Kevään kirja-arvostelut

Kate Chopin: Herääminen (Kiiltomato 10.2.2010)

Laurence Sterne: Sentimentaalinen matka (TS 28.4.2010)

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (TS 15.5.2010)

Anne Michaels: Routaholvi (TS 3.6.2010)

Loppuvuoden julkaisuja

Kirjoissa:

"Angela Carter - siivoton satutäti". Imperiumin perilliset: esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Kosonen, Mäkirinta & Rantonen. Avain 2009.

Lehdissä:

Krisztina Tóthin "Viivakoodi", Kiiltomato, 19.9.2009

Beauvoirin Toinen sukupuoli I, Turun sanomat, 1.11.2009

Artikkeli videorunoudesta: JP Sipilä & Kristian Blomberg, Turun sanomat, 18.12.2009

Atwoodin "Velka ja vaurauden varjopuoli". Kirjallisuuslehti Särö, joulukuu 2009

Adigan "Valkoinen tiikeri". Kumppani 12/2009

Kolme intialaista naiskirjailijaa. Kumppani 12/2009

Keijujen kolea juhannus

A Midsummer Night's Dream tunnettiin Suomessa pitkään nimellä Kesäyön unelma. Matti Rossin viimeisin käännös vuodelta 2005 antoi sille kuitenkin uuden, proosallisemman ja suomettuneen nimen. Luin Juhannusyön unen juhannusaaton päivänä, joka oli tänäkin vuonna sateinen ja kolea. Etsin näytelmästä vaihtoehtoa todelle, sadun taikaa, mutta Shakespeare yllätti jälleen ajankohtaisuudellaan:

” ---- Kevät, kesä,

synnyttävä syksy, julma talvi pukeutuvat toisikseen,

ja hämmentynyt maailma katsoo muutoksia

tietämättä mitä vuodenaikaa elää.”

(II. 1. 103 – 106.)

Koska kyse on Shakespearen satunäytelmästä, odotin tekstin suhteen ulkopuoliseen todellisuuteen olevan pelkästään allegorinen (toisin sanoen: että näytelmän henkilöiden väliset suhteet ja käytöstavat sisältäisivät näytelmämaailman sisäisen merkitystason ohella kätkettyjä viittauksia kirjoitusajan yhteiskuntaan ja sen vaikuttajiin). Näytelmässä on kuitenkin kohta, joka on oudosti riitasointuinen keijujen ja antiikin taruolentojen kansoittaman, koomiseen taipuvan satutunnelman kanssa. Tarkoitan yllä lyhyesti siteerattua Titanian puheenvuoroa, jossa hän kuvaa luonnon sekasortoa. Titania ja Oberon, keijukaisten kuningatar ja kuningas, ovat riitelyllään tehneet meren, tuulen ja maan vihaiseksi.

” --- tuulet,

turhaan soiteltuaan meille, kostaakseen kai,

imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle

myrkyn, josta joet puropahasia myöten

turposivat tulvaksi ja vyöryttivät vedet

yli äyräittensä. Turhaan härkä natisuttaa iestä,

turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee

jo ennen kuin se ehtii tähkään.

Niityt ovat veden vallassa ja aitaukset tyhjät,

korpit lihovat, kun karja kuolee ruttoon,

lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut

kedon rehevässä vihreässä ovat umpeutuneet,

kun ei kukaan enää leiki siellä.

Märkä tulvatalvi riisti kuolevaisten talven ilot,

illat eivät enää ole laulujen ja tanssin kultaamia.”

(II. 1. 83 – 97.)

Luonnonvoimien omatahtoisuus ja inhimilliset tunteet sopivat satunäytelmään, mutta Titanian konkreettinen kuvaus ihmisten ja eläinten kokemista kärsimyksistä eivät. Maasta eläville kylmä tulvakesä on enemmän kuin leikin loppu, ehkä jopa elämän loppu. ”Turhaan härkä natisuttaa iestä, / turhaa kyntömiehen hiki...” Jakso voisi olla jostain Vergiliuksen julkaisematta jääneestä eklogista, paimenhahmon dystopiasta tai unennäöstä.

Uuden suomennoksen esipuheessa mainitaan, että näytelmän oletettuna kirjoitusaikana, 1594-96, kesät olivat kylmiä ja sateisia. Voihan olla, että teksti vain leikitellen liioitteli yleisölleen ajankohtaista aihetta, vuodenaikojen sekoittumista ja sen tuomia epämukavuuksia. Mutta siinä tapauksessa, miksi tehdä jaksosta niin vaikuttava kuoleman ja mädän kuvaus, lopunajan tuntua tihkuva painajaisnäky? Tällainen tekee Shakespearesta niin erityisen: hänen kykynsä yllättää, sivuuttaa yhtenäisyyden idea, vaihtaa äkisti traagisesta koomiseen ja toisinpäin.

Juhannusyön unessa viitataan jatkuvasti kuuhun, sen eri symboleihin ja personifikaatioihin, sen merkitykseen ajan hahmottamisessa, paikan näkemisessä tai kätkeytymisessä. Kuten kolmessa viime syksyn blogitekstissäni kävi ilmi, kuuaiheisilla teksteillä ja kuvilla on minulle erityistä taikaa. (Julkaisuun sisältyy Mirkka Rekolan lyhyt mutta syvällinen essee, jossa sivutaan myös kuun merkityksiä.) Titanian puheessa kuu osallistuu elementtien vihanpitoon ja hulluuteen:

”Siksi vihan kalventama merten valtiatar, kuu,

nyt kosteuttaa ilmaa, levittäen kuumetta ja yskää.”

(II.1. 98 - 99.)

Ihanan Cajanderin vanha käännös onkin tässä kohtaa aivan hillitön:

”Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,

Vihasta kalpeana, nestää ilmat

Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.”

(Shakespeare 1995, s. 19-20.)

Näytelmä päättyy toki onnellisesti, kolmen parin hääjuhliin ja keijukaiskuninkaallisten sovintoon. Viimeisen näytöksen hääjuhla kertoo siis järjestyksen paluusta niin ihmisten kuin haltijoiden, päivän ja yön maailmoihin – ja samalla oletettavasti luontoon? Mutta Titanian aiemmin kuvaamaan sekasortoon, saati sen väistymiseen, ei enää näytelmässä viitata.

William Shakespeare: Juhannusyön uni. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2005.

William Shakespeare: Draamoja 3. Suom. Paavo Cajander. WSOY, 1995.

Naiivi / sentimentaalinen

Kiiltomadossa:
Saksalainen romantiikka aiheuttaa taas hikoilua ja harmaita hiuksia.

Romaani, pidempi oppimäärä

1600-luvun ranskalainen oppinut Pierre-Daniel Huet esitti, että tarinankerronnan ja lukemisen nautinto perustuu ihmisen tarpeelle elää oman välittömän kokemismaailmansa ulkopuolella:

”In my opinion, it comes from the fact that the faculties of our soul being of too great an extent and too vast a capacity to be filled with present objects, the soul seeks in the past and in the future, in truth and in lies, in imaginary spaces and even in the impossible, something to occupy and exercise them.”

(sit. Doody 1998, 16-17.)

Romaanien suosioon on aina vaikuttanut halu kuvitella sellaista, mikä ei ole itselle tuttua. Tähän liittyy mahdottoman ja fantastisen kuvitteleminen mahdollisimman konkreettisesti. Tarinoiden rakastaminen on myös tiedon rakkautta:

”We must look for their first origin in the nature and spirit of man, man the inventive, lover of novelties and fictions, desirous to learn and to communicate what he has invented and what he has learned; and this inclination is common to all mankind in all eras, and in all places...”

(sit. Doody 1998, 17.)

Huet'n esitteli minulle ensimmäistä kertaa Margaret Anne Doody kirjassaan The True Story of the Novel. Hänelle Huet edustaa varhaista esimerkkiä tutkijasta, jolle proosakirjallisuus on olemukseltaan laajenemaan pyrkivää, alati muuttuvaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Yhtenä ensimmäisistä romaanin historiasta kirjoittaneista Huet myös arvosteli joitain ranskalaisen klassismin tiukkoja tyylivaatimuksia.

Doodyn pointtina on todistaa, että romaanilla on parituhatvuotinen jatkuva historiansa. Hän lähtee liikkeelle sellaisista teoksista kuin Kharitonin Kallirhoe ja Heliodoroksen Aithiopika, eli noin 100-luvulta jKr. Eurooppalainen romaani on hänen mukaansa tunnettua enemmän sidoksissa varhaisempaan, antiikin kreikkalais-roomalaiseen ja Aasian maiden tarinaperinteeseen.

Romaani on kirjallisuuden lajina tavattu kytkeä modernin subjektin kehittymiseen, kapitalistiseen markkinatalouteen, porvariston nousuun, naiskirjailijoiden ja naislukijoiden kasvuun, uuden julkisuuden muodostumiseen ja niin edelleen. Tällöin se on yleensä sijoitettu 1700-luvulle. Varsinkin englantilaiset tutkijat ovat pyrkineet omimaan maalleen kunnia-aseman romaanin historiassa, ikään kuin sen historia vakavasti otettavana taidekirjallisuutena alkaisi vasta Fieldingistä ja Richardsonista. Romaani ('novel') on tavattu myös pitää erillään romanssista ('romance'), mikä on vahvistanut mielikuvaa romaanista todenmukaisuuteen, kotoisiin aiheisiin ja sitä kautta realismiin pyrkivänä lajina – erotuksena epiikasta, faabeleista, ritariromansseista, kaikenlaisesta satuilusta. Doody oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka romaanin historian opetus yliopistoissa joko sivuuttaa valtaosan vanhemmista teksteistä tai esittää ne muodottomina kokeiluina.

Siksi onkin virkistävää lukea kirjaa, jossa uskalletaan rohkeasti yleistäenkin etsiä yhteisiä piirteitä, toistuvia symboleita ja trooppeja – ja unohdetaan hetkeksi asettaa kaikki yhteiskunnallisen kirjallisuushistorian kontekstiin. Doody vaikuttaa lukeneen noin puolet maailmankirjallisuudesta ja herättää lukijassa halun samanlaiseen hulluuteen: teksti loikkii yllättävän sujuvasti vuosisatojen ja kielialueiden välillä. Sekin on miellyttävää, että Doody ei koe tarpeelliseksi viitata Bahtiniin (tai johonkin muuhun nykytutkijoiden jumalhahmoon) joka toisella sivulla, vaan luottaa siihen mitä on itse havainnut.

Minulla on pari vuotta ollut tarkoitus lukea The True Story kannesta kanteen. Tietääkseni siitä on nopeasti tullut jonkinlainen perusteksti, johon toiset romaanin varhaishistorian tutkijat viittaavat. Tällaiseen opukseen olisi mielellään törmännyt jo kirjallisuuden perus- tai aineopinnoissa.

Margaret Anne Doody: The True Story of the Novel. Fontana Press, 1998 (1996).

Penetraatio

Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.

Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:

”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)

Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:

”He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)

Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.

”She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)

”How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)

”...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)

Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.

Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?

Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?

Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:

”But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)

Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.

Yleinen harhaluulo seireeneistä

Seireenit tavataan esittää poikkeuksellisen lumoavina olentoina. Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus ei antanut tämän homeerisen harhan sokaista omaa havaintoaan kuuluisista vedenneidoista.

Amerikan löytöretken päiväkirjassaan (joka on tosin säilynyt vain myöhemmän ajan kirkonmiehen jäljennöksenä) Kolumbus ylistää vuolaasti Intiaksi uskomansa uuden maailman vehreyttä, sen ilmaston lempeyttä, alkuasukkaiden luonnollista hyväntahtoisuutta ja merimiehen kokemuksellaan satamien erinomaisuutta.

Seireenit olivat kuitenkin pettymys, joka kuitataan parilla lauseella:

”'Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.' Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.”

(Kolumbus 1992, 144.)

Seireenien laulusta ei kirjassa ole mainintaa.

Kristoffer Kolumbus: Amerikan löytöretken päiväkirja. Suom. Erkki Valkeila. Karisto, 1992.