Borges, lukija

”Kerskailkoot muut kirjoittamillaan sivuilla,

minä ylpeilen niillä jotka olen lukenut.”

Näin aloittaa Jorge Luis Borges runonsa Lukija (Un lector, 1969). Lukeminen on suuri seikkailu, kieleen kohdistuvaa intohimoa, joka ei voi koskaan tyydyttää omaa haluaan:

”tehtävä johon ryhdyn on ääretön

ja se seuraa minua loppuun saakka

yhtä salaperäisenä kuin maailmankaikkeus,

kuin minä itse, sen oppilas.”

(Borges 1998, 57-58.)

Borgesin omassa tyylissä niin runoilijana kuin prosaistina on hurmaavaa vaatimattomuutta ja itseironiaa. Ollakseen ehkä latinalaisen Amerikan ylistetyin kirjailijamestari hänellä oli hämmästyttävä kyky karttaa tärkeilevyyttä. Häntä lukiessaan saa jotenkin sellaisen vaikutelman, että kirjailijalle on samantekevää kääritäänkö hänen lauseisiinsa seuraavana päivänä kalanraatoja. (En usko, että Borges todella näin ajatteli, kyse on vain hänen tyylistään.)

Lukijana Borges oli ymmärtänyt, että kirjailijan on mahdotonta luoda jotain täysin uutta. Novelleissaan hän harrastaa kirjallisuusviitteitä lähes joka sivulla. Yksi niiden merkityksistä on tunnustaa kirjailijan velka rakastamilleen klassikkoteksteille ja muistuttaa, että kaikki on jo kirjoitettu.

Novellissa ”Toinen” Borges kohtaa penkille istahtaessaan yhden vanhemmista minuuksistaan. Säikähdyksestä toivuttuaan miehet keskustelevat ja huomaavat, että eivät ymmärrä toisiaan. Borges vanhempi suhtautuu nuorempaan ruumiillistumaansa isällisellä lämmöllä, naureskellen tämän tärkeileville sanankäänteille. Borges nuorempi ”uskoi uusien metaforien keksimiseen tai löytämiseen; minä itse taas niihin jotka vastasivat tuttuja ja yleisiä yhteyksiä, ja jotka meidän mielikuvituksemme oli jo hyväksynyt”. (Borges 2003, 100.)

Kuinka paljon ihminen voi oikeastaan lukea, ymmärryksellä? Kun Eudora Acevedo, ”Väsyneen miehen utopian” kertoja – ja fantasiakertomuksia kirjoittava kirjallisuuden professori eli tietysti Borgesin alter ego – eksyy yhdessä mahdollisessa tulevaisuudessa asuvan vanhuksen kotiin, hän kertoo omistavansa kaksituhatta kirjaa. Isännän mielestä käytämme aikamme paremmin lukemalla uudelleen muutamaa valittua tekstiä.

”Mies nauroi.

Ei kukaan pysty lukemaan kahtatuhatta kirjaa. Elämieni neljänsadan vuoden mittaan en ole lukenut puolta tusinaa enempää. Sitäpaitsi lukeminen ei ole niin tärkeää kuin uudelleen lukeminen. Nyttemmin lopetettu kirjojen painaminen on ollut yksi ihmisen suurimmista virheistä, se kun ajoi ihmiset monistamaan tarpeettomia tekstejä järjettömyyteen asti.” (Borges 2003, 161.)

Acevedo puolestaan kertoo aikalaisemme kokemuksen toisesta painolaitteiden mahdollistamasta turhuudesta: sanomalehdistä ja uutisjournalismista, jota luetaan unohdettavaksi. Novellissa, jonka utopistisiin fantasioihin kuuluvat esimerkiksi hallitusten kaatuminen omaan tarpeettomuuteensa ja ihmisen oppiminen hyväksymään yksinäisyytensä, haaveillaan myös museoiden ja kirjastojen lakkauttamisesta. (Missä määrin tällainen voisi olla kirjastonhoitaja ja lukija Borgesin utopiaa – tai dystopiaa – jää leikillisen hämäräksi.)

Kieli kuitenkin säilyy tässäkin utopiassa ja vaikka jokainen tuottaisi oman kirjallisuutensa, se perustuu entisen tavoin lainauksille. Kuten kunnon jälkistrukturalisti ainakin, ”Väsyneen miehen utopian” isäntä toteaa kielen olevan yksinkertaisesti ”sitaattien järjestelmä”. Ihminen ei voi puhua – eikä tietenkään myös kirjoittaa – kuin sitaatein. Siksi voisi väittää, ”että uusien” kirjojen kirjoittaminen on mahdottomuus.

Mutta päinvastainen pitää yhtä lailla paikkansa. Toisessa kokoelmassa on julkaistu loistava novelli ”Mies joka kirjoitti 'Quijoten'”, josta käy ilmi, että myös kopioidessaan kirjain kirjaimelta ihminen ehkä sittenkin kirjoittaa uuden teoksen.

Jorge Luis Borges: Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923–1985. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 1998.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 2003.

Kirjoitettu kivi

Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.

Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.

”Minun puolestani kivi saa olla kivi.”

Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.

Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:

”Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”

Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.

Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:

”ehkä siellä loistaa kuu

jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –

juuri sen verran valoa, että erottaa

oudot kirjoitukset,

sisäseinien tähtikartat”

Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:

”Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,

joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele

kenenkään silmiä,

äänettömiä, askelten kaikua vailla.

Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”

Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.

Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.

Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).

Eeppisten mittasuhteitten suhteettomuus

Homeroksen ja Vergiliuksen lukeminen saattaa olla näännyttävää. On hetkiä, jolloin (oman) elämän ja tarun yhteismitattomuus tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Sitä haluaisi kerran kohdata Odysseuksen ilman juonia, Akhilleen vailla rohkeutta, tai kaipaisi epiikan liikkeen viivähtävän edes hetken aamu-unisen Aeneiksen krapulassa ja epävarmuudessa juhlamenoja seuraavana päivänä.

Amerikkalaisen runoilijan sanoin sitä odottaa hetkeä kun kreikkalais-troijalainen

jeunesse dorée

tulee enemmän tai vähemmän

asiantuntevasti teurastetuksi

niin että lopultakin vallitsee

rauha ja hiljaisuus

(jumalatkin ovat hetkeksi

tukkineet turpansa)

Näin sapekkaasti toteaa Charles Simic runossaan ”Kyllästymiseni eeppisiin mittasuhteisiin”. Hiljattain suomennetusta Simic-kokoelmasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä.

Mitä kiinnostavaa olisi vielä kerrottavana jumalten ja sankareitten sodan jäljiltä? Eläinten ja naisten ”tapauksetonta” arkea:

voi kuulla

linnun laulavan

ja tyttären kysyvän äidiltään

saako hän mennä kaivolle

ja tietenkin hän saa

sitä ihanaa pikku polkua

joka kiemurtelee

läpi oliivilehdon

Simicin vitsinä on osaksi se, että helleenisten mieseepikkojen tekstissä näitä ääniä ja kysymyksiä ei oikeastaan kuule. Toisaalta, kuten yritin tuossa edellisessäkin jutussani osoittaa, sankareita ja urotekoja tarjoavassa epiikassakin koskettavat eniten juuri hyvin valitut yksityiskohdat. Niissä jokin lukijalle kokemuksen tasolla tuttu, ehkä arkinenkin kokemus puhuttelee myytin keskeltä: merenpinnasta heijastuvat tulen liekit, kuutamoyön lempeä kauneus, viinin nostattama humala. Tai Aeneiksen, yksinäisen pojan, turha yritys halata unessa haamuksi muuttunutta isäänsä.

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.

Ihmisenä puhuttelen sinua, oi luonto...

Apostrofi: poissaolevan puoleen kääntyminen, vokatiivinen ele, näkymätöntä tai olematonta esiinkutsuva puhuttelu; puhuttelu kohteelle joka ei voi vastata.

”Apostrofi on toisaalta ollut omansa pitämään yllä ajatusta runosta minän puheensa sinälle ja siten subjektiivisena ja välittömänä ilmaisuna, mutta samalla retorisena figuurina se on tämän välittömän suhteen kieltävä, mutkistava ja esityksellistävä. Vaikka apostrofinen puhuttelu elävöittää puhutellun ja antaa sille kuin kasvot ja äänen, apostrofisessa tilanteessa kukaan ei todella vastaa.” (Hökkä, 166.)

Romantiikan runous tulvii esimerkkejä aspostrofista. Luonnon, jumalan, kohtalon tai isänmaan puhuttelussa runoilijat turvautuivat usein ”Oi”-huudahdukseen.

”O Wild West Wind, thou breath of Autumn's being” (Shelley)

”O evening why is thy light so sad?” (Emily Brontë)

”Willkommen dann, o Stille der Schattenwelt!” (Hölderlin)

Apostrofin rakenteeseen voi kuulua myös epistrofi, esimerkiksi toiston avulla takaisin kääntyminen runon alkutilanteeseen. Näin runo ilmoittaa, että ”se on tietoinen apostrofisuutensa keinotekoisuudesta, runosta äänen esityspaikkana, vaikka sen käänteissä tapahtuisi mitä tosin mielen tapahtuma ja psyyken draama” (Hökkä, 168).

Luontokirjoituksen yhteydessä apostrofi toimii mielestäni voimakkaimmin silloin, kun puhuttelun ja kutsumisen kohteena ei ole ”luonto” kokonaisuutena vaan yksittäiseksi rajattu elävä tai eloton luontokappale: eläin, kasvi, vesistö, vuori. Runopuhuja tunnistaa, nimeää yhden kohteen näkökentässään tai muistoissaan: silloin runossa on konkreettisuutta, joka (ehkä) estää romantiikan usein mahtipontista retoriikkaa eksymästä omiin sotkuisiin sfääreihinsä.

Romantiikan apostrofissa puhuteltu luonto on usein kunnioitettava mysteeri, jotain inhimillistä käsityskykyä suurempaa. Otetaan esimerkiksi Hölderlinin ”Tammet”: puhuja tietää olevansa liiaksi inhimillisen kulttuurin sisällä voidakseen liittyä ihailemiensa puiden seuraan. Hän tervehtii niitä, tunnistaa niiden yksilöllisyyden (”Maailma teist jok' ainoa on”) ja ihailee niiden vapautta inhimillisistä kahleista – mutta tammet pysyvät hiljaisina.

Runoilija saattaa tuntea olevansa toisia vahvemmin yhteydessä luontoon, hän kenties romantisoi oman asemansa yhteiskunnan ulkopuolisena, yksinäisenä luonnossa kulkijana tai näkijä-profeettana. Kuitenkin juuri hänen käyttämiensä figuurien selvä ja avoin ”taiteellisuus-keinotekoisuus” toimii lukijalle muistutuksena inhimillisestä paikallisuudesta. Modernistinen runous hylkäsi tällaisen yksilökeskeisyyden ja teki kaikkensa hajottaakseen puhuvan subjektin. Saapui runous, jossa yksilön sijaan maailma puhuu tai toisin ymmärrettynä tekstissä puhuu vain teksti.

En nyt toki halua esittää, että meidän tulisi palata romantiikan ajan taideteoriaan saati tarjota mitään arvottavaa näkemystä romantiikan ja modernismin kirjallisuudesta. Kysyn vain: eikö romanttisessa apostrofissa ole jotain hyvin rehellistä? Se välttyy asettamasta sanoja luonnon suuhun. Kun romanttinen runopuhuja yrittää tulkita luontoa, hän tekee sen tunnustamastaan ihmisen asemasta. Hölderlinin tammet tulevat vahvasti määritellyiksi. Niitä verrataan arvottavasti puutarhojen ”kesyyn” luontoon: ”Aber ihr, ihr Herrlichen! steht, wie ein Volk von Titanen”.

Puhujanääni on niin vahva, subjektiivinen, merkityksellistävä, että lukija ei voi olla huomaamatta luonnon tulkintaa koko ajan tapahtuvan. Koen tällaisen runouden eettisesti kestävänä, koska se niin avoimesti tunnustaa inhimillisen luonteensa.

Romantiikan luontorunoudessa on toki paljon sentimentaalisuutta, mutta mitä luonnon inhimillistämiseen tulee – eikö se tapahdu joka tapauksessa? Missä olisi esimerkiksi sellainen runo, joka antaisi luonnon puhua omalla äänellään? Eikö sellaiseksi naamioituminen ole kaikkien pöyhkeintä luonnon inhimillistämistä?

Ekokriittisessä kirjallisuudentutkimuksessa törmää silloin tällöin ajatukseen siitä, että olisi tekstejä, joissa luonnon oma vastarinta inhimilliselle merkityksellistämiselle saa ”äänensä”. Eikö tässä ole virhetulkinta? Tällaiset tekstit vastustavat tiettyjä luontokäsityksiä tai luontoon liitettyä retoriikkaa. Ei kuitenkaan ole tekstiä, jossa luonto puhuisi enemmän ”itsenään”.

Toiseksi, onhan jo oletus luonnon vastarinnasta inhimillisen intention tulkitsemista luontoon. Luontoaiheinen runo (ja sen tulkinta) on väistämättä runo inhimillistetystä luonnosta, vaikka siihen ei olisikaan rakennettu selvää puhuja-asemaa tai katsomisen pistettä saati pysyviä subjekti-objekti-asetelmia.

Tuula Hökkä: ”Romanttinen, moderni apostrofi?” Romanttinen moderni: kirjoituksia runouskäsityksistä, toim. Hökkä. Helsinki: SKS, 2001.

Bensaa

Tähän(kin) kirjallisuutta tarvitaan: tekemään bensasta kiinnostavaa.

Riippumatta lukuisista kiinnostavista poeettisen kielen ja kirjallisuudellisuuden teorioista olen aina kokenut, että romaanien lukemisen syvin nautinto liittyy toisaalta niiden avulla kuvittelemiseen ja ennustamiseen (”entä jos”) ja tähän liittyen lukemisen tarjoamaan eläytymiseen toisen/toiseen todellisuuteen. Tässä mielessä kirjallisuus on tiedon väline, olkoonkin että näin tiedetty todellisuus on fiktiivistä. (Mihin voisi todeta, että kaikki tietämisemme, myös itsestämme, on aina enemmän tai vähemmän fiktiivistä, mutta jätetään tämä munan ja kanan kysymys toistaiseksi tähän.)

Runot, vaikka eivät ole samalla tavoin tarinallisia ja ajallisia, saattavat joskus toimia samalla tavalla. Ne ilahduttavat tuottaessaan lukijassa jonkin tunnistamisen, joka on vastakkainen omalle kokemukselle mutta silti tuottaa ymmärryksen tuon kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta. Vain kielen kautta voimme saavuttaa tuon kokemuksen.

Margaret Atwood on useissa esseekirjoituksissaan esittänyt tarinankertomisen ei niinkään itsensä ilmaisuna kuin itsensä avaamisena maailmalle. Tästä on ainakin kyse lukijan kohdalla: ”evocation, calling up, is what writing does to the reader. Writing is also a kind of sooth-saying, a truth-telling. It is a naming of the world, a reverse incarnation: the flesh becoming word. It's also a witnessing.[...] The writer is both an eye-witness and an I-witness, the one to whom personal experience happens and the one who makes experience personal for others.” (Atwood 1982, 348.)

Atwoodin viime vuonna julkaistussa runokokoelmassa The Door on itselleni useita tällaisia kohtia. Mutta otan esimerkiksi yhden: ensimmäinen runo,'Gasoline', toinen säkeistö:

”the brightest thing in wartime,

a slick of rainbow,

ephemeral as insect wings,

green, blue, red, and pink,

my shimmering private sideshow”

Tunnustan: en ole koskaan osannut nauttia bensan tuoksusta. Yhdistän sen autojen käytännölliseen, rumaan, konemaiseen todellisuuteen; maailmaan johon kuuluvat aukaistut konepellit käsittämättömine sisältöineen, pikkukaupungin pillurallit ja kummallisilta epätiloilta vaikuttavat huoltoasemien pihat. Autottomalle, ajokortittomalle bensa ei varmaan voisikaan tuoksua vapaudelle, maanpiirin avartumiselle?

Mutta: ”The brightest thing in wartime”: sehän aukeaa heti, niin arkisesti, miksi bensa olisi jollekulle toiselle kiehtovaa ja kaunista.

Sateenkaaret muistuttavat valoa heijastavista bensalammikoista huoltoasemalla. Tämä sateenkaareen vertaaminen ei itsenään tunnu uudelta tai jännittävältä kuvalta mutta sopii tähän tyttömäiseen sideshow'hun.

Tietysti runo herättää lukijassa muistikuvia toisista teksteistä. Kuten ne valokuvat köyhistä sotalapsista, joissa jo kuolleet ihmiset säilyvät ikuisesti lapsenkasvoisina. Ja elokuvat: Ihmemaa Oz, 1939, jossa Judy Garland laulaa ihastuttavan keinotekoisella Hollywood-maatilalla ”Somewhere over the rainbow”.

Tuntemattomiksi jäävistä syistä myös äkillinen, vahva muisto Georg Traklin säkeestä:

”On pieniä tyttöjä pihalla, sydäntäsärkevä köyhyys mekoissaan!”

Margaret Atwood: Secondary Words.Selected Critical Prose 1960-1982. Toronto: Anansi 1982.

Margaret Atwood: The Door. London: Virago 2007.