Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste romantiikka. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

Ihmisenä puhuttelen sinua, oi luonto...

Apostrofi: poissaolevan puoleen kääntyminen, vokatiivinen ele, näkymätöntä tai olematonta esiinkutsuva puhuttelu; puhuttelu kohteelle joka ei voi vastata.

”Apostrofi on toisaalta ollut omansa pitämään yllä ajatusta runosta minän puheensa sinälle ja siten subjektiivisena ja välittömänä ilmaisuna, mutta samalla retorisena figuurina se on tämän välittömän suhteen kieltävä, mutkistava ja esityksellistävä. Vaikka apostrofinen puhuttelu elävöittää puhutellun ja antaa sille kuin kasvot ja äänen, apostrofisessa tilanteessa kukaan ei todella vastaa.” (Hökkä, 166.)


Romantiikan runous tulvii esimerkkejä aspostrofista. Luonnon, jumalan, kohtalon tai isänmaan puhuttelussa runoilijat turvautuivat usein ”Oi”-huudahdukseen.


”O Wild West Wind, thou breath of Autumn's being” (Shelley)


”O evening why is thy light so sad?” (Emily Brontë)


”Willkommen dann, o Stille der Schattenwelt!” (Hölderlin)


Apostrofin rakenteeseen voi kuulua myös epistrofi, esimerkiksi toiston avulla takaisin kääntyminen runon alkutilanteeseen. Näin runo ilmoittaa, että ”se on tietoinen apostrofisuutensa keinotekoisuudesta, runosta äänen esityspaikkana, vaikka sen käänteissä tapahtuisi mitä tosin mielen tapahtuma ja psyyken draama” (Hökkä, 168).


Luontokirjoituksen yhteydessä apostrofi toimii mielestäni voimakkaimmin silloin, kun puhuttelun ja kutsumisen kohteena ei ole ”luonto” kokonaisuutena vaan yksittäiseksi rajattu elävä tai eloton luontokappale: eläin, kasvi, vesistö, vuori. Runopuhuja tunnistaa, nimeää yhden kohteen näkökentässään tai muistoissaan: silloin runossa on konkreettisuutta, joka (ehkä) estää romantiikan usein mahtipontista retoriikkaa eksymästä omiin sotkuisiin sfääreihinsä.


Romantiikan apostrofissa puhuteltu luonto on usein kunnioitettava mysteeri, jotain inhimillistä käsityskykyä suurempaa. Otetaan esimerkiksi Hölderlinin ”Tammet”: puhuja tietää olevansa liiaksi inhimillisen kulttuurin sisällä voidakseen liittyä ihailemiensa puiden seuraan. Hän tervehtii niitä, tunnistaa niiden yksilöllisyyden (”Maailma teist jok' ainoa on”) ja ihailee niiden vapautta inhimillisistä kahleista – mutta tammet pysyvät hiljaisina.

Runoilija saattaa tuntea olevansa toisia vahvemmin yhteydessä luontoon, hän kenties romantisoi oman asemansa yhteiskunnan ulkopuolisena, yksinäisenä luonnossa kulkijana tai näkijä-profeettana. Kuitenkin juuri hänen käyttämiensä figuurien selvä ja avoin ”taiteellisuus-keinotekoisuus” toimii lukijalle muistutuksena inhimillisestä paikallisuudesta. Modernistinen runous hylkäsi tällaisen yksilökeskeisyyden ja teki kaikkensa hajottaakseen puhuvan subjektin. Saapui runous, jossa yksilön sijaan maailma puhuu tai toisin ymmärrettynä tekstissä puhuu vain teksti.


En nyt toki halua esittää, että meidän tulisi palata romantiikan ajan taideteoriaan saati tarjota mitään arvottavaa näkemystä romantiikan ja modernismin kirjallisuudesta. Kysyn vain: eikö romanttisessa apostrofissa ole jotain hyvin rehellistä? Se välttyy asettamasta sanoja luonnon suuhun. Kun romanttinen runopuhuja yrittää tulkita luontoa, hän tekee sen tunnustamastaan ihmisen asemasta. Hölderlinin tammet tulevat vahvasti määritellyiksi. Niitä verrataan arvottavasti puutarhojen ”kesyyn” luontoon: ”Aber ihr, ihr Herrlichen! steht, wie ein Volk von Titanen”.

Puhujanääni on niin vahva, subjektiivinen, merkityksellistävä, että lukija ei voi olla huomaamatta luonnon tulkintaa koko ajan tapahtuvan. Koen tällaisen runouden eettisesti kestävänä, koska se niin avoimesti tunnustaa inhimillisen luonteensa.

Romantiikan luontorunoudessa on toki paljon sentimentaalisuutta, mutta mitä luonnon inhimillistämiseen tulee – eikö se tapahdu joka tapauksessa? Missä olisi esimerkiksi sellainen runo, joka antaisi luonnon puhua omalla äänellään? Eikö sellaiseksi naamioituminen ole kaikkien pöyhkeintä luonnon inhimillistämistä?


Ekokriittisessä kirjallisuudentutkimuksessa törmää silloin tällöin ajatukseen siitä, että olisi tekstejä, joissa luonnon oma vastarinta inhimilliselle merkityksellistämiselle saa ”äänensä”. Eikö tässä ole virhetulkinta? Tällaiset tekstit vastustavat tiettyjä luontokäsityksiä tai luontoon liitettyä retoriikkaa. Ei kuitenkaan ole tekstiä, jossa luonto puhuisi enemmän ”itsenään”.

Toiseksi, onhan jo oletus luonnon vastarinnasta inhimillisen intention tulkitsemista luontoon. Luontoaiheinen runo (ja sen tulkinta) on väistämättä runo inhimillistetystä luonnosta, vaikka siihen ei olisikaan rakennettu selvää puhuja-asemaa tai katsomisen pistettä saati pysyviä subjekti-objekti-asetelmia.


Tuula Hökkä: ”Romanttinen, moderni apostrofi?” Romanttinen moderni: kirjoituksia runouskäsityksistä, toim. Hökkä. Helsinki: SKS, 2001.

perjantai 8. helmikuuta 2008

Vaarallinen romantiikka

Lukiessani viime kesänä Arnold Hauserin esitystä eurooppalaisesta romantiikasta törmäsin ajatukseen, joka jäi kaihertamaan mieltäni. Hauser esitti, että saksalainen romantiikka ja erityisesti siihen kuuluva persoonallisuusmystiikka oli tärkeä vaikute myös 1900-luvun saksalaisessa kansallissosialismissa.

Lukiessani nyt Hannah Arendtin kirjaa The Origins of Totalitarianism kohtasin samanlaisia argumentteja. Koska poliittinen historia ei kuulu vahvoihin alueisiini, en tiedä kuinka vakiintunut ja yleisesti hyväksytty oletus tämä on. Nämä tekstithän on kirjoitettu aika pian toisen maailmansodan jälkeen.

Arendtilla ja Hauserilla on myös samanlainen lähtökohta saksalaisen romantiikan luonteesta: se oli poliittisesti konservatiivista ja kieleltään korostetun epärationaalista. Romantiikka vastareaktiona valistusajattelun rationalismille lienee kaikille ennestään tuttu kulttuurihistoriallinen yleistys. Hauserin mukaan saksalainen romantiikka tulee kuitenkin ymmärtää erillisenä länsieurooppalaisesta. ”It was ascertained that the development followed different directions in Germany and Western Europe and that German romanticism proceeded from its originally revolutionary attitude to a reactionary standpoint, whereas Western romanticism proceeded from a monarchist-conservative point of view to liberalism.” (Hauser 1977, 153. Hän tosin myöntää heti tällaisiin jakoihin liittyvän yleistämisen.)


Molemmat kirjoittajat näkevät taustalla ennen kaikkea saksalaisen yhteiskuntarakenteen. Saksassa keskiluokka ei koskaan haastanut yläluokkaa eikä saavuttanut samanlaista asemaa kuin Ranskassa ja Englannissa. Saksalainen keskiluokka päätyi kehittämään ”persoonallisuuden” myytin ja siihen olennaisesti kuuluvan ”neron” käsitteen (pitkälle siinä mielessä kuin sen vieläkin ymmärrämme) korvatakseen oman vallan puutteensa. Yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen merkityksettömyyden kokemuksesta kehittyi halu paeta utopiaan, mystiikkaan ja kieltää näkyvän maailman todellisuus.

”Personality worship developed as the only means of gaining at least some kind of social emancipation.” (Arendt 1994, 168.)


Saksassa keskiluokasta ponnistaneet intellektuellit kävivät (verettömän) taistelun sosiaalisesta asemastaan, jossa ”sisäinen persoonallisuus” toimi käsitteellisenä aseena. Arendtin mukaan taiteilijat saattoivat esittää itsensä ”todellisena aatelina”, joiden arvo ei perustunut historialliseen sattumaan tai perintöön vaan synnynnäiseen nerouteen. Tähän liittyy kaiken puhtaasti arkisen ja käytännöllisen, rahan tekoon tähtäävän toiminnan (kaupankäynti) halveksunta.

Arendt käyttää esimerkkinä klassista Bildungsromania, Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosia, jonka lopussa Wilhelmin persoona valmistuu ja kypsyy vasta kun hän luovuttaa sen ylempiensä eli valistuneen aateliston holhoavaan ohjaukseen. Keskiluokkainen elämäntapa ei voi tarjota ratkaisua runollisen persoonallisuuden ja maailman tukahduttavan proosallisuuden välillä, kuten myös Hegel omassa romaaniteoriassaan totesi.

Toinen suosittu oletus saksalaisesta kulttuurista oli sen ”epäpoliittisuus”: saksalainen kirjallisuuskin oli sisäänpäin suuntautunutta ja persoonan henkilökohtaiseen kehittämiseen tähtäävää. Näin esitti myös Thomas Mann 1920-luvulla (joskin natsien valtaannousun jälkeen hänen näkemyksensä muuttuivat). Mannin romaaneissa saksalaisen kulttuurin erityispiirteet saivat usein polyfonis-ironisen käsittelyn. (Mannin romaanihahmot tapasivat myös sanallistaa käsittelemänsä inhimilliset ongelmat kulttuurien ja kansojen välisiksi, kuten humanisti Settembrini, joka vaahtoaa Taikavuoressa vaarallisista ”aasialaisista” vaikutteista.)


Miten antipoliittisesta ja individualistisesta romantiikasta sitten päädytään kansallissosialismiin?

Arendt esittää, että nationalistisen heimoajattelun ohella juuri romantikkojen tapa korostaa sisäistä persoonallisuuttana ihmisarvon lähteenä oli toinen merkittävä pohja myöhemmälle rotuerottelulle. ”From the latter arose at the end of the century the grotesque homunculus of the superman whose natural destiny it is to rule the world” (Arendt1994,170.)


Kuulostaa rohkealta yleistykseltä. Toisaalta ei ole vaikeaa nähdä jälkiä nerokultista natsismin mytologiassa (”valittu” kansa ja rotu; rotujen sisäinen, synnynnäinen eriarvoisuus). Vastaavasti antisemitistinen ideologia korosti juutalaisten mainetta rahantekijöinä, moraalittomina kauppiassieluina ja materialisteina. Mutta erittäin tärkeä vaihe, se miten yksilön piirteet muuttuisivat ajattelussa rodullisiksi piirteiksi, jää avoimeksi.

Mitä tuumivat germanistimme tästä?

Olisin myös iloinen, jos osaatte suositella kiinnostavia esityksiä, varsinkin tuosta viimeisestä aiheesta.


Sitaatit

Arnold Hauser 1977, The Social History of Art (1951). London: Routledge & Kegan Paul.

Hannah Arendt 1994, The Origins of Totalitarianism (1948). New York: Harvest, Harcourt Inc.