Penetraatio

Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.

Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:

”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)

Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:

”He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)

Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.

”She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)

”How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)

”...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)

Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.

Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?

Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?

Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:

”But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)

Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.

Yleinen harhaluulo seireeneistä

Seireenit tavataan esittää poikkeuksellisen lumoavina olentoina. Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus ei antanut tämän homeerisen harhan sokaista omaa havaintoaan kuuluisista vedenneidoista.

Amerikan löytöretken päiväkirjassaan (joka on tosin säilynyt vain myöhemmän ajan kirkonmiehen jäljennöksenä) Kolumbus ylistää vuolaasti Intiaksi uskomansa uuden maailman vehreyttä, sen ilmaston lempeyttä, alkuasukkaiden luonnollista hyväntahtoisuutta ja merimiehen kokemuksellaan satamien erinomaisuutta.

Seireenit olivat kuitenkin pettymys, joka kuitataan parilla lauseella:

”'Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.' Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.”

(Kolumbus 1992, 144.)

Seireenien laulusta ei kirjassa ole mainintaa.

Kristoffer Kolumbus: Amerikan löytöretken päiväkirja. Suom. Erkki Valkeila. Karisto, 1992.

Borges, lukija

”Kerskailkoot muut kirjoittamillaan sivuilla,

minä ylpeilen niillä jotka olen lukenut.”

Näin aloittaa Jorge Luis Borges runonsa Lukija (Un lector, 1969). Lukeminen on suuri seikkailu, kieleen kohdistuvaa intohimoa, joka ei voi koskaan tyydyttää omaa haluaan:

”tehtävä johon ryhdyn on ääretön

ja se seuraa minua loppuun saakka

yhtä salaperäisenä kuin maailmankaikkeus,

kuin minä itse, sen oppilas.”

(Borges 1998, 57-58.)

Borgesin omassa tyylissä niin runoilijana kuin prosaistina on hurmaavaa vaatimattomuutta ja itseironiaa. Ollakseen ehkä latinalaisen Amerikan ylistetyin kirjailijamestari hänellä oli hämmästyttävä kyky karttaa tärkeilevyyttä. Häntä lukiessaan saa jotenkin sellaisen vaikutelman, että kirjailijalle on samantekevää kääritäänkö hänen lauseisiinsa seuraavana päivänä kalanraatoja. (En usko, että Borges todella näin ajatteli, kyse on vain hänen tyylistään.)

Lukijana Borges oli ymmärtänyt, että kirjailijan on mahdotonta luoda jotain täysin uutta. Novelleissaan hän harrastaa kirjallisuusviitteitä lähes joka sivulla. Yksi niiden merkityksistä on tunnustaa kirjailijan velka rakastamilleen klassikkoteksteille ja muistuttaa, että kaikki on jo kirjoitettu.

Novellissa ”Toinen” Borges kohtaa penkille istahtaessaan yhden vanhemmista minuuksistaan. Säikähdyksestä toivuttuaan miehet keskustelevat ja huomaavat, että eivät ymmärrä toisiaan. Borges vanhempi suhtautuu nuorempaan ruumiillistumaansa isällisellä lämmöllä, naureskellen tämän tärkeileville sanankäänteille. Borges nuorempi ”uskoi uusien metaforien keksimiseen tai löytämiseen; minä itse taas niihin jotka vastasivat tuttuja ja yleisiä yhteyksiä, ja jotka meidän mielikuvituksemme oli jo hyväksynyt”. (Borges 2003, 100.)

Kuinka paljon ihminen voi oikeastaan lukea, ymmärryksellä? Kun Eudora Acevedo, ”Väsyneen miehen utopian” kertoja – ja fantasiakertomuksia kirjoittava kirjallisuuden professori eli tietysti Borgesin alter ego – eksyy yhdessä mahdollisessa tulevaisuudessa asuvan vanhuksen kotiin, hän kertoo omistavansa kaksituhatta kirjaa. Isännän mielestä käytämme aikamme paremmin lukemalla uudelleen muutamaa valittua tekstiä.

”Mies nauroi.

Ei kukaan pysty lukemaan kahtatuhatta kirjaa. Elämieni neljänsadan vuoden mittaan en ole lukenut puolta tusinaa enempää. Sitäpaitsi lukeminen ei ole niin tärkeää kuin uudelleen lukeminen. Nyttemmin lopetettu kirjojen painaminen on ollut yksi ihmisen suurimmista virheistä, se kun ajoi ihmiset monistamaan tarpeettomia tekstejä järjettömyyteen asti.” (Borges 2003, 161.)

Acevedo puolestaan kertoo aikalaisemme kokemuksen toisesta painolaitteiden mahdollistamasta turhuudesta: sanomalehdistä ja uutisjournalismista, jota luetaan unohdettavaksi. Novellissa, jonka utopistisiin fantasioihin kuuluvat esimerkiksi hallitusten kaatuminen omaan tarpeettomuuteensa ja ihmisen oppiminen hyväksymään yksinäisyytensä, haaveillaan myös museoiden ja kirjastojen lakkauttamisesta. (Missä määrin tällainen voisi olla kirjastonhoitaja ja lukija Borgesin utopiaa – tai dystopiaa – jää leikillisen hämäräksi.)

Kieli kuitenkin säilyy tässäkin utopiassa ja vaikka jokainen tuottaisi oman kirjallisuutensa, se perustuu entisen tavoin lainauksille. Kuten kunnon jälkistrukturalisti ainakin, ”Väsyneen miehen utopian” isäntä toteaa kielen olevan yksinkertaisesti ”sitaattien järjestelmä”. Ihminen ei voi puhua – eikä tietenkään myös kirjoittaa – kuin sitaatein. Siksi voisi väittää, ”että uusien” kirjojen kirjoittaminen on mahdottomuus.

Mutta päinvastainen pitää yhtä lailla paikkansa. Toisessa kokoelmassa on julkaistu loistava novelli ”Mies joka kirjoitti 'Quijoten'”, josta käy ilmi, että myös kopioidessaan kirjain kirjaimelta ihminen ehkä sittenkin kirjoittaa uuden teoksen.

Jorge Luis Borges: Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923–1985. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 1998.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 2003.

Sanojen väkivalta ja hiljainen kapina

Sanojen vaarallisuus on varmasti romaanikirjallisuuden yleisimpiä teemoja. Olen huomannut, että se toistuu varsinkin 1700- ja 1800-luvun realistisissa romaaneissa (käytän sanaa realismi laajassa merkityksessä). Niissä kaikkein kaunopuheisimmat henkilöhahmot osoittautuvat usein valheellisiksi tai epäluotettaviksi. Heillä on esimerkiksi kyky tuottaa puhetta/tekstiä ilman sisältöä, ”hyvin sanottua”, joka ei kuitenkaan kiinnity mihinkään konkreettiseen, antaa mahdollisimman vähän informaatiota tai on pelkästään hyvän tavan mukainen. Tai heillä on vaarallisempi kyky muokata totuutta edukseen, koska he hallitsevat eri tilanteiden rekisterit, eron suoran valehtelun ja sanomatta jättämisen välillä sekä osaavat vedota kuulijoiden tunteisiin.

Eikö ole kummallista, että kirjailija – roolissaan itse tietysti taitava sanankäyttäjä, jonka maine ja arvostus perustuvat juuri tähän lahjakkuuteen – suhtautuu nihkeästi hahmoihin, jotka ovat verbaalisesti lahjakkaita ja / tai puhuvat paljon? Kokeeko kirjailija nämä todellisuutta manipuloivat hahmonsa vaarallisen läheisiksi?

Mikä nostaa esille toisia kysymyksiä: miten kirjailija erottaa tällaisen kaunopuheisuuden omasta tai kertojan ”äänestä”? Miten hän rakentaa oman tyylinsä erotukseksi näitten romaanihahmojen puheesta?

Henry Jamesin romaanissa Washingtonin aukio (Washington Square, 1880) puhetaitoon ihmissuhteissa liittyvä valtatilanne on dramatisoitu poikkeuksellisen kiinnostavasti. Päähenkilö Catherine ei osaa käyttää kieltä välineenä omien etujensa ajamiseen: hän on tässä kuten muussakin suhteessa sosiaalisesti kömpelö – toisin kuin äitinsä, jonka kuolemaa isä ei anna anteeksi vähemmän säkenöivälle tyttärelleen. Lyhyen romaanin juoni on yksinkertainen, kuten Jamesilla yleensä. Tytölle ilmaantuu ihailija, jonka motiivit Catherinen isä arvioi (oikein) täysin itsekkäiksi. Hänen uhkauksensa jättää tytär perinnöttä ajaa nuoren miehen matkoihinsa.

Catherinen elämän kaksi tärkeää mieshahmoa ovat taitavia kielenkäyttäjiä. Isän ironinen ja ”henkevä” puhetapa ilmentää hänen kyvyttömyyttään rakastaa tytärtään:

”Aina kun isä puhui tyttärelleen, tämä ilahtui, mutta tyttö joutui ikään kuin leikkaamaan ilonsa isommasta palasta. Jotakin jäi yli, ironian tähteitä ja suikaleita, eikö tyttö koskaan tiennyt, mitä tehdä niillä, ne vaikuttivat liian korkealentoisilta hänen omaan käyttöönsä, mutta oman ymmärryksensä vajavaisuutta sureva tyttö piti niitä samalla liian arvokkaina hukattaviksi ja uskoi niiden kartuttavan inhimillistä viisautta, vaikka ne menivätkin hänen horisonttinsa yli.” (s. 35)

Tilanteet, joissa isä tenttaa tyttärensä tunteita ja syyttää tätä milloin tunteettomuudesta, milloin sokeasta tunteille antautumisesta ovat esimerkkejä siitä, miten sanat ovat aina myös tekoja. Tässä tapauksessa ainakin henkisen väkivallan tekoja.

Toisella tavalla hyvä puhuja on Catherinen kosija Morris, jolla on kyky puhua luontevasti ja hurmaavasti kaikkien kanssa. Vastahakoisen isän ja kosijana asemaansa tiedustelevan Morrisin välinen dialogi onkin mestarillinen esitys puheesta, jossa tapahtuu paljon kysymyksiä, etenemisiä ja peruuttamisia, mutta jossa mitään ei sanota suoraan.

Morrisin kirje, jossa hän ilmoittaa päätöksensä jättää tämän, on kertova esimerkki ”hyvän kielen” epäilyttävyydestä. James ei esitä kirjettä sellaisenaan tai tarjoa suoria sitaatteja, vaan esittää kirjeen sisällön tiivistelmänä, joka säilyttää Morrisin oman ritarillista kunnollisuutta jäljittelevän retoriikan. Catherinekin pystyy myöhemmin ”ihailemaan sen sanakäänteiden viehkeyttä”:

”Että Catherinen elämä olisi rauhaisa ja onnellinen, oli sen miehen kallein toivomus, joka tohti yhä julistautua hänen uskolliseksi palvelijakseen.” (267.)

Catherine on hiljainen, mutta hänen puheensa ilmoittavat hänen tunteensa suoraan, ja ovat siksi toisille vaikeita tulkita: hän ei tule ymmärretyksi, koska toiset hahmot kuvittelevat hänen kätkevän jotain. Hän ei myöskään näyttele tunteitaan, tee niistä toisille viestiviä mielenilmauksia, vaikka juuri tätä häneltä odotetaan. Catherinen hahmon moraalinen valinta on aina kieltäytyminen. Hän kieltäytyy lupaamasta isälleen, että ei anna kättään onnenonkijaksi osoittautuneelle Morrisille. Myöhemmin, isänsä kuoltua, hän kieltäytyy harkitsemasta avioliittoa katuvan rakastajan kanssa. Ja ennen kaikkea hän kieltäytyy selittämästä.

Toisin sanoen hän on täysin uskollinen tytär, joka kuitenkin kieltäytyy esittämästä uskollisen tyttären roolia. Kuten Azar Nafisi kirjoittaa, Jamesin hahmoille on usein tärkeintä sisäinen arvokkuus ja omatunto, vaikka siitä ei palkittaisi menestyksellä (kuten esim. Austenin sankarittaret palkitaan):

”These are people who consciously choose failure in order to preserve their own sense of integrity.” (Nafisi, 202)

Catherinen kielellinen heikkous liittyy olennaisesti siihen, että hän on romaanin ainoa kunniallinen hahmo; jos ei sankaritar, niin kuitenkin ainoa henkilöistä, jota kohtaan lukija tuntee empatiaa. Kuitenkin on mahdollista, että hän on myös hieman yksinkertainen, ja hänen moraalisessa asenteessaan on kenties kyse yhtä paljon opitusta jähmeästä sovinnaisuudesta kuin tietoisesta kapinasta. Ja tämä tekee 1800-luvun naishahmoista niin kiinnostavia ja mystisiäkin: heidän kapinallisuutensa on hiljaista laatua eikä mainosta itseään.

Samoin Catherinen kapina on hyvin epädramaattista, varsin vähän näkyvää – eivätkä toiset osaa edes tulkita sitä oikein. Jollain tapaa Catherine silti kostaa niille kahdelle miehelle, jotka ovat kohdelleet häntä huonosti ja unohtaneet hänen omat oikeutensa tuntevana ihmisenä. Kosto on kuitenkin passiivinen: se perustuu siihen, mitä hän jättää tekemättä.

Henry James: Washingtonin aukio (Washington Square). Suom. Kersti Juva. Otava, 2003.

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. Fourth Estate, 2004.

Olen banaali

Akilles:

Lisätkää "askelnopsa", niin teidän luullaan lukeneen Homerosta.

Gustave Flaubert: Valmiiden ajatusten sanakirja. Suom. Marja Halonen & Ville Keynäs. Loki, 1997.

Kirjoitettu kivi

Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.

Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.

”Minun puolestani kivi saa olla kivi.”

Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.

Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:

”Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”

Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.

Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:

”ehkä siellä loistaa kuu

jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –

juuri sen verran valoa, että erottaa

oudot kirjoitukset,

sisäseinien tähtikartat”

Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:

”Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,

joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele

kenenkään silmiä,

äänettömiä, askelten kaikua vailla.

Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”

Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.

Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.

Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).