Näytetään tekstit, joissa on tunniste masokismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masokismi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Penetraatio


Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.


Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:


”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)



Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:


”He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)


Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.


”She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)


”How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)


”...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)


Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.


Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?


Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?


Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:


”But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)



Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.



perjantai 7. maaliskuuta 2008

Masokistinen luovuus

Palaan vielä Anita Phillipsin kirjaan. Masokismissa nautinto yhdistyy kipuun ja kärsimys erotiikkaan, joten sitä voi käyttää (ainakin osaksi) tietoisena pyrkimyksenä löytää yllättäviä, erilaisia tuntemisen alueita.

Masokismissa näkyy omanlainen dualisminsa. Masokisti ei pakene hyvänolontunnetta, toteaa Phillips, vaan tunteettomuutta. Hänen suurin vihollisensa on turtuminen. Masokisti pakenee kokemuksen katoamista. Tällä tavalla masokismi kiinnittyy luovaan persoonallisuuteen, sellaiseen ihmisyyteen, joka etsii ja arvostaa kaikkia intensiivisiä kokemuksia. Phillipsin mukaan taiteellinen luonne onkin usein masokistinen.


Kiinnostavin hänen mainitsemistaan masokistisista esimerkkitapauksista on Virginia Woolf. Tulkinta on taas ehkä vähän suoraviivainen, mitä tulee erotiikkaan ja sensualisuuteen (joita en haluaisi ihan samaistaa) mutta kiinnostava kuitenkin:

”A constitutionally masochisic sensibility lacks some sort of protective mental sheath that reduces sensation to a bearable level. In Woolf, though it is unlikely that she made the connection consciously, everything is erotic, from the sound of the acorn trailing along the floor to the doodles glimpsed in the margin of a notebook. Those who look for copulation in Woolf's novels are left disappointed, but their language is richly and openly sensual, receptive to voices, light and dark, the sea, snails and birds, every sensory stimulus.” (63.)

Eräänlainen erotisoitu versio negatiivisesta kyvystä, siis?

Herkkyys on myös kyvyttömyyttä sellaiseen itsekontrolliin, joka sulkisi valittuja asioita minän ulkopuolelle. Woolf on Phillipsin mielestä ”constitutional masochist” eli hänen kohdallaan kyse ei olisi tietoisesta masokismista. Teos viittaa Woolfin elämäkerralliseen esseeseen Moments of Being, jossa tämä kuvaa vastustuskyvyttömyyttään tunteiden, vaikutelmien ja mielikuvien hyökyessä.


Tunnemme kaikki liiankin hyvin itsetuhoisen taiteilijahahmon kulttuurisen myytin. Tässä mielessä täytyy pyrkiä varovaisuuteen, sillä masokismin yhdistäminen luovuuteen tuntuu ohjaavan tälle alueelle. Olisi ikävä antaa lisäpontta sellaiselle näkemykselle, että lähinnä ne, joille arki on erityisen vaikeaa tai joiden elämä karkailee käsistä, olisivat niitä oikeasti luovia ihmisiä. Sillä meidän kulttuurissamme elää vahva myytti siitä, että syvällinen ymmärrys vaatii kärsimystä. (Samoin kuin siitä, että syvällisin taide olisi negatiivista, kyynistä ja mielellään myös raskasta.)

Toisaalta, kuten Phillips myöhemmin tähdentää, masokistilla ei ole mitään tekemistä marttyyrin kanssa. Marttyyri on jämähtänyt yhteen tulkintaan itsestään, jossa itsesääli ja itseihailu vuorottelevat. Marttyyri rakastaa saavuttamaansa uhrin asemaa ja toisten syyllistämistä.

Masokisti ei pysähdy. Hän ottaa omaan lihaansa kivun, vastuun ja syyllisyyden. Ja nautinnon.


Anita Phillips: A Defence of Masochism. London: faber and faber, 1998.

torstai 6. maaliskuuta 2008

Mihin hävisi masokistinen rakastaja?


Anita Phillipsin kirjan nimi hyppäsi silmääni kirjastokierroksella. A Defence of Masochism. Odottamaton otsikko kategoriassa kirjallisuudentutkimus – mitä Phillipsin teos lopulta onkin vain osittain.


Kirjan tavoite on laajentaa masokismin ymmärtämistä, ”pelastaa” se seksologian, psykoanalyysin ja mediajulkisuuden kapeilta määritelmiltä. Phillipsille masokismi on laaja asia. Hän käsittelee sen yhteydessä sensuaalisuutta, yliherkkyyttä ja äärielämysten etsimistä. Teksti käsittelee masokismia pelkästään positiivisena minuuden ulottuvuutena, joka liittyy elämän mahdollisimman intensiivisen kokemiseen.


Phillips kuitenkin korostaa, että menetämme jotain masokismin ulottuvuuksia, jos ymmärrämme sen kaikista laajimmassa merkityksessä eli inhimilliseen kokemukseen yleensä kuuluva piirteenä. Varmasti ”meissä kaikissa on masokismia” mutta on kiinnostavampaa käsitellä sitä elämäntapana ja strategiana, jonka avulla ihmiset muokkaavat omia tunteitaan tai mahdollisesti etsivät jotain puuttuvaa kokemusta.


Phillips kirjoittaa akateemikoksi ihailtavan selkeää proosaa, mutta sortuu toisaalta siihen ongelmaan, mikä on juuri selkeästi kirjoittavien kääntöpuoli. Hän vetää liian suoria viivoja ja sortuu hyödyttömiin yleistyksiin, juuri sellaisiin jotka vievät ”subversiiviselta” ajatukselta kaiken terän. Haluan kuitenkin ottaa esille pari huomiota, jotka jäivät kiinnostamaan.



Kirjallisuuteen masokismi liittyy varsinkin kahdella tapaa. Ensinnäkin, Phillips etsii kirjallisuudesta tapoja käsittää masokismi laajana elämän alueena. Vastakohtana on psykoanalyyttinen ja muu tieteellinen tieto, joka medikalisoi, kriminalisoi ja typistää sen alhaiseksi perversioksi.

Sacher-Masochin Venus turkiksissa on alan ilmeinen klassikko, mutta toisaalta se on vain yksi versio länsimaisen kirjallisuusperinteen yleisimpiin kuuluvista aiheista: miehen palvova, intohimoinen, alistuva rakkaus naiseen, joka ymmärretään täydellisenä. Provencen laululyriikka, Petrarca ja Dante kirjoittivat tavoittamattoman ihanan palvonnasta. Masokististinen rakkaus saa suurimman nautinnon epäonnestaan.

Toisesta näkokulmasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa rakkaus oli naisten lähes ainoa vallankäytön alue. Vielä 1800-luvulla, jolloin seksuaalisuus alkoi saada tilaa rakkauteen kuuluvana ilmiönä, kauniin ja julmasti dominoivan naisen ja häntä palvelevan miehen hahmot ovat kirjallisuudessa yleisiä, jopa viktoriaanisessa Englannissa.


Tietenkään tällaisessa jalustalle asettamisessa ei ole kyse feminismistä vaan lähinnä maskuliinisista fantasioista. Juuri maskuliinisuuden yhteydessä asiaa tässä käsitelläänkin: mihin katosi vuosisatojen aikana vakiintunut sensitiivisen, herkän, (yhtä) naista palvovan miehen malli?

Phillips antaa yhden mahdollisen vastauksen. Psykoanalyysin ja lääketieteen tarjoamat selitysmallit loivat uuden sukupuolitetun järjestyksen, jossa masokismista ja masokistisesta rakkaudesta tehtiin feminiinistä. Olennaisesti masokismi ymmärrettiin nimenomaan miesten perversioksi; naisilla se ei olisi perversio vaan jotain joka kuuluu naiseuteen sinänsä. Masokismin (ja sadismin) muotoilut ovat tärkeässä osassa siinä, miten maskuliinisuus ymmärrettiin.

”The construction of the term 'masochism' was an important plank in this reformulation of masculinity, characterizing men who continued to enjoy occasional domination by their womenfolk as participating in essentially female characteristics. Men of this kind were now denied their own gender status, not considered men at all, banished alongside homosexuals or 'inverts' to some hermaphroditic hinterland on the borders of humanity”. (89.)


1900-luvulla miehen malli etääntyy sensitiivisestä herkkyydestä. Viriilin saalistajamiehen myytti korvaa menneeseen maailmaan kuuluvan herrasmiehen. (Kielemme sana 'herrasmies' ei muuten sisällä tuota painotusta yhtä hyvin kuin 'gentleman' ja 'gentilhomme'.) Phillips niputtaa samaan yhteyteen naisvihan ja homofobian vahvistumisen. Ne eivät todellakaan olleet uusia ilmiöitä, mutta nyt ne saivat eri tavalla kulttuurista näkyvyyttä.


Palaan Phillipsin toiseen, masokismia, kirjallisuutta ja luovuutta koskevaan ajatukseen seuraavassa blogitekstissä.

Anita Phillips: A Defence of Masochism. London: faber and faber, 1998.