaan kirjain kirjaimelta ihminen ehkä sittenkin kirjoittaa uuden teoksen.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jorge Luis Borges: <i>Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923–1985</i>. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 1998.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jorge Luis Borges: <i>Hiekkakirja</i>. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 2003.</p>
<br />Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-26808359849530635122009-04-20T20:36:00.005+03:002009-04-20T20:43:51.409+03:00Sanojen väkivalta ja hiljainen kapina<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090415;19124300"><meta name="CHANGED" content="20090420;20343958"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Sanojen vaarallisuus on varmasti romaanikirjallisuuden yleisimpiä teemoja. Olen huomannut, että se toistuu varsinkin 1700- ja 1800-luvun realistisissa romaaneissa (käytän sanaa realismi laajassa merkityksessä). Niissä kaikkein kaunopuheisimmat henkilöhahmot osoittautuvat usein valheellisiksi tai epäluotettaviksi. Heillä on esimerkiksi kyky tuottaa puhetta/tekstiä ilman sisältöä, ”hyvin sanottua”, joka ei kuitenkaan kiinnity mihinkään konkreettiseen, antaa mahdollisimman vähän informaatiota tai on pelkästään hyvän tavan mukainen. Tai heillä on vaarallisempi kyky muokata totuutta edukseen, koska he hallitsevat eri tilanteiden rekisterit, eron suoran valehtelun ja sanomatta jättämisen välillä sekä osaavat vedota kuulijoiden tunteisiin. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Eikö ole kummallista, että kirjailija – roolissaan itse tietysti taitava sanankäyttäjä, jonka maine ja arvostus perustuvat juuri tähän lahjakkuuteen – suhtautuu nihkeästi hahmoihin, jotka ovat verbaalisesti lahjakkaita ja / tai puhuvat paljon? Kokeeko kirjailija nämä todellisuutta manipuloivat hahmonsa vaarallisen läheisiksi?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mikä nostaa esille toisia kysymyksiä: miten kirjailija erottaa tällaisen kaunopuheisuuden omasta tai kertojan ”äänestä”? Miten hän rakentaa oman tyylinsä erotukseksi näitten romaanihahmojen puheesta?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Henry Jamesin romaanissa <i>Washingtonin aukio</i> (<i>Washington Square</i>, 1880) puhetaitoon ihmissuhteissa liittyvä valtatilanne on dramatisoitu poikkeuksellisen kiinnostavasti. Päähenkilö Catherine ei osaa käyttää kieltä välineenä omien etujensa ajamiseen: hän on tässä kuten muussakin suhteessa sosiaalisesti kömpelö – toisin kuin äitinsä, jonka kuolemaa isä ei anna anteeksi vähemmän säkenöivälle tyttärelleen. Lyhyen romaanin juoni on yksinkertainen, kuten Jamesilla yleensä. Tytölle ilmaantuu ihailija, jonka motiivit Catherinen isä arvioi (oikein) täysin itsekkäiksi. Hänen uhkauksensa jättää tytär perinnöttä ajaa nuoren miehen matkoihinsa. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-style: normal;">Catherinen elämän kaksi tärkeää mieshahmoa ovat taitavia kielenkäyttäjiä. </span>Isän ironinen ja ”henkevä” puhetapa ilmentää hänen kyvyttömyyttään rakastaa tytärtään: </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Aina kun isä puhui tyttärelleen, tämä ilahtui, mutta tyttö joutui ikään kuin leikkaamaan ilonsa isommasta palasta. Jotakin jäi yli, ironian tähteitä ja suikaleita, eikö tyttö koskaan tiennyt, mitä tehdä niillä, ne vaikuttivat liian korkealentoisilta hänen omaan käyttöönsä, mutta oman ymmärryksensä vajavaisuutta sureva tyttö piti niitä samalla liian arvokkaina hukattaviksi ja uskoi niiden kartuttavan inhimillistä viisautta, vaikka ne menivätkin hänen horisonttinsa yli.</i>” (s. 35)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Tilanteet, joissa isä tenttaa tyttärensä tunteita ja syyttää tätä milloin tunteettomuudesta, milloin sokeasta tunteille antautumisesta ovat esimerkkejä siitä, miten sanat ovat aina myös tekoja. Tässä tapauksessa ainakin henkisen väkivallan tekoja.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Toisella tavalla hyvä puhuja on Catherinen kosija Morris, jolla on kyky puhua luontevasti ja hurmaavasti kaikkien kanssa. Vastahakoisen isän ja kosijana asemaansa tiedustelevan Morrisin välinen dialogi onkin mestarillinen esitys puheesta, jossa tapahtuu paljon kysymyksiä, etenemisiä ja peruuttamisia, mutta jossa mitään ei sanota suoraan.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Morrisin kirje, jossa hän ilmoittaa päätöksensä jättää tämän, on kertova esimerkki ”hyvän kielen” epäilyttävyydestä. James ei esitä kirjettä sellaisenaan tai tarjoa suoria sitaatteja, vaan esittää kirjeen sisällön tiivistelmänä, joka säilyttää Morrisin oman ritarillista kunnollisuutta jäljittelevän retoriikan. Catherinekin pystyy myöhemmin ”ihailemaan sen sanakäänteiden viehkeyttä”:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>Että Catherinen elämä olisi rauhaisa ja onnellinen, oli sen miehen kallein toivomus, joka tohti yhä julistautua hänen uskolliseksi palvelijakseen.</i>” (267.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Catherine on hiljainen, mutta hänen puheensa ilmoittavat hänen tunteensa <span style="font-style: normal;">suoraan</span>, ja ovat siksi toisille vaikeita tulkita: hän ei tule ymmärretyksi, koska toiset hahmot kuvittelevat hänen kätkevän jotain. Hän ei myöskään <i>näyttele tunteitaan</i><span style="font-style: normal;">, tee niistä toisille viestiviä mielenilmauksia, vaikka juuri tätä häneltä odotetaan. </span>Catherinen hahmon moraalinen valinta on aina kieltäytyminen. Hän kieltäytyy lupaamasta isälleen, että ei anna kättään onnenonkijaksi osoittautuneelle Morrisille. Myöhemmin, isänsä kuoltua, hän kieltäytyy harkitsemasta avioliittoa katuvan rakastajan kanssa. Ja ennen kaikkea hän kieltäytyy selittämästä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Toisin sanoen hän on täysin uskollinen tytär, joka kuitenkin kieltäytyy esittämästä uskollisen tyttären roolia. Kuten Azar Nafisi kirjoittaa, Jamesin hahmoille on usein tärkeintä sisäinen arvokkuus ja omatunto, vaikka siitä ei palkittaisi menestyksellä (kuten esim. Austenin sankarittaret palkitaan):</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>These are people who consciously choose failure in order to preserve their own sense of integrity</i>.” (Nafisi, 202)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Catherinen kielellinen heikkous liittyy olennaisesti siihen, että hän on romaanin ainoa kunniallinen hahmo; jos ei sankaritar, niin kuitenkin ainoa henkilöistä, jota kohtaan lukija tuntee empatiaa. Kuitenkin on mahdollista, että hän on myös hieman yksinkertainen, ja hänen moraalisessa asenteessaan on kenties kyse yhtä paljon opitusta jähmeästä sovinnaisuudesta kuin tietoisesta kapinasta. Ja tämä tekee 1800-luvun naishahmoista niin kiinnostavia ja mystisiäkin: heidän kapinallisuutensa on hiljaista laatua eikä mainosta itseään. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Samoin Catherinen kapina on hyvin epädramaattista, varsin vähän näkyvää – eivätkä toiset osaa edes tulkita sitä oikein. Jollain tapaa Catherine silti kostaa niille kahdelle miehelle, jotka ovat kohdelleet häntä huonosti ja unohtaneet hänen omat oikeutensa tuntevana ihmisenä. Kosto on kuitenkin passiivinen: se perustuu siihen, mitä hän jättää tekemättä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Henry James: <i>Washingtonin aukio</i> (<i>Washington Square</i>). Suom. Kersti Juva. Otava, 2003.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Azar Nafisi: <i>Reading Lolita in Tehran</i>. Fourth Estate, 2004.
<br /></p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-36904540992943752252009-04-07T15:03:00.005+03:002009-04-07T15:08:10.039+03:00Olen banaali<div style="text-align: justify;"><span style="font-family:georgia;"><span style="font-weight: bold; font-style: italic;"><br />Akilles:<br /><br /><span style="font-weight: bold;"></span></span><span style="font-style: italic;">Lisätkää "askelnopsa", niin teidän luullaan lukeneen Homerosta.</span><br /><br />Gustave Flaubert: <span style="font-style: italic;">Valmiiden ajatusten sanakirja</span>. Suom. Marja Halonen & Ville Keynäs. Loki, 1997.<br /><span style="font-weight: bold;"><span style="font-weight: bold;"></span><br /></span></span></div>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-12099759733968185842009-04-06T13:09:00.004+03:002009-04-06T13:15:00.329+03:00Kirjoitettu kivi<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090405;20560100"><meta name="CHANGED" content="20090405;21524000"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --></style>
<br /><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">Minun puolestani kivi saa olla kivi.</span>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta</span>.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">ehkä siellä loistaa kuu</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">jostakin, ikään kuin kukkulan takaa – </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">juuri sen verran valoa, että erottaa</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">oudot kirjoitukset,</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-style: italic;">sisäseinien tähtikartat</span>”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">kenenkään silmiä,</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-style: italic;" align="justify">äänettömiä, askelten kaikua vailla.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-style: italic;">Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän</span>.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”<i>osallisuuden aisti</i>”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Aki Salmela: <i>Tyhjyyden ympärillä</i>. Tammi, 2008.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="line-height: 150%;" align="justify">Charles Simic: <i>Ääni aamulla kello kolme</i>. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Wislawa Szymborska: <i>Sata Szymborskaa</i> (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).</p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-87233667643329693372009-03-31T17:54:00.001+03:002009-03-31T18:00:51.605+03:00Poliittinen Austen<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090318;14173800"><meta name="CHANGED" content="20090331;17215700"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --></style>
<br /> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">En tiedä, miten vasta nyt satuin lukemaan Azar Nafisin loistavan elämäkertaa ja kirjallisuusesseistiikkaa yhdistävän teoksen <i>Reading Lolita in Tehran</i> (joka ilmestyi suomeksikin viime vuonna, ”Lolita Teheranissa”). Se kertoo iranilaisten opiskelijanaisten lukupiiristä, joka muutaman vuoden ajan kokoontui puhumaan kielletyistä tai pahamaineisista länsimaisista romaaneista.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Professori Nafisin lukupiirissä luetaan muitakin kirjailijoita kuin Nabokovia, mutta on luontevaa, että kirjan nimessä esiintyy juuri Lolita. Nabokovin romaanin kertojan ja islamistisen hallinnon, kuten myös Lolitan ja Nafisin nuorten oppilaitten tilanteet vertautuvat tekstissä toisiinsa. Samoin kuin Humbert Humbert, fundamentalistinen islam vangitsee, alistaa ja nöyryyttää huostassaan olevia lapsia. Kuten Humbert haluaa nähdä 12-vuotiaassa tytärpuolessaan vain seksuaalisten fantasioidensa kuvan, islamistinen Iran yrittää muokata tyttäristään maskuliinisen mielikuvituksen tuotteen.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Nabokovin ohella oman lukunsa saavat Fitzgerald, James ja Austen. Nafisin oman kulttuurialueen kirjallisuudesta ei juuri puhuta, lukuun ottamatta lyhyitä mainintoja Hafezin runojen nauttimisesta, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lukemisesta ja Ajatollah Khomeinin opinnäyteteksteille naureskelusta. Nafisi on innostunut nimenomaan romaanikirjallisuudesta, joka hänen mielestään on olemukseltaan demokraattista ja vallanpitäjiä haastavaa. Hän vaikuttaisi vihjaavan myös, että tämän vuoksi Iranin kirjallisuudessa ei ole merkittävää realistisen romaanin perinnettä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mitä muita ääniä Lolitan sivuilta löytyy kuin hurmaavan Humbertin, joka – kuten kaikki kirjan lukeneet varmasti myöntävät – onnistuu oman asiansa ajamisessa vaarallisen hyvin? (James Phelan on tähän liittyen suorittanut tarkan luennan Lolitan ensimmäisestä raiskauksesta kirjassaan <i>Living to Tell About it</i>) Nafisi kummastelee, miten yleisesti kriitikot ovat hyväksyneet oletuksen Lolitasta rikoksen toisena osapuolena, moraalittomana kakarana, joka käyttää nymfetin lahjojaan omaksi hyödykseen. Sillä kysyyhän jopa Humbert itseltään olisiko Lolitalla sisäinen elämä, jota hän ei voi kuvitella ja hallita:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>quite possibly behind the awful juvenile cliches, there was in her a garden and a twilight, a palace gate – dim adorable regions which happened to be lucidly and absolutely forbidden to me</i>...” (sit. Nafisi, 49.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Lolita-teema jatkuu Jane Austenin käsittelyssä. Pride and Prejudicen kuuluisat ensimmäiset rivit kertovat: ”<i>It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife</i>.” Eräs Nafisin nuorista naisopiskelijoista muokkaa siitä oman versionsa:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”I<i>t is a truth universally acknowledged that a Muslim man, regardless of his fortune, must be in want of a nine-year-old virgin wife</i>”. (Nafisi, 257.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Olen hiukan ymmälläni, kun Nafisi nimittää <i>Ylpeyttä ja ennakkoluuloa</i> ”kaikista romaaneista moniäänisimmäksi”. Hänen mielestään austenilainen tyyli on olennaisesti suhteellistavaa ja totalitarismin vastaista. Nafisi huomauttaa myös, miten rikas puhetilanteiden kirjo romaanissa on, ja miten puhetilanteista rakentuu laajemmin aistittavia, monimutkaisesti viestiviä sosiaalisia tapahtumia. Austenin tekstin monimerkityksisyys rakentuisi siis henkilöiden puheen kautta.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kyllä, sanoisin, tämä kaikki löytyy Austenista – mutta sen esiin lukeminen vaatii samalla melkoisen määrän lukematta jättämistä. Oikeasti kapinoivat, vapautta etsivät naiset esitetään Austenin romaaneissa tunteettomina tai itsekkäinä. Ääniä on ehkä paljon mutta ne tarjotaan viktoriaanisen moraalin mukaisessa järjestyksessä: kerronta näkee paljon vaivaa, että esimerkiksi teoksessa <i>Järki ja tunteet</i> lukija samaistuu harkitsevaan Elinoriin ja omaksuu tämän ironian romanttisen Marianne-siskon epäkonventionaalisia haluja vastaan. Samoin olen aina kummastellut, miten kukaan voi lukea <i>Ylpeyttä ja ennakkoluuloa</i> huomaamatta kaikkein ilmeisintä: Elisabethin tarina on ”kasvua” säkenöivästä, itsenäisestä naiseudesta alistuneeseen, harkitsevaan vaimouteen, jossa hän katuu ominta luonnettaan. Oman aikamme tv- ja elokuvaversioissa tilanne on tietysti toinen. Niistä saa täysin erilaisen käsityksen Austenin painotuksista.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Austenin romaaneista on tietysti kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja feminististä lähilukua. Niistä mihin olen itse tutustunut, minulla on ollut vaikeuksia juuri bahtinilaisen dialogisuuden löytöjen sulattamisessa, kun taas tutkimukset siitä, miten kerronta käsittelee aikansa diskursseja / ideologiaa tai ratkaisee sen ristiriitoja (kuten Mary Pooveyn <i>The Proper Lady and the Woman Writer</i>), ovat olleet ainoita, jotka ovat tuntuneet tekevän jonkinlaista oikeutta teoskokonaisuudelle. Oma näkemykseni on jokseenkin tällainen: mikäli tutkimuksen lähtökohta on lukea avoimesti vastakarvaan tai dekonstruktiivisesti, mikäs siinä – tällainen lukutapa auttaa meitä paremmin huomaamaan teoksen rikkauden. Sen sijaan en ymmärrä tarvetta tulkita Austenia taistelevana yhteiskuntakriitikkona vain muutaman hajanaisen otteen perusteella.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Edes Nafisin hieno kirja ei vakuuta minua Austenin kumouksellisesta olemuksesta tai oikeasta moniäänisyydestä. On kuitenkin jännittävää lukea, miten iranilaiset naisopiskelijat asian kokevat. Professori onnistuu vähitellen vakuuttamaan heille, että Austenin kilteiltä ja täysin epäpoliittisilta vaikuttavat romaanit käsittelevät itse asiassa henkistä julmuutta ja tietoista sokeutta ”tavallisten” ihmisten arkisessa kontekstissa. Hän toteaa, että suurin pahuus Austenin maailmassa on empatian puute, toisin sanoen kyvyttömyys / haluttomuus kuvitella, asettua toisen asemaan. Tässä olen samaa mieltä, ja on helppo ymmärtää miten se liittyy Nafisin omaan elämäntilanteeseen.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>Lolita Teheranissa</i> osoittaa yksityiskohtaisesti, miten tekstit muuttuvat toisessa kulttuurissa ja toisessa kontekstissa poliittisen kiistan ja oman yhteiskunnallisen aseman tiedostamisen välineiksi. Ja miten henkilökohtainen asia Elisabeth Bennetin tarina voi olla kaksisataa vuotta myöhemmin täysin erilaisessa kulttuurissa eläville.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Azar Nafisi: <i>Reading Lolita in Tehran. A Memoir in Books</i> (2003). Fourth Estate, 2004.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-2294793261317699502009-03-12T18:35:00.002+02:002009-03-12T18:49:36.074+02:00Kirjallisuus, velka ja pahat myllärit<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090312;14154900"><meta name="CHANGED" content="20090312;17495600"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Margaret Atwood on proosa- ja runojulkaisujensa lisäksi kirjoittanut useita kiinnostavia tietokirjoja, joissa hän käsittelee kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä vapaalla esseistisellä tyylillä. Tunnetuimpia näistä ovat kanadalaisen kirjallisuuden luontokuvauksia esittelevä <i>Survival</i> (1971) ja kirjailijan erilaisia rooleja pohtiva <i>Negotiating with the Dead </i>(2002). Erittäin hyvä on myös pohjoisen luonnon myyttejä käsittelevä <i>Strange Things </i><span style="font-style: normal;">(1995),</span> joka muokattiin kirjaksi Atwoodin luentosarjan pohjalta.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Luennoista koostuu myös Atwoodin uusin, <i>Payback: Debt and the Shadow Side of Wealth</i>, joka tarttuu äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen. Velka kiinnostanee monia näinä talouskriisin vuosina. Atwood kirjoittaakin lyhyesti opiskelijoiden velkaantumisesta, luottokorttiyhtiöiden markkinoinnista ja valtioiden velasta, mutta nämä ovat sivuteemoja. Parinsadan sivun mittaisessa kirjassa hän ehtii käsitellä velkaa sekä uskonnollisena, moraalisena että rahallisena kysymyksenä. Oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja egyptiläisen varhaisuskonnon sielun punnitsemisesta päädytään 2000-luvun ihmisen ekologiseen velanmaksuun kaltoin kohdellulle ympäristölle. Paljon käsitellään myös kostoa eli maksamattomien velkojen lunastamista voimakeinoin. Itse tuumin, että aihe olisi saanut olla vähän tarkemmin rajattu – tai sitten kirja kaksinverroin pidempi. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kiinnostavimmassa luvussa Atwood käsittelee velkasuhteelle rakentuvaa juonta kirjallisuudessa. Velkaantuminen on varsinkin 1800-luvun romaaneissa tärkeä osa juonta. Idealistisena nuorena kirjallisuudenystävänä Atwood oli kuvitellut niiden käsittelevän ensisijaisesti rakkautta, mutta tarkemmin katsottuna henkilöitä motivoi ja tarinaa kuljettaa lähinnä raha.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<i>The best nineteenth-century revenge is not seeing your enemy's red blood all over the floor but seeing the red ink all over his balance sheet.” (Payback, 100</i>).</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Atwood keskittyy lähes pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen, jossa sanaan ”ruin” yhdistyvät sekä taloudellinen (miehillä) että seksuaalinen (naisilla) rappio. Toisenlainen velkakirja sovitaan ihmisen ja paholaisen välillä Faustin tarinan muunnelmissa, joissa ihminen antaa sielunsa pantiksi rahan, maallisten nautintojen tai kunnianhimon vuoksi. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Atwood ei kirjoita (ei yritäkään kirjoittaa) tarkkaan tutkittua tieteellistä esitystä aiheesta, mutta hänellä on aina ollut taito tehdä hyviä kärjistyksiä. <i>Paybackin</i> parhaat hetket koittavat silti tekstin syrjähypyissä, kun kirjailija innostuu selostamaan jostain sivuasiasta. George Eliotin klassikkoromaani <i>Mill on the Floss,</i> jonka päähenkilö on velkoihin joutuvan myllärin tytär, johdattaa Atwoodin tarinoimaan myllyjen ja myllärien huonosta maineesta. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Atwood muistelee omien lapsuusvuosiensa mylläriaiheisia lauluja sekä satujen ihmeellisiä taikamyllyjä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niistä käy ilmi, että myllärit ovat ahnetta, toisista välinpitämätöntä väkeä. Myllärien tyttäreksi syntyminen on huonoa onnea, sillä lapset joutuvat kärsimään ahneiden vanhempiensa teoista. Tytär joutuu myllärille vihastuneiden sivullisten koston kohteeksi (kuten Chaucerilla) tai joutuvat kauppatavaraksi isänsä hölmöissä kauppasopimuksissa paholaisen kanssa (kuten Grimmin sadussa). Eliotin romaanissa harkitsemattomiin oikeusjuttuihin innostuva mylläri-isä vie perheensä konkurssiin, mikä tuo tehokkaasti lopun päähenkilön lapsuusidyllille.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mylläri-folklore liittyy myös eurooppalaisen kirjallisuuden ylistetyimpään romaaniin ja sen parhaiten tunnettuun kohtaan. Miksi Don Quijote hyökkäsi juuri tuulimyllyjä vastaan? Olisihan hän voinut nähdä noitien taikomia jättiläisiä missä tahansa. Tähän Atwoodilla on useampi vastaus. Ensinnäkin, tuulimyllyt liikkuvat itsestään: ihmeellisiä, noiduttuja laitteita! Toiseksi, ne ovat ennusmerkkejä tulevasta mekanisoituvasta ja teollistuvasta maailmanjärjestyksestä, jota surullisen hahmon ritari intuitiivisesti osaa pelätä. Mutta myös sen vuoksi, että myllyihin ja niiden omistajiin liittyi niin paljon epäluuloja. Quijote ei ollut ainoa, joka näki myllynsiivissä antagonistin.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Myllyt muokkaavat toisten kasvattamasta viljasta jauhoja. Niiden tekemän työn arvoa on tämän vuoksi vaikea laskea ja myllärihän voi aina vetää välistä. Tietysti hänen oletettiin sekä varastavan osan jauhoista että veloittavan liikaa palveluksistaan. Kansan perintötiedossa mylläri kusettaa aina. Kuten Atwood huomauttaa, tämän vakiohuijarin aseman ovat sittemmin saaneet asianajajat. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Margaret Atwood: <i>Payback. Debt and the Shadow Side of Wealth</i>. London: Bloomsbury, 2008.</p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-86932039518877281042009-02-14T15:29:00.004+02:002009-02-15T12:49:29.235+02:00Vaatteiden lukemisesta<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKyTtiB8uYEXA7Yg3bMR2lepSGxMk0V5hJ6fcEldnmApcgp13avZdZJm_NNOJDvHg4HOnqNl8iyv5JI8QhlU6N8XurqMaTTQtuqDX9P2CSqL3qP6CU17tH3u9mRQWwZ_XCXztulsn9Z_wZ/s1600-h/louise+jopling,+blue+and+white.jpeg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 252px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKyTtiB8uYEXA7Yg3bMR2lepSGxMk0V5hJ6fcEldnmApcgp13avZdZJm_NNOJDvHg4HOnqNl8iyv5JI8QhlU6N8XurqMaTTQtuqDX9P2CSqL3qP6CU17tH3u9mRQWwZ_XCXztulsn9Z_wZ/s320/louise+jopling,+blue+and+white.jpeg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5302645027094473394" border="0" /></a>
<br /><span style="font-family:courier new;"> Louise Jopling: Black and White (1896)
<br /> www.marquise.de
<br /></span>
<br /><meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20090214;13074600"><meta name="CHANGED" content="20090214;15154800"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Olen viime aikoina yrittänyt parantaa tapojani huomaamalla lukea romaaneista sellaisetkin kohdat, jotka ”tavallisessa” lukemisessa vilahtavat lähes huomaamatta ohi, kuin hengähdystaukoina varsinaisen dramaattisen toiminnan tai psykologisen jännityksen keskellä: lyhyet kuvaukset maisemasta, huoneistosta, kulkuneuvoista, ihmisten varusteista ja vaatekappaleista. Sellaiset kuvaukset siis, joita Barthes käsittelee esseessään ”toden tunnusta”.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Iloitsin löytäessäni kirjastohyllystä Clair Hughesin tutkimuksen <i>Dressed in Fiction</i><span style="font-style: normal;">. Se</span> keskittyy vaatteiden kirjallisuushistoriassa englantilaiseen ja amerikkalaiseen realistiseen romaaniin. Ensimmäinen teksti on Defoen <i>Roxana</i>, viimeinen Whartonin <i>House of Mirth</i> – joskin viimeisessä luvussa käsitellään hääpukujen merkitystä aina Brooknerin <i>Rantahotelliin</i> asti.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Nämä ovat juuri niitä tekstejä, joissa vaatteiden kuvauksiin ei osaa kiinnittää tarkkaa huomiota, koska ne tuntuvat olevan sitä romaanin maailman ”taustaa”, jota vasten realistisen kerronnan henkilöt rakentuvat. Niinpä realistista romaania ei automaattisesti tule lukeneeksi niin tarkkaan kuin pitäisi. Toisin käy esimerkiksi Perecin romaan(e)issa <i>Elämä. Käyttöopas</i>, jossa lukijalle tulee nopeasti selväksi, että kaikki on yhtä tärkeää eikä hän näin ollen voi antaa huomiokykynsä hengähtää.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Hughes lukee vaatteiden kuvauksia lähinnä tekijän näkökulmaa etsien. Lähtökohta on siis kaikkea muuta kuin barthesilainen. Hän lukee yksityiskohdat osana teoksen kokonaismerkitystä ja usein sen vahvistuksena: ”<i>an exploration of the author's employment of dress and its accessories can illuminate the structure of that text, its values, its meanings or its symbolic pattern” </i><span style="font-style: normal;">(Hughes, 6)</span><i>. </i></span> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Hughesin tutkimus ei oikeastaan hyödynnä mitään teoriaa, vaan hän yhdistelee vaatteiden kulttuurihistoriaa romaanien lähilukuun. Puutteistaan huolimatta Hughesin kirja on hyödyllinen, koska se auttaa huomaamaan miten rikas yksityiskohtien merkitys voi olla myös realistisessa tekstissä. Millaisia symbolisia merkityksiä vaatekappaleilla on, miten romaanihenkilöt käyttävät niitä rakentaakseen sosiaalista identiteettiään ja miten tekijä käyttää niitä kertoakseen kuvatun ajan arvoista. Kirjan parhaassa luennassa hän osoittaa, miten valkoiseen pukuun kiinnittyy erilaisia (seksuaalisen) viattomuuden mielikuvia kahdessa Henry Jamesin tarinassa, vaikka vaatteiden kuvaus onkin niukkaa. </span> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Kirjailijoille vaatteiden tarkan kuvaamisen on tehnyt vaikeaksi sekin, että aiheeseen on liitetty turhanpäiväisyyden ja pinnallisuuden syytöksiä – myös aikana, jolloin niin miehet kuin naiset ovat omassa elämässään olleet erityisen tarkkoja pukeutumisestaan ja sen kyvystä viestiä. Hughes pohtii, miksi Edith Whartonin romaanit ovat luoneet vaikutelman pukeutumisen ja muodin ylimääräisyydestä, vaikka vaatteiden kuvaus on niissä yleensä epätarkkaa ja viittauksellista. Aikalais(mies)kriitikot moittivat Whartonin romaania <i>House of Mirth</i> liiallisesta ihastumisesta ”hienoihin pukuihin”, vaikka se sisältää vain yhden tarkan kuvauksen vaatekappaleesta.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Hughesin mukaan Wharton jättää päähenkilönsä vaatekerraston epätarkaksi juuri siksi, että se on niin olennainen osa tarinaa. <i>House of Mirth</i> kuvaa yhteiskuntaa, jossa varattoman seurapiirinaisen on tehtävä itsestään kaunis ja haluttava säilyttääkseen asemansa varakkaampien perheiden elättinä ja mahdollisuuden löytää rahallista onnea tuova aviomies. (Samalla häneltä tietysti odotetaan sekä täydellistä viattomuutta että kuuliaisuutta.) Jos Whartonin kertoja olisi esittänyt asujen linjat ja materiaalit yksityiskohtaisesti, tyyli olisi saattanut lipsahtaa sanomalehtien muotikuvauksien puolelle. Niinpä Wharton kehitti taidon kuvata vaatteiden olemusta niiden toisissa herättämien reaktioiden ja tulkintojen kautta. </span> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Wharton tunsi liian tarkan kuvauksen ongelmat luettuaan George Eliotin <i>Romolan</i> – nykyään unohdettu historiallinen romaani, jonka tekijä itsekin tunnusti liian pitkälle tutkituksi epäonnistumiseksi. Eliot, joka piti tärkeänä arkisten esineitten kuvaamista oikein, innostui tässä teoksessaan kuvaamaan vanhan Firenzen kalusteita ja vaatetusta liian uskollisesti: romaanista tuli tylsä. Realismin juhlituimmat teokset, kuten Eliotin oma <i>Middlemarch</i>, pikemmin tyytyvät luomaan täsmällisyyden vaikutelman. </span> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><span style="font-family:Georgia,serif;">Clair Hughes: <span style="font-style: italic;">Dressed in Fiction</span>. Oxford & New York: Berg, 2006.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p>
<br />
<br />Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-62610413797975859052009-02-09T13:28:00.007+02:002009-02-15T12:50:32.134+02:00Muistelmia kamalalta 50-luvulta<div style="text-align: justify;"><span style="font-family:georgia;"><br />Suuri osa suosikkiromaaneistani ovat olleet omaelämäkerrallisia, ainakin tyyliltään jos eivät sisällöltään. Kummallista sitten, miten vähän olen lukenut varsinaisia omaelämäkertoja. </span><span style="font-family:georgia;">Lorna Sagen muistelmat <span style="font-style: italic;">Bad Blood</span> (2000) löytyi akateemisen alelaarista neljällä eurolla. Nimi oli tuttu, koska Sage on toimittanut kirjan Angela Carterista.</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Lukutottumukseni ovat turmelleet minut, koska osaan lukea elämäkertatekstejä vain romaaneina. Niiden aiheet ovat niin tuttuja fiktiosta, että ryhmittelen ne automaattisesti päässäni samaan tekstijoukkoon. Sagen muistelmia lukiessani koin palaavani niiden romaanihahmojen maailmaan, joista romaanikirjailijoiden taito on tehnyt minulle tosia.<br /><br /></span><span style="font-family:georgia;">Sagen kuvaus kolmesta esiteinistä, joiden leikeissä kaksi kilpailijaa joutuvat palvomaan vahvempaa, kääntäen vuoronperään selkänsä toisilleen, on kuin tiivistelmä Atwoodin <span style="font-style: italic;">Kissansilmästä</span>. Maaseudun pikkupaikkakunnan kuvaukset voisivat yhtä hyvin olla Munron novelleista (vaikka tässä kotimaisemana onkin Wales), ja samanlaisia otteita nuoren älykön turhautumisesta löytää esimerkiksi Lessingin romaaneista.</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Mutta Sage ei haluakaan rajoittaa itseään tiukan asialliseen elämäkertaformaattiin. Ensimmäisen kolmasosan muistelmista vie isoisän ja isoäidin tarina, jonka avulla pohjustetaan perityn ”pahan veren” merkitystä. Mitä Sage ei ole itse nähnyt, sen hän kuvittelee, kuten isoisänsä aviorikoksen. Kuvauksen herkullinen kielikin on metafiktiivisen romaanin kieltä:</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">”<span style="font-style: italic;">Peering down the years, a voyeur through that dense bramble hedge, it's hard to see them, except in outline, etched in archetypal postures. But why not remake them out of Arcimboldo fruit and veg, since it's a less moralising transformation? O father, at last I see the fruition of my desires, in apple cheeks, cabbage curls and a damson mouth.</span>” (Sage, 56.)</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Sagen oma tarina sijoittuu lähinnä 50-luvulle. Englannin ja Pohjois-Amerikan 50-luku vaikuttaa minusta kirjoissa ja elokuvissa aina yhtä ahdistavalta. Asiallisuuden, pinnallisuuden, kotirouvien, kylmän sodan, siistin nuorisokapinan ja huonon televisioviihteen vuosikymmen. Sukupuolirooleihin oli palautettu järjestys sotavuosien jälkeen. Olen ollut huomaavinani, että 50-luvun kuvauksissa keskitytään tavallista enemmän kulttuurisiin koodeihin – pukeutumisen, puhetavan ja kävelytyylin paljon kertoviin yksityiskohtiin, seurustelusääntöihin, tuotemerkkeihin. Kaikki näyttelevät roolejaan. </span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">60-luvun seksivallankumouksesta on kirjoitettu jälkiviisaasti paljon kritiikkiä, mutta 50-luvusta saa sen käsityksen, että naiset saattoivat vain pelätä miehiä ja miehet naisia. Ilmeisesti beat-runoilijat, aikansa älymystön kapinalliset sankarit, eivät olleet sen viisaampia. Sage siteeraa Joyce Johnsonin, Jack Keroaucin silloisen rakastajan, tarinaa: Joyce olisi halunnut osallistua poikien matkoihin. Kerouac pitää ihailevalle naisystävälleen saarnan, jossa hän paljastaa mitä nainen todella haluaa ja miksi hänen mukanaolonsa olisi riski. Nainen voi luulla olevansa vapaa boheemi mutta hänet on biologisesti ohjelmoitu haluamaan yhtä ja samaa läpi vuosisatojen: lapsia. Enemmän kuin mitään muuta nainen haluaa olla osa tätä elämän ja kuoleman sykliä, todistelee kaunopuheisuudestaan huumaantunut beat-kirjailija. Naisilta ei tarvitse kysyä.</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">”<span style="font-style: italic;">It's galling to realize that you were a creature of mythology: girls were the enemies of promise, a trap for boys, although with the wisdom of hindsight you can see that the opposite was the case. In those seductive yarns about freedom girls' wants are foreknown. Like Lucy, you are meant to stay put in one spot of time.</span>” (Sage, 234.)</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Sagen tarina on onneksi selviytymistarina. Älykäs, vapautta kaipaava tyttö tulee raskaaksi 16-vuotiaana, huomaamatta edes harrastaneensa ”oikeaa” seksiä. Ympäristönsä yrityksistä huolimatta hän kieltäytyy suostumasta langenneen, katuvan tyttöparan rooliin. Synnytettyään tyttö pakenee sairaalavuoteestaan koulun lopputentteihin, yliopistoon, suureen maailmaan. Hän rikkoo moraalisääntöjä mutta onnistuu selviämään voittajana.</span><br /><span style="font-family:georgia;">Jos kyseessä olisi romaani, tällainen tuntuisi varmaan kirjailijan kompromissilta tai kliseeltä. Se ei olisi uskottavaa.</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Lorna Sage: <span style="font-style: italic;">Bad Blood</span>. Harper Perennial, 2007 (2000). </span><br /></div>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-92070836671311949992009-02-07T00:30:00.005+02:002009-02-07T00:38:43.278+02:00Paluu blogilomalta: ranskalainen valittaja<span style="font-family:georgia;"><br /></span><div style="text-align: justify;"><span style="font-family:georgia;">Avignonissa matkatessani löysin antikvariaatista kirjan, jonka olemassaolosta en tiennyt. Englanninkielinen käännös Stendhalin myrkyllisestä matkakirjasta, <span style="font-style: italic;">Memoirs of a Tourist </span>(1837-38), on erinomaisen epäluotettava johdatus Ranskaan – tai ainakin nykypäivän Ranskaan – ja samalla hauskinta mahdollista matkalukemista. Se innosti minua myös palaamaan kuukausiksi venähtäneeltä bloggauslomaltani.</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Jostain syystä Stendhal keksi selonteoilleen fiktiivisen kirjoittajan, keski-ikää lähestyvän pariisilaisen kauppamiehen, joka haluaa todella nähdä kotimaansa ennen viimeistä lähtöään siirtomaihin. Lyhyessä esisanassaan kirjailija, Stendhal alias Henri Beyle, esittää toimineensa pelkkänä toimittajana.</span><br /><span style="font-family:georgia;">Kertojan asenne ympäristöönsä ja hänen (välistä naurettavakin) herkkäpintaisuutensa muistuttavat kuitenkin Stendhalista itsestään: poikkeuksetta tylyt luonnehdinnat nykykulttuurin ulkokohtaisuudesta, romaanisen arkkitehtuurin viehätyksestä goottilaiseen verrattuna ja pitkät harppaukset antiikin historiaan. Naamio on ohut, toteaa kääntäjäkin.</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Avignonissa Stendhal valitti kylmää mistraalituulta, ihaili kauniita näköalapaikkoja sekä kehui tyttöjä poikkeuksellisen kauniiksi. Vahvistan puolestani näiden havaintojen pitävän paikkansa edelleen. Tässä matkakertomuksessa lukemisen nautinto ei kuitenkaan tule siitä, että lukiessaan kokisi todella olevansa paikan päällä. Stendhalin kertoja ei ole erityisen taitava välittämään paikallistunnelmaa eikä hän taida edes pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa.Yksityiskohdat hän valitsee täysin satunnaisesti. </span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Hauskaksi kirjan tekee sen ylimielinen ja toisinaan suorastaan vihamielinen asenne yhdeksään kymmenesosaan matkalla kuvattavista ilmiöistä. On kummallisen hauskaa asettaa oma uusien ympäristöjen ihmettelynsä kohtaamaan tämä toinen ääni, ironinen ja vähättelevä. Stendhalin turisti esittää itsevarmasti laajoja yleistyksiä eri maakuntien asukkien kansanluonteesta. Yhdistäviä tekijöitäkin on: provinsseissa ajatellaan vain rahaa, varsinkin avioliittojen kohdalla. Pariisilaiset ovat sietämättömiä tärkeilijöitä, joilta puuttuu sekä kykyä että halua itsenäiseen ajatteluun. Ranskalaiset yleensä inhoavat yksinkertaista esitystapaa, joten he samaistavat sekavan ajattelun ja koukeroisen tyylin henkevyyteen. Ihanteellisesta rakkaudesta he eivät ymmärrä mitään. </span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Stendhal suosikin intohimoisia, tunteensa paljastavia italialaisia. Mutta ranskalaisiin verrattuna saksalaisillakin on sielu, turisti toteaa. Vakaumuksen oman kotimaan kansan verettömyydestä ja ulkokultaisuudesta löytää yhtä väkevänä Stendhalin romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista. Kirjailijan hautakiven tekstikin on kuulemma italiankielinen.</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Stendhalissa oli ympäristönsä kuvaajana vähän ammattivalittajan vikaa. Kertojan tyylistä tulee usein mieleen Flaubert. Samoin kuin Flaubert, Stendhal järkyttyy yhä uudestaan kansansa rahvaanomaisuudesta. Hänen matkailijansa kertoo esimerkiksi kohtaamisestaan pikkukaupungin älyniekan kanssa. Miehen merkittävin saavutus oli tällainen: kuuluisa fyysikko ja keksijä oli pitänyt miehen kotipaikkakunnalla esitelmän, jonka keskellä hän surullisena kohotti ilmaan värjätyn juomalasin. Valmistuksessa lasiin oli upetettu keksijän edesmenneen kolmannen vaimon polttotuhkat. Ja mikä olikaan paikallisen neropatin menestyksekäs välihuomautus: ”Hei mösjöö, pullotitteko myös kaksi ensimmäistä?” (29-30.)</span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">”Minä en ole luontoihmisiä”, Flaubert tokaisi Sand-kirjeissään. Eipä ole Stendhalin turistikaan, vaikka hyvää näköalaa arvostaakin. Tasaisen tapahtumattomina etenevät pitkät kärrymatkat maaseudulla tylsistyttävät ja masentavat häntä.</span><br /><span style="font-family:georgia;"></span><br /><span style="font-family:georgia;">Mutta jos Stendhal kirjoittaa omasta halveksunnastaan, hän kirjoittaa satunnaisesti myös omasta innostuksestaan. Kuten kuuluisimmilla romaanihahmoillaan, Julianilla ja Fabrziolla, hänellä on säilynyt kyky paeta sisäiseen maailmaansa: ”Dull reality, made wholly disgusting by the love of mere money and advancement, cannot destroy the poetic image for me” (155.) </span><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Hän suorastaan liikuttuu kohdatessaan välillä kunniallista väkeä tai ajattelevan ihmisen. Hän on toisin sanoen kyynikko, joka kieltäytyy suhtautumasta kaikkeen ironisesti. Stendhal ei olisi koskaan vaivautunut kirjoittamaan kokonaista romaania Bouvardista ja Pecuchet'stä.</span><br /><br /><br /><span style="font-family:georgia;">Stendhal: <span style="font-style: italic;">Memoirs of a Tourist</span> (<span style="font-style: italic;">Mémoires d'un Touriste</span>), transl. Allan Seager. Northwestern University Press, 1985 (1962). </span><br /></div>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-83248299827292608772008-10-01T14:45:00.002+03:002008-10-01T14:53:45.180+03:00Eeppisten mittasuhteitten suhteettomuus<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20081001;12190400"><meta name="CHANGED" content="20081001;12502600"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Homeroksen ja Vergiliuksen lukeminen saattaa olla näännyttävää. On hetkiä, jolloin (oman) elämän ja tarun yhteismitattomuus tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Sitä haluaisi kerran kohdata Odysseuksen ilman juonia, Akhilleen vailla rohkeutta, tai kaipaisi epiikan liikkeen viivähtävän edes hetken aamu-unisen Aeneiksen krapulassa ja epävarmuudessa juhlamenoja seuraavana päivänä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Amerikkalaisen runoilijan sanoin sitä odottaa hetkeä kun kreikkalais-troijalainen</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><i>jeunesse dorée</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> tulee enemmän tai vähemmän</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> asiantuntevasti teurastetuksi</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> niin että lopultakin vallitsee</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> rauha ja hiljaisuus</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> (jumalatkin ovat hetkeksi</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> tukkineet turpansa)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Näin sapekkaasti toteaa Charles Simic runossaan ”Kyllästymiseni eeppisiin mittasuhteisiin”. Hiljattain suomennetusta Simic-kokoelmasta voi lukea lisää esimerkiksi <a href="http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1688">täältä</a>.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> Mitä kiinnostavaa olisi vielä kerrottavana jumalten ja sankareitten sodan jäljiltä? Eläinten ja naisten ”tapauksetonta” arkea: </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> voi kuulla </p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> linnun laulavan</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> ja tyttären kysyvän äidiltään</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> saako hän mennä kaivolle</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> ja tietenkin hän saa</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> sitä ihanaa pikku polkua</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> joka kiemurtelee</p> <p style="margin-bottom: 0cm; font-style: normal; line-height: 150%;" align="justify"> läpi oliivilehdon</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Simicin vitsinä on osaksi se, että helleenisten mieseepikkojen tekstissä näitä ääniä ja kysymyksiä ei oikeastaan kuule. Toisaalta, kuten yritin tuossa edellisessäkin jutussani osoittaa, sankareita ja urotekoja tarjoavassa epiikassakin koskettavat eniten juuri hyvin valitut yksityiskohdat. Niissä jokin lukijalle kokemuksen tasolla tuttu, ehkä arkinenkin kokemus puhuttelee myytin keskeltä: merenpinnasta heijastuvat tulen liekit, kuutamoyön lempeä kauneus, viinin nostattama humala. Tai Aeneiksen, yksinäisen pojan, turha yritys halata unessa haamuksi muuttunutta isäänsä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Charles Simic: <i>Ääni aamulla kello kolme</i>. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.</p>
<br />Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-47679409736383524502008-09-30T20:53:00.005+03:002008-10-01T14:45:22.309+03:00Kuutekstejä 3: kuutamo Troijan yllä<title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20080930;18182000"><meta name="CHANGED" content="20080930;20440500"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm;">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mitä näkymiä kuutamo voi paljastaa? Millaisia tarinoita öisin punotaan (kun kunnon ihmiset ovat nukkumassa)? Petoksia, huijauksia, ilkitekoja, sotajuonia, hävitystä. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kuun valo on hädin tuskin valoa. Se näyttää vain osan kokonaisuudesta.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kaikki tuntevat tarinan kreikkalaisten puuhevosesta, jonka avulla kaupunki valloitetaan. Tai ainakin melkein kaikki. (Kuulin, että taannoisen Troija-elokuvan näytöksessä joku katsomosta oli huudahtanut ”arvasin!” kun kreikkalaiset hyppäsivät esille hepan sisuksista.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Homeroksen eepos kertoi Ilionin valloituksesta kreikkalaisten näkökulmasta. Aeneaan tarun toisessa kirjassa Rooman kantaisä puolestaan kertoo omin silmin nähdystä kotikaupungin tuhosta. Tunteella eläytyen kirjoittanut Vergilius pyrki kuvaamaan yllätettyjen troijalaisten kauhunhetkiä, kun ”julma Odysseus” kumppaneineen karkaa polttamaan ihmisten koteja.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Vergiliuksen <i>Aeneiksen</i> suomentaneen Teivas Oksalan kommenttien perusteella kuun valo oli kuulunut Troijan kohtalonyöhön jo Vergiliusta varhemmissa lähteissä.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”Kääntyi taivaan kansi, ja yö putoaa meren ylle,</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">verhoten vaipallaan tiheällä jo maan sekä taivaan, </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">juonet myrmidonein. Jopa ympäri muureja teukrit</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">hiljeni yöpuulleen, jäsenet väsyneet uni kietoi.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Saapuu Argoksen sotalaivojen rintama valmis</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">taas Tenedoksen luota ja kuun valon lempeän alla</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">pyrkii tuttuja rantoja päin.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(Aeneis, II kirja, 250-256.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kuu / Selene / Luna on osa jumalten kosmista järjestystä. Vergiliuksella maininnat kuusta ja tähdistä liittyvät siihen, miten täydellisesti korkeammat tahot ovat kuvatulla hetkellä hylänneet Troijan. Raiskattu Kassandra ”turhaan taivaaseen kohottaa [...] hehkuvat silmät” (II, 405).</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kuu on valloittajien puolella. Se paljastaa rannikon laivoissaan odottaville vihollisille. Kuun valo on heille ”lempeä” mutta sen alla tapahtuu verinen teurastus. Sisällä kaupungissa kreikkalaisten joukkoja ei huomata astumassa puuhevosen vatsasta, koska uni ja viini ovat vihamielisten jumalien suosiollisella avustuksella vaivuttaneet troijalaiset. Herättyään nämä hädintuskin ”pystyvät taistelemaan sokeasti ja yön pimeässä” (II, 335).</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Valon ja valottomuuden liike liittyy siihenkin, miten Vergilius pystyy havainnollisesti ja samastuen ”näyttämään” Aeneiksen silmin yön kauheat tapahtumat. Kerronnasta tekee niin vaikuttavaa sen visuaalisuus: lukijaa pyydetään kuvittelemaan kuinka ”Sigeion-meri aavoineen kuvastaa tulen roihut” (II, 312). Kuvaus sisältää myös kiinnostavan paljon yön tapahtumia ja Aeneis-kertojan vaihtelevia näkökulmia rationaalisesti selittäviä yksityiskohtia. Sankari esimerkiksi mainitsee, että taaton kotitaloa suojelevat yön pimeys ja talon syrjäinen sijainti:</p><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”Kaikki jo kaupungin osat tuskan huutoja kaikuu,</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">myös yhä selvemmin asekalske jo soi, sekä yltyy</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">taistelun tuottama pelko ja kauhistus, tosin syrjään</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">jäi isä Ankhiseen talo puiston tuuhean peittoon.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">(II, 298-301.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Vergilius: <i>Aeneis. Aeneaan taru.</i> (28 –19 eKr.) Suom. Teivas & Päivö Oksala. Helsinki: WSOY, 1999. </p>
<br />Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-61897552338412012202008-09-17T18:44:00.001+03:002008-09-17T18:47:45.957+03:00Kuutekstejä 2: kuonakuu<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20080916;19110000"><meta name="CHANGED" content="20080917;18441017"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Mitkä ovat ensimmäiset, kaikkein itsestäänselvimmiltä tuntuvat havaintomme kuusta?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Osaan niistä viitattiin jo edellisessä Brontë-aiheisessa kirjoituksessa: kuu näyttäytyy meille kaukaisuudessaan kovana, kylmänä ja selkeänä objektina. Olennaisesti kuu saa merkityksensä siitä, miten se eroaa auringosta. Kuu on romanttinen: se valvoo yksinäisten yökulkijoiden, kärsivien runoilijoiden ja kauhuromantiikan traagisten vampyyrien taivaalla. 1900-luvun loppupuolelta kuuta on myös ollut lähes mahdotonta ajatella muistamatta satelliittien rakeisia avaruuskuvia.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Tarvitsemme Italo Calvinon mielikuvitusta, että voimme nähdä kuun aivan toisin: tuskallisen epäselvänä, liian lähelle tulevana, pehmeänä ja tahmaisena. Calvinon leikki perustuu vastakohdilla leikittelyyn ja itsestäänselvyyksien kääntämiseen.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><i>Kosmokomiikkaa</i> ilmestyi tänä vuonna kaksinverroin vanhaa suomennosta tilavampana. <i>Koko kosmokomiikka </i>sisältää 12 uutta kertomusta, jotka Calvino kirjoitti parinkymmenen vuoden aikana Kosmokomiikan julkaisun jälkeen. Tässä käsittelemäni ”Pehmeä kuu” on toisen osan ensimmäinen teksti. Calvinonsa lukenut muistanee, että varhaisemman Kosmokomiikan ensimmäinen teksti on myös kuuaiheinen: siinä kuu etääntyy maanpinnasta kesken maidonhakureissun.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Calvinon koomisena taktiikkana on muokata vakavista tieteellisistä teorioista järjettömän konkreettisia elämäkerrallisia tarinoita: kertojana toimii muuntautumiskykyinen Qfwfq, joka on (sukunsa ja vaihtuvien naisystävien seurassa) ollut todistamassa maapallon muodostumista tähtisumusta ja ihmiskunnan kehittymistä varhaisista eliömuodoista. ”Pehmeässä kuussa” tarina lähtee olettamuksesta, että kuun ja maan vetovoima veti toiselle taivaankappaleelle toisen palasia, ja näin myös maapallon mantereet muodostuivat kuusta pudonneesta massasta.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Qfwfq:n kerronnassa aikatasot menevät vallattomasti päällekkäin: ”Puhun nykyhetkessä mutta viittaan menneeseen aikaan” (189), hän toteaa, aivan kuin se selittäisi epäilyksettä miksi mantereiden muodostumisen aikaan maan pinnalla oli lasipintaisia kaupunkeja, omakotitalolähiöitä ja observatorioita. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Calvinon perusteemoihin kuuluu 'luonnolla' ja 'luonnollisella' leikittely. Tässä tapauksessa maan pinta on alunperin epäorgaaninen. ”Ensimmäiset verrattomat alkuaineet” (199) olivatkin rautaa, metallia, muovia, nailonia ja lasia. Kun kuu ja maa vaihtavat materiaaleja, nämä alkuaineet karkaavat rikkinäisinä kuun rosoiseksi pinnaksi. Ja mitä saadaan tilalle? Jotain ”vastenmielisen pehmeää”: kuusta tippuu velliä, orgaanista limaa, joka hautaa alleen sen, mitä on jäljellä sivistyneestä maailmasta. Ellottava mönjä on peittänyt alkuperäisen paratiisin, jonka turhaa uudelleenrakentamista Qfwfq nostalgisesti seuraa.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">”<i>Loppu tiedetään. Satojentuhansien vuosisatojen jälkeen me yritämme palauttaa Maalle sen entisen luonnollisen ulkonäön, rakennamme alkuperäistä maan kuorta muovista ja betonista ja pellistä ja lasista ja emalista ja keinonahasta. Miten kaukana siitä olemmekaan. Kuinkahan pitkään joudumme vielä rypemään kuun ulosteissa, klorofyllimädässä ja mahanesteessä ja kasteessa ja typettyneissä rasvoissa ja kermassa ja kyynelissä.</i>” (199.) </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Italo Calvino: <i>Koko kosmokomiikka</i> (<i>Tutte le cosmocomiche</i>, 1997). Helsinki: Tammi, 2008.</p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-64848792218323055232008-09-13T17:55:00.005+03:002009-04-23T15:23:50.787+03:00Kuutekstejä 1: äitikuu valvoo<meta equiv="CONTENT-TYPE" content="text/html; charset=utf-8"><title></title><meta name="GENERATOR" content="OpenOffice.org 2.2 (Win32)"><meta name="CREATED" content="20080903;19031500"><meta name="CHANGED" content="20080913;17564767"><style type="text/css"> <!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } --> </style> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">En tiedä miksi yhdistän kuunvalon juuri syksyyn. Syyskuussa tuntuu kuin kuu olisi palannut pitkältä lomalta luomaan juuri sen tietyn syksyisen tunnelman, joka on yhdistelmä hämärää kaipuuta ja kesän runsaudesta toipuvaa aistien selkeyttä. Alkusyksyn kirpeänkauniiden öiden kunniaksi ajattelin poimia taivaalta muutaman tekstuaalisen kuun.</p><p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Pyydän samalla anteeksi <a href="http://ristoniemi.wordpress.com/">Ristolta</a>, jolta varastan tämänkin idean.
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Kuutekstit ovat tietysti prosopopoeian, luonnon ja ”elottoman” materian inhimilliseksi esittäviä tekstejä. (Prosopopoeian käsite on johdettu kreikan sanoista 'antaa kasvot'). Kuun mysteerissä heijastuvat näin ollen inhimilliset tarpeet ja pelot. <i>Jane Eyrelle</i>, viktoriaanisen ajan kuuluisimmalle kotiopettajattarelle, kuu merkitsee kadonnutta äitiä. Charlotte Brontën romaanista tulee aina ensimmäiseksi mieleeni kuu ja sen erikoinen viestintuojan asema tarinassa. En tiedä toista proosatekstiä, jossa kuuta olisi yhtä kiehtovasti mystifioitu.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Kuu on kulttuurissamme yleensä 'she', feminiininen taivaankappale, siinä missä aurinkoon on tavattu liittää maskuliinisia konnotaatioita. <i>Jane Eyren</i> tapauksessa se on aivan erityisesti ja henkilökohtaisesti naisellinen:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">”<i>I watched her come – watched with the strangest anticipation; as though some word of doom were to be written on her disk. She broke forth as never moon yet burst from cloud: a hand first penetrated the sable folds and waved them away; then, not a moon, but a white human form shone in the azure, inclining a glorious brow earthward. It gazed and gazed on me. It spoke to my spirit: immeasureably distant was the tone, yet so near, it whispered in my heart – </i> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"> <i>'My daughter, flee temptation!'</i></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"> <i>'Mother, I will!' ” </i> </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">(358.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Tässä lyhyessä unijaksossa, joka sijoittuu <i>Kotiopettajattaren romaanin</i> käännekohtaan, Jane saa vahvistuksen aavistuksilleen siitä mitä hänen on tehtävä. Jane vastaa kuu-äidin varoitukseen puolitietoisena, herätessään ”transsin kaltaisesta” unesta. Uni pelastaa tarinan kätevästi fantasialta realismin puolelle – Bronten realismissa on yleensä goottilaisen kauhun aineksia ja päinvastoin) – ja psykonanalyyttisellä jälkiviisaudella luettuna auttaa korostamaan alitajuisten pelkojen merkitystä kotiopettajattaren tunne-elämässä. Huomionarvoista on kuun näkyvä muuttuminen naiseksi. Äiti ilmestyy kuun asemasta (kuun takaa?): ”not a moon but a white human form”...</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Tässä on helppo tulkita kuuäiti kristilliseksi sanantuojaksi, joka suojelee tytärtä siveettömältä käytökseltä. Jane pakenee Rochesterin linnasta, koska kunniallisena naisena hän ei voisi jatkaa suhdetta naimisissa olevaan mieheen. Jane mainitsee muuallakin tekstissä kuun ”katseen” ('gaze'), jälleen tilanteessa jossa hän herää sängyssään: ”her glorious gaze roused me” (232). Onko se välinpitämätön vai pikemminkin tarkkaileva katse? Ehkä kuu paitsi valvottaa, myös valvoo Janea. Kuu ei ole pelkästään lohduttava ja turvallinen. Jane toteaa sen olevan kaikessa kauneudessaan liian vakava (”too solemn”, 232).</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Kuulla on viestintuojan asemansa tarinassa myös kun Jane päättää paluusta Rochesterin luo. Hän kuulee tämän äänettömän kutsun (”I had heard it – where, or whence, for ever impossible to know!”) keskellä yötä huoneessa, joka on tulvillaan kuunvaloa. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Toisaalla kuu tuntuu ilmentävän hyvin antikristillistä voimaa, hillitöntä seksuaalisuutta. Se loistaa taivaalla kun Bertha Mason, hullu nainen ullakolta, hyökkää mustasukkaisessa vimmassa Janen huoneeseen. Kun kuu on täysi, on myös naisen hulluus väkivaltaisimmillaan? Tämä kuulostaa jo tutummalta myyttikertomukselta. Juuri tällaisissa ristiriitaisissa, monitulkintaisissa arkkityyppien käsittelyssä on itselleni Brontën sisarten suurin viehätys. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">
<br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Charlotte Brontë, <span style="font-style: italic;">Jane Eyre</span> (1847). London: Penguin Classics, 1996.</p> Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-60138048782386131562008-08-28T14:13:00.004+03:002008-08-28T14:58:14.683+03:00Viattoman kuvan mahdottomuus<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfnAcLxOyH8xvk5lMe4ZpQ7EnRrLxzAOV2-LnG77LqMLRQ54GHuNAWx1Fqh9Hi2sixviuL-iYmsIliDLVWVXqLpcSz42ZAJWlr35HV52btRJdseLQbrI49bycBBRxkY4lwtBYS4SMlG1zL/s1600-h/innocence.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfnAcLxOyH8xvk5lMe4ZpQ7EnRrLxzAOV2-LnG77LqMLRQ54GHuNAWx1Fqh9Hi2sixviuL-iYmsIliDLVWVXqLpcSz42ZAJWlr35HV52btRJdseLQbrI49bycBBRxkY4lwtBYS4SMlG1zL/s400/innocence.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5239536609325469762" border="0" /></a><br /><p style="margin-bottom: 0cm;"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Vicky Lebeaun <i>Childhood and Cinema</i> käsittelee lapsen ja lapsuuden merkitystä elokuvataiteen ikonina, joka on varhaisista yksikelaisista lähtien toiminut takeena elokuvan poikkeukselliselle ”elämänkaltaisuudelle” ja sen dokumentaariselle voimalle, kyvylle säilöä elämää (ja kuolemaa).</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kirjan kiinnostavin luku käsittelee lasta seksuaalisen katseen kohteena. Se tuo mainiosti esille, miten pakkomielteinen huoli lapsipornografiasta tuottaa käsityksen lapsesta jatkuvasti seksualisoituna ja pakottaa ihmiset yhä tarkempaan itsesensuuriin. Kulttuurissamme on nykyään lähes mahdotonta katsoa lasta esittävää kuvaa ”viattomasti”.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">”<span style="font-family:arial;">...children are sexualized through the discourses of child protection, their proliferation of anxiety not, or not only, about what adults </span><i style="font-family: arial;">do</i><span style="font-family:arial;"> to children but </span><i style="font-family: arial;">how they look at them</i><span style="font-family:arial;"> – as if the sexuality of looking becomes unbearable when it satisfies itself on the image of the child.</span>” (120.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kysymykseksi kohoaakin: voiko lapsesta esittää siveellistä kuvaa? Onko olemassa sellaista visuaalista esitystä lapsesta, joka ei mahdollisesti toimisi pedofiilisen fantasian sytykkeenä? Kukaan voi tietää, mitä naapuri ajattelee lomafilmistäsi, jossa lapset kirmaavat alasti hiekkarannalla. Lasta ei yksinkertaisesti voi suojella tahmaavilta katseilta. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Vuosisata sitten suloiset pikkutytöt olivat Englannissa ainakin kahden arvostetun kulttuurimiehen ihailevan katseen kohteena. Skandaalinkäryä näihin harrastuksiin on tarttunut vasta omana aikanamme. Taidehistorioitsija John Ruskin keräili suositun lastenkirjojen kuvittajan Kate Greenawayn piirroksia tyttölapsista. Ruskin kävi Greenawayn kanssa kirjeenvaihtoa, jossa pyysi tätä piirtämään hänelle vähäpukeisia ja alastomia pikkutyttöjä, antaen ohjeita ja toivomuksia hahmojen fysiikasta: ”And let me see exactly how tall she is – and – how round. It will be so good of you and for you – And to and for me.”</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Liisan seikkailuista kirjoittanut Lewis Carroll puolestaan harrasti innokkaasti alastomien tyttölapsien kuvaamista (Aiheesta tuli hiljan dokumentti ylellä). Minua ei kiinnosta jäädä pähkäilemään, olivatko Ruskin ja Carroll aikansa pedofiileja vai hieman erikoisia, taiteellisesti suuntautuneita viktoriaanisen ajan herrasmiehiä. Olennaisempaa on huomata, että Ruskinin ja Carrollin toiminta ei ole lainkaan kuviteltavissa meidän aikanamme. Todennäköisesti molemmat herrat päätyisivät kuvineen nopeasti juorulehtien otsikoihin ja lopulta poliisin huostaan.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Erityisesti elokuvissa lapsen alastomuus tai pukeutumiseen liittyvät fetissit herättävät välittömästi vastalauseita. Lebeau kirjoittaa erityisesti Lolitan kahden elokuvaversion vastaanotosta. Briteissä valkokangassensoreille oli olennaista todistaa (lapsipsykologien lausuntojen perusteella!) että Adrian Lynen ohjaamassa 90-luvun versiossa ei ollut kyse lapsipornosta. Tämän toteamiseksi ei riittänyt sen valvominen, että lapsinäyttelijän sijaan seksikohtauksissa käytettiin aikuisen vartaloa. Yhtä olennaista oli pohtia elokuvan vaikutusta katsojiin.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Sensorit joutuivat siis lausunnossaan esittämään valistuneen arvionsa siitä, herättääkö filmi katsojissa kiellettyjä haluja. Tässä tapauksessa he ilmoittivat, että Lolitan filmatisointi ei <i>todennäköisesti</i> rohkaise pedofiilisiiin tekoihin. Tämäkään ei sujunut vailla tahatonta komiikkaa. Koska elokuva saattaa silti herättää vaarallisia ajatuksia, sille täytyy tietysti asettaa ikärajoitus: kielletty alle 18-vuotiailta. Ketä suojellaan, ja keneltä?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Tuoreempina esimerkkeinä Lebeaun kirjassa mainitaan (harmittavan lyhyesti) Hadzihalilovicin elokuva Innocence (2004) ja Suomessakin rikosilmoituksia poikineet Sally Mannin valokuvat. ”Viattomuus” on oivallinen ja ehkä hieman provosoiva nimi elokuvalle, jonka mahdollisesta yleisöstä useat kriitikot olivat huolissaan. Mutta miten olisi käynyt, jos Franz Wedekindin kirjan pohjalta sovitettu elokuva olisi säilyttänyt sanataideteoksen nimen: ”Über die körperliche Erziehung der jungen Mädchen” eli ”Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta”.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mitä enemmän lapsen kuva konnotoi viattomuutta ja seksuaalisuuden poissaoloa (valkoiset asut, alastoman lapsen kehittymätön vartalo) sitä varmemmin se tuntuu tarjoavan pedofiilisen katsomistavan mahdollisuuden. Onko viattomuudesta siis tullut täysin seksuaalista?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Lebeaun kirjasta löytyy hyviä kysymyksiä, jotka haastavat paitsi sensuurin logiikkaa, myös lapsisuojeluun liittyvää retoriikkaa. Hän tarttuu viattomuuden pakkomielteeseen: miten olennaista on vakuuttua siitä, että lapsi ei tunne seksuaalista halua tai tyydytystä. Oletus siitä, että aikuisen seksuaalisuuden kohtaaminen tuhoaa lapsen, vaikuttaa kiistattomalta. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Mutta onko pedofiliametsästyksen keskellä alettu suojella lapsia myös heidän omalta seksuaalisuudeltaan? Mikä halu tässä suojelussa vaikuttaa? Mitä aikuinen tarvitsee lapsen viattomuudelta? Lebeau haluaisi siis, että lasten suojelijatkin uskaltaisivat kohdata omat demoninsa: ”protection is never without its own devices and desires” (134.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Vicky Lebeau: <span style="font-style: italic;">Childhood and Cinema</span>. London: Reaktion Books, 2008.</p>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-2658892911600456542008-08-13T15:23:00.004+03:002008-08-13T15:27:19.858+03:00Pendragonin legenda<span style="font-family: georgia;">Etsin <a href="http://maailmankirjat.keskus.info/?p=208">Maailmankirjoissa</a> ratkaisua pakkomielteiden, rakkauden ja goottilaisen fantasian salakäytäviin Antal Szerbin romaanissa.<br /></span>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-19808267833786314482008-08-13T13:13:00.002+03:002008-08-13T13:20:22.168+03:00O that Shakespearean rag...<p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; text-align: justify;">Ei ole vaikea ymmärtää, miksi uushistorismin puhemiehenä tunnetun Stephen Greenblattin Shakespeare-elämänkerta pärjäsi ilmestyessään bestseller-listoilla ja on käännetty nyt suomeksikin. Siinä yhdistyy pari projektia, jotka varmasti kiinnostavat muitakin kuin kirjallisuushistorian harrastajia tai elämäkertakirjallisuuden suurkuluttajia.</p><div style="text-align: justify;"> </div><p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Aiheesta paljon julkaisseen ja Nortonin editiot toimittaneen Greenblattin pyrkimyksenä on Shakespearen näytelmien yhdistäminen siihen aikaan ja paikkaan, josta ne ottavat materiaalinsa.</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Jokainen kirjan luvuista keskittyy yhteen teemaan, jonka variaatioita se jäljittää Shakespearen näytelmistä, vertaillen niitä toisiin aikalaisnäytelmiin ja historiateksteihin. Oman lukunsa saavat esimerkiksi vastauskonpuhdistus ja katoliset marttyyrit, muuttuva kaupunkilainen elämäntapa, näytelmäkirjailijoiden boheemit elämäntavat, herrasmiehen aseman tavoittelu ja kirjoitusten omistaminen aatelisille suojelijoille. Tavattoman kiinnostava on luku Venetsian kauppiaan yhteydestä juutalaisvainoihin, kuningatar Elisabethin juutalaisen yksityislääkärin oikeudenkäyntiin ja Christopher Marlowen suomentamattomaan näytelmään <span style="font-style: italic;">The Jew of Malta</span>.</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Vähemmän onnistuneesti Greenblatt yrittää sovittaa historiallista näkemystä perinteisen elämäkertatekstin tyyliin. Shakespearen hahmo herättää usein akateemikoissa sellaista kunnioitusta, että ylistävään retoriikkaan livahtaa tahatonta koomisuutta. Muistan Harold Bloomin kirjoituksen, jossa Shakespeare esitetään niin suureksi neroksi, että hänen 1500-luvulla kirjoittamansa näytelmät sisältävät itsessään jo kaikki 1900-luvun kriittiset lukutavat, sekä vastaukset kaikkiin niiden kysymyksiin että vielä kritiikin kritiikin. Ne siis dekonstruoivat itse dekonstruoijat. </p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Greenblatt pyrkii kirjoittamaan enemmän maaseudun Will-pojasta elämän pyörteessä kuin Shakespearesta suurmiehenä, mutta hänkin jaksaa ihastella tekijän omnipotenssia. Miten S. omaksuikaan kaiken ympäriltään ja kuinka omaperäisesti hän yhdistelee eri tyylejä! Teos haluaa jatkuvasti asettaa lukijan kuvittelemaan, mitä kirjailija on itse nähnyt ja mahdollisesti tuntenut.</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">”Kuinka Shakespearesta tuli Shakespeare?” kysyy kirjan alaotsikko. Olisin toivonut tähän liittyvän kriittistä pohdintaa siitä, miten yksilöllisen neron kultti on kehittynyt; toisin sanoen miten Shakespearea instituutiona voisi haastaa historiallisen lukutavan avulla. Greenblatt haluaa palauttaa kaiken tekijän henkilökohtaiseen kokemukseen: </p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">”<span style="font-family:arial;">Mutta kiihkeä halumme tutkia Shakespearen elämää kumpuaa siitä vahvasta vakaumuksesta, että hänen näytelmänsä ja runonsa eivät perustu vain muihin näytelmiin ja runoihin, vaan asioihin, jotka hän tunsi omasta kokemuksestaan, omassa sielussaan ja ruumiissaan.</span>” (125.)</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Selkeimmin kunnioitus näkyy silti tavassa etsiä hyväksyttäviä motiiveja kaikkiin Williamin valintoihin. Kertoessaan avioliitosta, joka ilmeisesti oli riiatun neidon raskaudesta johtuva pakkoratkaisu, Greenblatt suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti kirjailijan valintaan jättää perheensä taakseen, jopa pyytää lukijaa kuvittelemaan paon tuomaa helpotusta ahdistuneelle. Lontoon näytelmäpiirien loanheitossa ja valtataistelussa Shakespeare näyttäytyy lähinnä uhrina. Greenblatt haluaa myös uskoa, että tämä koki luontaista inhoa eläinrääkkäystä ja julkisia teloituksia kohtaan.</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Suuren kirjailijan on siis oltava pohjimmiltaan hyvä ihminen? Vai onko niin, että elämäkertatekstissä ei ole tilaa toisenlaiselle näkemykselle?</p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">On yksi asia kuvailla sitä, miten kirjoittamisen aika näkyy teksteissä; toinen sitä, miten nerokkaasti kirjailija on ”sulauttanut” näkemykseensä aikansa merkkejä ja tapahtumia. On täysin eri asia tarkastella, millaisen kuvan aviollisen onnen mahdollisuuksista Shakespearen tekstit välittävät kuin pähkäillä sitä, oliko kirjailijan oma avioliitto onneton. Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa?</p><div style="text-align: justify;"> </div><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;"><br /></p><div style="text-align: justify;"> </div><p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia; text-align: justify;">Stephen Greenblatt: <span style="font-style: italic;">Shakespeare – Kuinka Williamista tuli Shakespeare?</span> (<span style="font-style: italic;">Will in the World: How Shakespeare Became Shakespeare</span>, 2004). Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Otava, 2008.</p>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-54911621402741795922008-07-18T12:33:00.007+03:002008-07-18T12:47:18.142+03:00"The tedium of female soul-searching"<div align="justify"><span style="font-family:georgia;">Poikkeuksellisen vanhalla iällä kirjailijaksi ryhtynyt Anita Brookner julkaisi 1980- ja 90-luvuilla lähes romaanin vuodessa. Vielä 80-luvulla Brookneria myös suomennettiin ahkerasti, ehkä arvostetun Booker-palkinnon jälkimaineessa. Viime vuosina Brooknerin romaanit eivät ole enää kääntäjiä innostaneet. Oma vaikutelmani tekijästä onkin, että hän tuntuu kirjoittavan uudestaan, vähän erilaisin painotuksin, samaa romaania.<br /><br />Viime kesänä lukemani <em>Hyvää seuraa</em> (<em>A Friend from England</em>, 1987) ja hiljan lopettamani Brooknerin kahdeskymmenestoinen (!) romaani <em>The Rules of Engagement</em> (2003) ainakin vaikuttavat sisarteoksilta. Molemmissa kertojana on keski-ikää lähestyvä, varakkaampaa keskiluokkaa edustava nainen, joka harrastaa väsymättä itsetarkkailun taidetta. Kertoja muokkaa oman elämänsä arkisista tapahtumista ja toisten ihmisten pienistä eleistä merkityksellisiä kokemuksia loputtoman analyysin avulla. </span></div><div align="justify"><br /><span style="font-family:georgia;">Kummassakaan romaanissa ei juonen tasolla tapahdu ihmeitä. Suurin draama liittyy luonnollisiin kuolemiin ja tunne-elämän kriiseihin. Teemana on myös kahden naisen välinen ystävyys, joka on alusta alkaen kyseenalaisella pohjalla ja enemmän olosuhteiden kuin yhteisten arvojen synnyttämä. Silti se osoittautuu muita ihmissuhteita kestävämmäksi.</span></div><div align="justify"><br /><br /><span style="font-family:georgia;">”<em>That was the difference between Betsy and myself: I preferred to know the truth, however bleak, and what strength of character I had impelled me to look these facts in the face, whereas Betsy might have been created by Dickens. She was little Dorrit, whose goodness, even on the page, grows a little tiresome.</em>” (115.)<br /><br />Kertojanääni on kuiva, kyyninen, ironinen, samanaikaisesti tunnustuksellinen ja etäinen. Emotionaalisesti ja seksuaalisesti varautuneen britin stereotyyppi väijyy jossain taustalla. Elämä on lähinnä odottamista, mutta mitä varten? Välillä käydään todella pitkillä kävelyretkillä.</span></div><div align="justify"><br /><span style="font-family:georgia;">Brookner kirjoittaa hyvin ja hänellä on yksityiskohtien tajua, mutta huomaan hänen lukemisestaan tulevan itselleni lähinnä työntapaista suorittamista. Vertailukohteena toimii minulle ennen kaikkea Doris Lessing, jonka romaaneissa itsetarkkailun ja sosiaalisen oppimisen draama on paljon jännittävämpää. Lessingin hahmot tosin ovat usein poliittisesti aktiivisia ja Brooknerin vartautuneihin tarkastelijoihin verrattuna avoimia maailmalle, mikä tuo esimerkiksi <em>Martha Questin</em> tai <em>Kultaisen muistikirjan</em> Annan tarinaan olennaisen lisäulottuvuuden.<br /><br />Brookner tuntuu kirjoittavan oman ikäpolvensa hämmennyksestä sukupuoliroolien suhteen. <em>The Rules of Engagementin</em> kertoja kommentoi useasti syntyneensä liian varhain osatakseen tarttua vapautuneen naisen elämään ja liian myöhään uskoakseen vanhanaikaisen avioliiton romantiikkaan. Myös miehillä on samanlaisia ongelmia perityn roolinsa ja uusien odotusten välillä.<br /><br />Houkuttelevana vaihtoehtona kaikelle tälle epävarmuudelle ja elämisen vaikeudelle olisi pakeneminen, edes väliaikaisesti:</span></div><div align="justify"><br /><span style="font-family:georgia;">”<em>My one thought, and an imperative one, was that I must go away, away from the tedium of the English weather, away from the more menacing tedium of female soul-searching</em>.” (172.)<br /><br />Kertoja ei koskaan saa lähtöä aikaiseksi.</span></div><div align="justify"> </div><div align="justify"><span style="font-family:georgia;">Anita Brookner: The Rules of Engagement (2003). London: Penguin, 2004.</span></div><div align="justify"> </div><div align="justify"> </div>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2051361385156616153.post-25821731535504198372008-07-10T20:50:00.004+03:002008-07-10T20:59:12.438+03:00Kaksi lukemisen iloa<p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;font-family:georgia;" align="justify">Varsinkin kesäisin minulla on tapana lukea kolmea, neljää tekstiä samanaikaisesti. Satuin juuri lopettelemaan kaksi mainiota proosateosta, jotka tuntuivat samalla edustavan kahta täysin erilaista kirjoittamisen – ja samalla lukemisen – tapaa. Niiden erilaisuus on tuntunut myös toista lukuiloa täydentävältä.</p> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jhumpa Lahiri ja Angela Carter.</p> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Toista olen annostellut pitkinä lukuina päivänvalossa, toista tarina kerrallaan lukulampun yksinäisessä valossa aamuyön tunteina. Kaksi lukemisen iloa. Kirjoitan viktoriaanisen siveästi <span style="font-family:arial;">ilosta</span>, koska en halua (enkä osaa) kastaa kynääni maineikkaan ranskalaisen autoerotomaanin Roland Barthesin <span style="font-family:arial;">hurman</span> ja <span style="font-family:arial;">nautinnon</span> mustepulloihin.</p> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify"><br /></p> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Jhumpa Lahirin toistaiseksi ainoa romaani on täysin tavallisen nuoren miehen elämäntarina syntymästä kolmekymppiseksi. <i>The Namesake</i> (suom. <span style="font-style: italic;">Kaima</span>) on intianamerikkalaisen diasporan tarina, jonka teemat ovat siirtolaiskirjailijoilta ennestään tuttuja: loputon vierauden ja kodittomuuden kokemus, identiteetin etsintä, perityn kulttuurin kokeminen vankilana...</p> <p face="georgia" style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%;" align="justify">Kirjailijana Lahiri ei ole Rushdien perillinen, kuten joissain aiemmissa blogimerkinnöissä mainittu Kiran Desai. Lahirin tyyli on äärimmäisen konstailematonta ja selkeää, proosallista. On vaikea sanoa, miksi Lahiri kirjoittaa niin hyvin. Missä on kirjan viehätys? Ja mikä näiden ihmisten elämässä kiinnostaa?</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Katsokaa, miten hän romaanin puolivälissä aloittaa luvun:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">Ashima sits at the kitchen table on Pemberton Road, addressing Christmas cards. A cup of Lipton tea grows slowly cold by her hand. Three different address books are open before her, along with some calligraphy pens she's found in the desk drawer in Gogol's room, and the stack of cards, and a bit of dampened sponge to seal the envelopes with. The oldest of the address books, bought twentyeight years ago at a stationary store in Harvard Square, has a pebbly black cover and blue pages, bound together by a rubber band. The other two are larger, prettier, the alphabetical tabs still intact. One has a padded dark green cover and pages edged in gilt</span>.” (Lahiri 2004, 159.) </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Arkipäivän esineet on lueteltu ja mainittu lyhyesti, mutta niitä ei kuvata niin tarkasti, että se pysäyttäisi lukijan. Lahirin teksti synnyttää vaikutelman, että kuvattu maailma on välittömästi käsillä, tartuttavissa. <i>Kaikki on kiinnostavaa</i><span style="font-style: normal;">, ilman että se vaatisi jonkin loistokkaan sanallistamisen tai yllättävän näkökulmamuutoksen. Tai että yksityiskohta olisi alistettu henkilökuvaukselle: läsnä vain siksi, että sillä olisi kertova funktio. Ei ole lainkaan yllättävää, että <a href="http://www.theatlantic.com/doc/200802u/jhumpa-lahiri">haastattelussa Lahiri kertoo lukeneensa paljon Alice Munroa</a>.</span></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Edesmennyt Angela Carter puolestaan kirjoitti leikkisästi ja loistokkaasti. Hän rakasti liioittelua, kirjallisuusviitteitä, tyylien sekoittamista, yllätyksiä. Lukijana olen tullut vuosi vuodelta enemmän Carterin viettelemäksi: jos pitäisi valita aution saaren lukemista, en uskoisi tulevani toimeen ilman hänen huumoriaan ja hämäryyttään.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><i>The Bloody Chamber</i> (1979) on hieno kokoelma eurooppalaisten satujen ja ihmissusiin liittyvien legendojen uudelleenkirjoituksia. Maltillisimmaan Carterin tyyli on aika lähellä Karen Blixenin goottilaisia novelleja. Tarinassa ”Puss-in-boots” kertojana on nimihenkilö, suomalaisittain saapasjalkakissa. Kissi on kuin Carter kirjailijana: hyvin tyylitajuinen ja itsetietoinen kielenkäyttäjä, joka välillä hurmaa lukijansa vallattomalla alatyylisyydellä (”tonguing my arsehole”). </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Myös Carterin kerronta vilisee detaljeja, mutta ne ovat Lahiriin verrattuna eri tavalla tarkkoja. Carterilla yksityiskohdat luovat – Barthesin käsitettä muokatakseni – epätoden tuntua. Kuvatut objektit tuntuvat sisältävän lähes rajattomasti merkityksiä ja kutsuvat lukijaa tulkitsemaan olematta välttämättä symbolisia. Tai sitten voi vain jatkaa lukemista. Carter ei asetu vastakarvaan, koska hän on kuitenkin, kuten Lahiristakin sanotaan, ”tarinankertoja”. (Carter myös siinä mielessä että hän oli taitava luomaan puheenomaista <i>kerrontaa</i>.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Esimerkkinä siniparran lapsivaimon sänky:</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">”<span style="font-style: italic;">And there lay the grand, hereditary matrimonial bed, itself the size, almost, of my little room at home, with the gargoyles carved on its surfaces of ebony, vermilion lacquer, gold leaf; and its white gauze curtains, billowing in the sea breeze. Our bed. And surrounded by so many mirrors! Mirrors on all the walls, in stately frames of contorted gold, that reflected more white lilies than I'd ever seen in my life before. He'd filled the room with them, to greet the bride, the young bride. The young bride, who had become the multitude of girls I saw in the mirrors, identical in their chic navy blue tailor-mades, for travelling, madame, or walking. A maid had dealt with the furs. Henceforth, a maid would deal with everything.</span>” (Carter 2006, 10.)</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Carteria ei vaikuta kiinnostavan uskottavien tilanteiden tai henkilöhahmojen luominen. The Bloody Chamber on ilmeinen esimerkki, koska se on avoimesti satukirja jonka goottilaiseen kuvastoon kiinnittyy välittömästi valtava määrä kulttuurisia tarinoita. Kuitenkin myös hänen historiallisiin tapahtumiin ja paikkoihin ankkuroiduissa romaaneissaan ”todellisuus” tuntuu olevan vain väline tai lähtöpiste, sarja tarinan aihioita.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Toisaalta <span style="font-style: italic;">The Bloody Chamberin</span> sadut ovat osa Carterin koko tuotantoa yhdistävää myyttien rikkomisen ja uudelleenrakentamisen projektia, jonka poetiikka oli vahvasti poliittista. Feministinen näkemys kiinnittää tarinat takaisin todellisuuteen, josta ne ovat outoudessaan olennaisen tavoittavia peilikuvia. Silti sanoisin oman lukukokemukseni pohjalta: iloa tuottavinta Carterilla on hänen tekstiensä sinnikäs antitodellisuus. </p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Jhumpa Lahiri: <span style="font-style: italic;">The Namesake </span>(2003). London: Flamingo, 2004.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify">Angela Carter: <span style="font-style: italic;">The Bloody Chamber</span> (1979). London: Vintage, 2006.</p> <p style="margin-bottom: 0cm; line-height: 150%; font-family: georgia;" align="justify"><br /></p>Joonashttp://www.blogger.com/profile/01990159416209251138noreply@blogger.com2