Näytetään tekstit, joissa on tunniste prosaics. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste prosaics. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. maaliskuuta 2008

Prosaics, 3: Kysymys karnevaalin poliittisuudesta

Ekokritiikkiä pidetään yleensä ns. vihreisiin arvoihin sitoutuneena tutkimusalana. Yleinen oletus on, että ekokritiikistä kirjoittavia yhdistää environmentalistinen ajattelu, kuten esimerkiksi queer-tutkimuksen pioneerit ovat sitoutuneet seksuaalisen monipuolisuuden tukemiseen.

Tämän ohella juuri mikään muu ei tunnu ekokriitikkoja teoreettisesti yhdistävän. Ekokritiikin tutkimusalue on nopeasti laajentunut käsittämään ”ekologisten implikaatioiden sekä ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelua missä tahansa tekstissä”, kuten Scott Slovicin määritelmä kuuluu.
Ekokriittisissä antologioissa ilmestyy yhä useammin luentoja teksteistä, joissa luonnon tai ympäristön kuvaus on toissijaisessa asemassa tai lähes näkymätöntä.


Tällainen tutkimusalueen laajuus on koettu vastausta vaativaksi haasteeksi, joka uhkaa tieteenalan uskottavuuttakin. Niinpä jotkut ekokriitikot ovat pyrkineet rajaamaan tutkimusaluetta sellaisiin teksteihin, jotka korostavat kestävää ekologista ajattelua ja haastavat ihmiskeskeisen ajattelutavan.

Hetkinen: ekokritiikin pitäisi siis keskittyä vartioimaan omaa ekokriittisen fiktion kaanoniaan?

Toni Lahtinen on toista mieltä, kuten tämän blogin kirjoittajakin.


Artikkelissaan ”Eko, heko – Saako ympäristöhuolelle nauraa?” Lahtinen käsittelee Veikko Huovisen tarinakokoelmaa Ympäristöministeri (1982) ”karnevalistisena satiirina”. Siinä irvaillaan esimerkiksi romanttiselle luontokäsitykselle, luontoon palaamisen ajatukselle ja luonnonsuojelun muodikkuudelle. Lahtinen vastaa myöntävästi otsikon esittämään kysymykseen: ”kyllä, huolelle saa nauraa. Ja se nauru on otettava vakavasti.” (46.)

Kieltäytymällä ottamasta naurua vakavasti ekokriittinen tutkimus sulkee itsensä marginaaliin. Tutkija ei saa keskittyä vain sellaisiin teoksiin, joita käsittelemällä hän voi legitimoida oman maailmankuvansa, Lahtinen toteaa.


Tapaus Huovinen on hyvä esimerkki siitä, miten tulkinnanvarainen ja politisoitunut käsite karnevaali on. Karnevalistinen huumori bahtinilaisessa merkityksessä viittaa siis virallisen kulttuurin ja sen ”pyhien” aiheiden alentamiseen, ideaalisen muodonmuutokseen ruumiillisen ja erityisesti sen alapään tasolle. (Lahtisen artikkelissa ongelmana tosin on karnevalismin ja satiirin käsitteiden päällekkäisyys ja sekoittuminen. Hän ei määrittele karnevaalin käsitettä muuten kuin esimerkkien avulla.)


Lahtinen tarkastelee myös Ympäristöministerin herättämää aikalaiskeskustelua. Hesarin mielipidesivulla sitä arvosteltiin näkemykseltään puolueelliseksi (”sama vaikka mielipideosastoa olisi lukenut”); toinen lukija oli kuitenkin innoissaan siitä, miten kirjailija uskalsi ilveillä ”pyhille” muoti-ilmiöille kuten ”ekologia, ympäristönsuojelu ja aseistariisunta”. (sit. Lahtinen, 45.)

Uskallan olettaa, että maan ystävien tai aseistakieltäytyjien liiton aktiivi olisi samoilla perustein esittänyt Huovisen teoksen konservatiivisuuden ääneksi, sillä tokihan ”pyhiä” asioita maassamme ovat juuri asevelvollisuus ja yrittäjänvapaus (esim. turkiskeskusteluun viitaten). Eikö ekoihmiselle nauraminen ole helppoa ja ilmeistä? Eikö se ole sellaista rankaisevaa huumoria, joka asettaa kohteensa naurunalaiseksi ”normaalille” lukijakunnalle? Eikö se ole kaikkea muuta kuin karnevaalia?


Lahtinen kommentoi yllä mainittua yleisönosastokirjoitusta:

”Huomautus muotiasioiden pyhyydestä osuu karnevalistisen tekstin ytimeen: karnevalismi perustuu pyhän eli papin vartioiman absoluutin ja narrin edustaman relativismin väliselle jännitteelle.” (45.)

Koska meillä on erilaisia tulkintoja siitä, mikä yhteiskunnassamme on pyhää ja mikä nimenomaan ei ole, on karnevaalin poliittinen luonnekin häilyvä: mitään sinänsä radikaalia siinä ei ole.

Itse sanana ”pyhä” on muuten niitä käsitteitä, jotka ovat kokeneet arvonalennuksen: siitä on tullut jotain, joka mainitaan useammin pyhäinhäväistyksen mielessä. Arkikielessämme tämä näkyy siinäkin, miten harvoin kukaan määrittelee jotain positiivisesti ”pyhäksi”. Sen sijaan sanaa käytetään ironisesti kommentoimaan toisten arvomaailmaa: esimerkiksi ”se Bush luulee olevansa joku pyhä kristinuskon ritari”.

Kukaan ei halua istua pyhän valtaistuimella. Sen sijaan kaikki haluavat osoittaa, miten nuo toiset kokevat itsensä niin ”pyhiksi”.


Eikö karnevaalista kirjoittaminen siis paljasta myös tutkijan arvomaailmaa? Lahtinen varoo oman näkemyksensä esiintuomista (ehkä se olisi ollut epätieteellistä?) mutta toteaa varovaisesti, että Ympäristöministeri voi ”herättää ekokriittisessä lukijassa varauksia”. Sen hän kuitenkin tekee selväksi, että teosta ei pitäisi näillä perustein sulkea pois ekokritiikin tutkimuskentältä.

Jäin miettimään olisiko tilanne hieman muuttunut nykylukijalle? Vihreät arvot on melko hiljan omaksuttu valtavirran politiikkaan ja ilmastonmuutoskin on hyväksytty jo yleisesti tosiasiaksi. Vihreydestä on tullut osa ”establismentia”, kuten Lahtinen toteaa (45).


Onko ekoretoriikalle naureskeleva teksti karnevalistisempaa 2000-luvulla kuin se oli 1982?



Toni Lahtinen: ”Eko, heko. Saako ympäristöhuolelle nauraa? Ekokarnevaali Veikko Huovisen Ympäristöministerissä.” Äänekäs kevät: Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, toim. Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki. Helsinki: SKS, 2008.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Prosaics, 2: esimerkillisiä henkilöitä

Olemmeko hukanneet kyvyn lukea eksemplaarista kirjallisuutta, kyselee Liisa Saariluoma Cervantes-käännöksen Opettavaisia kertomuksia johdannossa. Cervantes yhdisti 1600-luvulla vakiintuneen novellan perinteeseen esimerkillisyyden: kertomusten oli tarkoitus havainnollistaa moraalisia kysymyksiä esimerkkien avulla. Parhaiten ovat nykylukijalle kestäneet ne kohdat, joissa on enemmän ironiaa ja mielikuvituksen juhlaa, ja vastaavasti vähemmän opettavaisuutta.


Mutta ”the exemplary novel” ei missään tapauksessa ole marginaalinen ilmiö eurooppalaisen kirjallisuuden historiassa. Eve Tavor Bannet esittää, että 1800-luvun realistinen ja 1900-luvun modernistinen kerronta ovat usein sokaisseet nykylukijan huomaamasta, miten monilla tavoin vielä 1700-luvulla käytettiin exemplumin mahdollisuuksia.

Valistusajan sentimentaalinen romaani tähtäsi lukijansa kasvattamiseen ja ohjeistamiseen, usein erityisesti naislukijan. Kirjoittajat uskoivat, että fiktiolla oli kyky aiheuttaa lukijassa tarve kuvatun käytöksen toistamiselle: oletus romaanin potentiaalisesti vaarallisesta vaikutuksesta lukijakuntaan vaikutti kaiken kirjallisuuskeskustelun taustalla. Toinen näkökulma korosti kirjoista oppimisen turvallisuutta omien erehdysten kautta oppimisen sijaan. Lipsahduksia ja poikkeamia sai siis käsitellä, kunhan teksti asetti ne hyväksyttyyn tulkintakehykseen. Lukeminen saattoi herättää vaarallisia intohimoja, mutta ei sentään asettanut koko perheen kunniaa kyseenalaiseksi.


Naishahmon kehityskertomus oli samalla tarina hänen yhteisöllisestä asemastaan. 1700-luvun romaaneissa naisen minuus on läpeensä sosiaalinen, kuten Nancy Miller on osoittanut. Ennen kaikkea naisen elämäntarina oli romaaneissa läpeensä ”erotisoitu” viattomuuden ja siveellisyyden koetteluksi. Eksemplaarisen naishahmon tarina sisälsi säännönmukaisesti viettelyn yrityksen. Koskemattomuuden ja kunniallisuuden yhteys on niin kiistaton, että naishahmo ei voi tulkita identiteettiään muilla ehdoin. Koska naisen kunnia oli erottamaton perheen kunniasta, nainen ei olisi voinut tulkita omaa tarinaansa vain yksilöllisenä draamana.

Tämän(kin) vuoksi 1700-luvun romaanien sankarittareista kirjoitetaan yleensä osana romanttisen rakkausjuonen hallitsemaa sentimentaalista traditiota. Tyypillinen ajatus on, että se olisi vastakohtainen mieshahmojen ”aidommille” ja laajemmille kasvukertomuksille esimerkiksi Bildungsromanissa (”romance and Bildung, love and mature self-definition, cannot coexist”, tiivistää Myers.)


Feministisen narratologian klassikko The Heroine's Text putkahti ilokseni postiluukusta kansiltaan viehättävästi kulahtaneena ensipainoksena. Siinä Nancy Miller tulkitsee kahdeksaa 1700-luvun mieskirjailijan tekstiä Ranskasta ja Englannista. Kirjailijoiden sukupuolesta huolimatta tarinan keskipisteenä on nainen ja naiseuden mysteeri: ”the eighteenth-century novel...would never have happened without a certain collective 'obsessing' about an idea called 'woman', and without a female reading public.” (ix.)

Miller erottaa euforisen ja dysforisen tarinarakenteen: ensimmäisessä nainen etenee köyhyydestä saavuttamaan kaiken maallisen onnen ja yhteiskunnallisen aseman vakiintumisen avioliitossa; jälkimmäisessä hän kulkee kohti perheensä, mahdollisesti myös maineensa menetystä ja pelastavaa kuolemaa.

Kaikki Millerin käsittelemät sankarittaret eivät ole moraalisen esikuvan tavoin. Moll Flanders ja Fanny Hill esimerkiksi elättävät itsensä prostituoituina ja saattavat nauttiakin seksuaalisuudestaan. Heidänkin tarinansa päättyy kuitenkin kristillisen katumuksen avulla uudelleen löydettyyn puhtauteen. Millerin mukaan tällainen euforinen, usein sävyltään koominen romaani on todennäköisempi 1700-luvun alkupuolella. Vuosisadan loppua kohden romaanisankaritar on yhä puhtaampi, tunteellisempi – kaikki seksuaalisuuteen liittyvä sublimoidaan romanttisen tunteen kieleksi – ja samalla yhä onnettomampi. Vaikka sankaritar tulisi väkisinmaatuksi, kuten Richardsonin täydellisen hyveellinen Clarissa, hän kokisi viattomuutensa menetettynä ja puhtautensa lopullisesti tahrattuna. Seksisuhde avioliiton ulkopuolella päättyy tragediaan: Julie (La Nouvelle Héloise), Clarissa, Mme de Tourvel (Vaarallisia suhteita).


Siinä missä romaanien naishahmot menettivät tukahduttavan kunniallisuuden myötä vapauttaan ja valtaansa, naiskirjailijat myös hyötyivät tällaisesta feminiinisen mystifioinnista. Juuri naisten oletettu moraalinen esimerkillisyys antoi heille oikeuden kirjoittaa. Naiskirjailijat saattoivat vedota kasvattajan rooliinsa, joka velvoitti heitä tuohon niin epäfeminiiniseen auktorin rooliin: ”that moral tendency that alone can justify a female for appearing as an author”, tiivisti muuan Richard Lovell Edgeworth (kirjailija Maria Edgeworthin isä). Ilmankos ajan naiskirjailijoiden tekstit olivatkin niin usein didaktisia ja moraalisiin opetuksiin keskittyviä.


Sentimentaalinen romaani ei enää vastaa aikamme oletuksia romaanikerronnasta: hahmot ovat liian täydellisiä sankarillisuudessaan tai roistomaisuudessaan ollakseen psykologisesti uskottavia. He eivät tulkitse itseään individualistisesti koska heidän tunteensakaan eivät merkitse ”yksityisesti”; tunteet eivät siis ole myöskään ”yksittäisiä”. Historiallisesti se toisaalta oli merkittävä askel kohti realismia (sanan laajassa merkityksessä): sitomalla ihmiskuvauksen todelliseen ympäristöön kuten porvarilliseen kotiin (verrattuna romanssien fantastisiin paikkoihin) ja kuvatessaan tavallista ihmistä (verrattuna epiikan sankarihahmoihin).

Ajan kirjailijat eivät pyrkineetkään psykologiseen realismiin vaan opettavuuteen. Ehkä lukijoillekaan idea ei ollut todenmukaisuudessa vaan esimerkin tuottamassa mallissa:

”No one pretented that morality was practiced as it was portrayed in exemplar narratives or that narratives which showed virtue rewarded and vice punished reflected life. They said instead that such narratives 'supply the defects of experience' or 'supply the want of experience'. Such narratives reflected the ideal.” (Bannet, 202.)

Kirjallisuus filosofisena opetuksena, joka ”täydentää” puutteellista todellisuutta...Aika kaukana tässä ollaan sellaisesta virallista totuutta vastustavasta prosaiikasta ja romaanikielen heteroglossiasta, jota Bahtin ihasteli! Proosan perusteista tässä yhtä kaikki on kyse, sillä esimerkillisen päähenkilön hahmo ulottuu 1700-lukua kauemmas. Cervantesin ohella mainittakoon ainakin Madame de la Fayetten Cleves'n prinsessa, jota kritisoitiin aikalaistenkin toimesta epäuskottavan hyveellisenä hahmona.


1700-luku mainitaan vuosisatana, jolloin moderni subjektikäsitys sai alkunsa. Toisaalta on hyvä muistaa, että romaanihahmon eksemplaarisuus oli tuolloin edelleen kirjallisuuden lukijan oletus. Saariluoma sijoittaa ensimmäiset modernit romaanihenkilöt Goethen tuotantoon (Wilhelm Meister ja Werther), jossa maailman tulkinta ymmärretään yksilöllisenä ongelmana: ”On olemassa vain yksilösubjektien epävarmoja tulkintoja, jotka muuttuvat ajan ja sen tuomien uusien kokemusten myötä.” (Saariluoma 1999, 128.) Jälkiviisaasti voidaan tulkita, että Goethen kohdalla lukijat olivatkin tosiaan hengenvaarassa tulkitessaan teoksia eksemplaarisen lukumallin perusteella, esimerkkinä Wertherin esimerkkiä seuranneet kaunosielut.


Miller tiivistää epilogissaan jossain määrin kyynisen näkemyksensä sellaisesta feministisestä luennasta, joka etsii klassisesta romaanista kriittisen naisnäkökulman mahdollisuutta:

”On the whole, literary femininity in the traditional novel remains faithful to commonplaces of a familiar inscription: and female Bildung tends to get stuck in the bedroom.[...]the novel, more than any other form of art, is forced by the contract of the genre to negotiate with social realities in order to remain legible, its plots are largely overdetermined by the commonplaces of the culture.” (Miller, 157-158.)


Toisaalta, kuten Bannet toteaa, eksemplaariseen tarinaan perustuva romaani saattoi toimia myös sosiaalisen kritiikin välineenä. Esimerkillisen hyveellisen, marttyyrin kohtalon kokevan sankarittaren tarina kutsui huomiota naisen yhteiskunnalliseen asemaan. Viettelyn kohteeksi joutuvan porvaristytön tarinoissa oli vahvaa kohtalomaisuutta, koska jo viettelyn ensi askeleet määrittivät koko myöhemmän juonen ja teoksen sävyn. Tämä ei silti tarkoita että ne vain vahvistaisivat sukupuolista matriisia, jossa mies on ennalta tuomittu metsästämään ja nainen antautumaan. Esikuvallisen sankarittaren avulla saattoi kuvata aikalaisilleen senkin, miten kohtuuttomia ja keskenään ristiriitaisia vaatimuksia naisen käytökselle asetettiin. Tällä tavalla myös eksemplaarisessa romaanissa toimisi kriittinen ironia.

Tässä vastakkaisuudessa näkyy mielestäni edelleen ajankohtainen ongelma feministiselle kirjallisuudentutkimukselle: Onko romaanin lukeminen niin säännönmukaista toimintaa, jota kulttuuriset koodit ohjaavat, että feministinen lukija voi vain kritisoida myyttiä ja nostaa esille sen vahvistamisen strategiat? Vai onko kritiikin ja uuden tulkinnan mahdollisuus jo itse myytissä, odottamassa esiin kirjoittamistaan / lukemistaan?



Nancy Miller, The Heroine's Text. Readings in the French and English Novel 1722-1782. New York: Columbia University Press, 1980.

Eve Tavor Bannet, ”Rewriting the Social Text: The Female Bildungsroman in Eighteenth-Century England”. Reflection and Action (James Hardin, ed.). Columbia: University of South Carolina Press, 1991.

Liisa Saariluoma, Modernin minän synty 1700-luvun romaanissa. SKS, 1999.


perjantai 14. maaliskuuta 2008

Prosaics, 1: naiskirjailijat ja kasuistiikka

Romaanitaiteen viehätys on aina perustunut runsaasti kuvattuihin ”turhiin” yksityiskohtiin, tarkkoihin paikan ja henkilön kuvauksiin, illuusioon esitetyn maailman konkreettisuudesta.

Bahtin kehitti käsitteen kronotooppi kuvaamaan proosakerronnan aika-paikallisuutta. Romaanin hahmot elävät yksityiskohtaisesti kuvatussa maailmassa ja heidän henkilönsä on sidottu tähän fiktion todellisuuteen katkaisemattomin sitein.

Bahtinin romaaniteoria on viime vuosikymmeninä nauttinut valtavaa kansainvälistä suosiota, Suomessakin on nautittu ”Bahtin-buumista”. Englanninkielisessä tutkimuksessa Bahtinin nimi yhdistetään käsitteeseen, joka ei itse asiassa ole häneltä lähtöisin, vaan myöhempien tutkijoiden hänen teksteistään rakentama: Prosaics. Miten suomentaisitte sen: ”prosaiikka”? Kuulostaapa kömpelöltä. ”Prosaistiikalla” puolestaan on kilpailevia merkityksiä. Jos joku tietää ennakkotapauksen, kuulisin siitä mielelläni.

Termiä käyttävät haluavat tehdä eroa poetiikkaan, joka formalistisiin ratkaisuihin keskittyvänä on tavannut sivuuttaa kirjallisuuden eettiset ja sosiologiset kysymykset. Käsitettä käyttävät haluavat tehdä selväksi, että on jotain proosakerronnalle tyypillistä, jota ei voi ymmärtää oikein poetiikan yhteydessä.


Romaanista on kirjoitettu myös ”antiteoreettisena” lajina sikäli, että se vapautti fiktiokerrontaa lain ja systeemin kahleista, universaalin ja tyypillisyyden vaatimuksesta, joka vaikutti sekä epiikassa että keskiaikaisissa romansseissa. (Sääntöihin ihastunut klassismi tosin sitoi kirjallisen onnistumisen yhteen tyypillisyyden, yhtenäisyyden, tyylilajin yhtäpitävyyden kanssa ja merkitsi tässä mielessä jonkinlaista väliaikaista paluuta järjestykseen. Toki läpi romantiikan ja realismin 1800-luvun vaikuttaa oletus siitä, että romaanihenkilön tulisi olla jollain tavalla ”edustava”, harvemmin pelkästään kiinnostava yksilö. Mutta tällainen ajattelu on jo irronnut tyyppien ja sopivien tyylilajien vaatimuksista.)

Bahtin esitti romaanitaiteen syntyneen kansan naurusta, joka heittää korkean ja matalan hilpeästi ylösalaisin, kääntää virallisen kulttuurin pään kohtaamaan oman persvakonsa ja ilakoitsee groteskeilla ruumiinkuvauksilla. Bahtinin itsensä mukaan tällainen positiivisen liioittelun huumori ei ollut ironista, mutta myöhemmät bahtinilaiset ovat käsitelleet paljon juuri ironian merkitystä romaanille, ironiaa proosakerronnan kriittisen tietoisuuden ilmentymänä.


Kirjassaan Women and the Rise of the Novel Josephine Donovan nostaa esille erään unohdetun tai ylenkatsotun osatekijän, joka vaikutti varhaisessa romaanitaiteessa. Naiskirjailijoiden ironian, jonka avulla he vastustivat sukupuoleensa liittyviä misogyynisiä ajatuksia ja puolustivat naisten koulutusta ja yksilöllistä vapautta.

Historiallisesti juuri romaani on ollut naisten aluetta. Romaanin vakiintuminen taiteenlajina ja suuremman lukevan yleisön suosio tapahtuivat samaan aikaan kun keskiluokkaiset naiset alkoivat kirjoittaa romaaneja elättääkseen itsensä. Donovan kuitenkin rajaa tutkimuksensa vuoteen 1726 eli ennen Burneytä, Austenia ja muita tuttuja feministisen kirjallisuushistorian sankarittaria. Hän keskittyy sellaisiin tekijöihin kuin Marguerite de Navarre, Maria de Zayas y Sotomayor, Margaret Cavendish, Delarivier Manley ja Jane Barker. Donovan tuo esille, millainen perinne edelsi Defoen ja Richardsonin tapaisten kanonisten 1700-luvun mieskirjailijoiden tunnettuja ”feminosentrisiä” romaaneja (Moll Flanders, Pamela).


Donovanin mukaan näissä teksteissä kriittinen ironia toteutuu naisten elämästä kertovien esimerkkitapausten välityksellä. Ironisena välineenä toimii esimerkiksi epäsuora puheen esittäminen (”indirect discourse”), jossa naiskertoja kertoo edelleen lukijalle kuulemansa mieshahmojen välisen keskustelun, tai näennäisesti samanmielinen mutta liioittelun avulla eron ilmaiseva tiivistys jostain mielipiteestä.


Donovanin mielestä kritiikin välineenä toimii siis kasuistiikka, eli lain ja oppikappaleiden tarkastelu yksityiskohtien ja erikoistapausten kautta. Kasuistiikka on alkujaan teologiaan ja lakitieteeseen liittyvä käsite: 1700-luvulle saakka se oli tärkeä moraalisen ja uskonnollisen perustelun väline. Kasuistisessa päättelyssä tosielämään perustuvaa tai täysin fiktiivistäkin tapauskertomusta käytettiin testaamaan lain pätevyyttä. Kirjallisuudessa kasuistinen perinne saattoi vaikuttaa proosakertomusten muotoonkin, kuten tarinoiden ja eksemplaaristen novellikokoelmien suosioon. Varhaiset romaanitkin olivat kuin novellikokoelmia, sarja ”tapauksia”, joita yhdisti kehyskertomus.

”The novel emerged in part out of the theological method of casuistry, where generalized rules are adapted or refracted by individualized cases that challenge a certain principle.” (5.)


Naisten kokemien vaikeuksien yksityiskohtainen kuvaus oli keino haastaa oppijärjestelmä, yleiseksi totuudeksi vakiintunut ideologia, kuten oletukset järjestettyjen avioliittojen erinomaisuudesta tai heikomman sukupuolen sopimattomuudesta vakavaan intellektuaaliseen työhön. Naiset sovelsivat kasuistiikkaa omiin tarkoituksiinsa ja vahvistivat samalla romaanitaiteen kestävimpiä erikoispiirteitä: keskittymistä yhteen elämäntarinaan, joka kuvataan yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

”By focusing upon the particular details of an individual woman's story, women writers could establish a case for the defense of women. In so doing they contributed to the constitution of the novel as a genre that valorizes the particular details of common life, thereby lending the novel one of its defining characteristics.” (57.)


Bahtinilaisissa romaaniteoriassa esiintyy usein ongelmallinen oletus, että romaani kirjallisuuden lajina (tai kirjallisuus yleensä) olisi aina, itsessään, välttämättä, sisäisesti jotain: haastavaa, yleisen ideologian vastaista, biseksuaalista tai feminiinistä...

Esimerkiksi Margaret Doody on jo ehtinyt ilmoittaa, että romaanin lukeminen on aina astumista feminiinisen ja antifasistisen alueelle. Koskeeko tämä myös Mauri Sariolan tuotantoa? Mickey Spillanen dekkareita? Kirjallisuudentutkijat ovat taas korvanneet kokonaisen maailman muutamalla tekstillä ja siinä sivussa kadottaneet täysin maalaisjärkensä.


Donovankin ilmoittaa, että romaani olisi välttämättä ”a subversive genre”, mutta tokihan poliittinen merkitys riippuu kontekstista. Donovan osoittaa, että jotkin naiskirjailijoiden käyttämät kerronnalliset ratkaisut haastavat patriarkaalista ideologiaa yhdessä, rajatussa historiallisessa kontekstissa. Varmasti yksityiskohtaisia tapauskertomuksia naiskohtaloista kirjoitettiin ja luettiin myös täysin toisessa merkityksessä, aikakauden ideologisen totuuden vahvistavina esimerkkitarinoina.

Käytännössä hän siis soveltaa myös ironian ja kasuistiikan käsitteitä melko rajallisessa merkityksessä. Olisiko niillä muuten edes mitään arvoa?


Josephine Donovan: Women and the Rise of the Novel, 1405-1726. New York: St.Martin's Press, 1999.