Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto kirjallisuudessa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto kirjallisuudessa. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Keijujen kolea juhannus


A Midsummer Night's Dream tunnettiin Suomessa pitkään nimellä Kesäyön unelma. Matti Rossin viimeisin käännös vuodelta 2005 antoi sille kuitenkin uuden, proosallisemman ja suomettuneen nimen. Luin Juhannusyön unen juhannusaaton päivänä, joka oli tänäkin vuonna sateinen ja kolea. Etsin näytelmästä vaihtoehtoa todelle, sadun taikaa, mutta Shakespeare yllätti jälleen ajankohtaisuudellaan:



” ---- Kevät, kesä,

synnyttävä syksy, julma talvi pukeutuvat toisikseen,

ja hämmentynyt maailma katsoo muutoksia

tietämättä mitä vuodenaikaa elää.”


(II. 1. 103 – 106.)


Koska kyse on Shakespearen satunäytelmästä, odotin tekstin suhteen ulkopuoliseen todellisuuteen olevan pelkästään allegorinen (toisin sanoen: että näytelmän henkilöiden väliset suhteet ja käytöstavat sisältäisivät näytelmämaailman sisäisen merkitystason ohella kätkettyjä viittauksia kirjoitusajan yhteiskuntaan ja sen vaikuttajiin). Näytelmässä on kuitenkin kohta, joka on oudosti riitasointuinen keijujen ja antiikin taruolentojen kansoittaman, koomiseen taipuvan satutunnelman kanssa. Tarkoitan yllä lyhyesti siteerattua Titanian puheenvuoroa, jossa hän kuvaa luonnon sekasortoa. Titania ja Oberon, keijukaisten kuningatar ja kuningas, ovat riitelyllään tehneet meren, tuulen ja maan vihaiseksi.


” --- tuulet,

turhaan soiteltuaan meille, kostaakseen kai,

imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle

myrkyn, josta joet puropahasia myöten

turposivat tulvaksi ja vyöryttivät vedet

yli äyräittensä. Turhaan härkä natisuttaa iestä,

turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee

jo ennen kuin se ehtii tähkään.

Niityt ovat veden vallassa ja aitaukset tyhjät,

korpit lihovat, kun karja kuolee ruttoon,

lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut

kedon rehevässä vihreässä ovat umpeutuneet,

kun ei kukaan enää leiki siellä.

Märkä tulvatalvi riisti kuolevaisten talven ilot,

illat eivät enää ole laulujen ja tanssin kultaamia.”


(II. 1. 83 – 97.)


Luonnonvoimien omatahtoisuus ja inhimilliset tunteet sopivat satunäytelmään, mutta Titanian konkreettinen kuvaus ihmisten ja eläinten kokemista kärsimyksistä eivät. Maasta eläville kylmä tulvakesä on enemmän kuin leikin loppu, ehkä jopa elämän loppu. ”Turhaan härkä natisuttaa iestä, / turhaa kyntömiehen hiki...” Jakso voisi olla jostain Vergiliuksen julkaisematta jääneestä eklogista, paimenhahmon dystopiasta tai unennäöstä.


Uuden suomennoksen esipuheessa mainitaan, että näytelmän oletettuna kirjoitusaikana, 1594-96, kesät olivat kylmiä ja sateisia. Voihan olla, että teksti vain leikitellen liioitteli yleisölleen ajankohtaista aihetta, vuodenaikojen sekoittumista ja sen tuomia epämukavuuksia. Mutta siinä tapauksessa, miksi tehdä jaksosta niin vaikuttava kuoleman ja mädän kuvaus, lopunajan tuntua tihkuva painajaisnäky? Tällainen tekee Shakespearesta niin erityisen: hänen kykynsä yllättää, sivuuttaa yhtenäisyyden idea, vaihtaa äkisti traagisesta koomiseen ja toisinpäin.


Juhannusyön unessa viitataan jatkuvasti kuuhun, sen eri symboleihin ja personifikaatioihin, sen merkitykseen ajan hahmottamisessa, paikan näkemisessä tai kätkeytymisessä. Kuten kolmessa viime syksyn blogitekstissäni kävi ilmi, kuuaiheisilla teksteillä ja kuvilla on minulle erityistä taikaa. (Julkaisuun sisältyy Mirkka Rekolan lyhyt mutta syvällinen essee, jossa sivutaan myös kuun merkityksiä.) Titanian puheessa kuu osallistuu elementtien vihanpitoon ja hulluuteen:


”Siksi vihan kalventama merten valtiatar, kuu,

nyt kosteuttaa ilmaa, levittäen kuumetta ja yskää.”

(II.1. 98 - 99.)


Ihanan Cajanderin vanha käännös onkin tässä kohtaa aivan hillitön:


”Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,

Vihasta kalpeana, nestää ilmat

Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.”

(Shakespeare 1995, s. 19-20.)


Näytelmä päättyy toki onnellisesti, kolmen parin hääjuhliin ja keijukaiskuninkaallisten sovintoon. Viimeisen näytöksen hääjuhla kertoo siis järjestyksen paluusta niin ihmisten kuin haltijoiden, päivän ja yön maailmoihin – ja samalla oletettavasti luontoon? Mutta Titanian aiemmin kuvaamaan sekasortoon, saati sen väistymiseen, ei enää näytelmässä viitata.



William Shakespeare: Juhannusyön uni. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2005.


William Shakespeare: Draamoja 3. Suom. Paavo Cajander. WSOY, 1995.


maanantai 6. huhtikuuta 2009

Kirjoitettu kivi


Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.


Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.


”Minun puolestani kivi saa olla kivi.”


Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.

Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:


”Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”


Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.


Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:


”ehkä siellä loistaa kuu

jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –

juuri sen verran valoa, että erottaa

oudot kirjoitukset,

sisäseinien tähtikartat”


Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:


”Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,

joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele

kenenkään silmiä,

äänettömiä, askelten kaikua vailla.

Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”


Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.


Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.


Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.


Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.


Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 2: kuonakuu


Mitkä ovat ensimmäiset, kaikkein itsestäänselvimmiltä tuntuvat havaintomme kuusta?

Osaan niistä viitattiin jo edellisessä Brontë-aiheisessa kirjoituksessa: kuu näyttäytyy meille kaukaisuudessaan kovana, kylmänä ja selkeänä objektina. Olennaisesti kuu saa merkityksensä siitä, miten se eroaa auringosta. Kuu on romanttinen: se valvoo yksinäisten yökulkijoiden, kärsivien runoilijoiden ja kauhuromantiikan traagisten vampyyrien taivaalla. 1900-luvun loppupuolelta kuuta on myös ollut lähes mahdotonta ajatella muistamatta satelliittien rakeisia avaruuskuvia.


Tarvitsemme Italo Calvinon mielikuvitusta, että voimme nähdä kuun aivan toisin: tuskallisen epäselvänä, liian lähelle tulevana, pehmeänä ja tahmaisena. Calvinon leikki perustuu vastakohdilla leikittelyyn ja itsestäänselvyyksien kääntämiseen.

Kosmokomiikkaa ilmestyi tänä vuonna kaksinverroin vanhaa suomennosta tilavampana. Koko kosmokomiikka sisältää 12 uutta kertomusta, jotka Calvino kirjoitti parinkymmenen vuoden aikana Kosmokomiikan julkaisun jälkeen. Tässä käsittelemäni ”Pehmeä kuu” on toisen osan ensimmäinen teksti. Calvinonsa lukenut muistanee, että varhaisemman Kosmokomiikan ensimmäinen teksti on myös kuuaiheinen: siinä kuu etääntyy maanpinnasta kesken maidonhakureissun.


Calvinon koomisena taktiikkana on muokata vakavista tieteellisistä teorioista järjettömän konkreettisia elämäkerrallisia tarinoita: kertojana toimii muuntautumiskykyinen Qfwfq, joka on (sukunsa ja vaihtuvien naisystävien seurassa) ollut todistamassa maapallon muodostumista tähtisumusta ja ihmiskunnan kehittymistä varhaisista eliömuodoista. ”Pehmeässä kuussa” tarina lähtee olettamuksesta, että kuun ja maan vetovoima veti toiselle taivaankappaleelle toisen palasia, ja näin myös maapallon mantereet muodostuivat kuusta pudonneesta massasta.

Qfwfq:n kerronnassa aikatasot menevät vallattomasti päällekkäin: ”Puhun nykyhetkessä mutta viittaan menneeseen aikaan” (189), hän toteaa, aivan kuin se selittäisi epäilyksettä miksi mantereiden muodostumisen aikaan maan pinnalla oli lasipintaisia kaupunkeja, omakotitalolähiöitä ja observatorioita.


Calvinon perusteemoihin kuuluu 'luonnolla' ja 'luonnollisella' leikittely. Tässä tapauksessa maan pinta on alunperin epäorgaaninen. ”Ensimmäiset verrattomat alkuaineet” (199) olivatkin rautaa, metallia, muovia, nailonia ja lasia. Kun kuu ja maa vaihtavat materiaaleja, nämä alkuaineet karkaavat rikkinäisinä kuun rosoiseksi pinnaksi. Ja mitä saadaan tilalle? Jotain ”vastenmielisen pehmeää”: kuusta tippuu velliä, orgaanista limaa, joka hautaa alleen sen, mitä on jäljellä sivistyneestä maailmasta. Ellottava mönjä on peittänyt alkuperäisen paratiisin, jonka turhaa uudelleenrakentamista Qfwfq nostalgisesti seuraa.


”Loppu tiedetään. Satojentuhansien vuosisatojen jälkeen me yritämme palauttaa Maalle sen entisen luonnollisen ulkonäön, rakennamme alkuperäistä maan kuorta muovista ja betonista ja pellistä ja lasista ja emalista ja keinonahasta. Miten kaukana siitä olemmekaan. Kuinkahan pitkään joudumme vielä rypemään kuun ulosteissa, klorofyllimädässä ja mahanesteessä ja kasteessa ja typettyneissä rasvoissa ja kermassa ja kyynelissä.” (199.)


Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997). Helsinki: Tammi, 2008.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Valloittava, valloitettava luonto

Kiran Desain romaanissa The Inheritance of Loss isoisänsä talossa asuva orpotyttö Sai huomaa nauttivansa kuukausia kestävistä myrskyistä. Sadekausi katkaisee suhteet ulkomaailmaan ja pysäyttää samalla kaiken toivomisen ja odottamisen.


Myrsky on luonnon voitto teknologiasta: sade ja tulvat sammuttavat television ja rikkovat puhelinyhteydet, kellot seisahtuvat. Myös poliittiset kiistat ja nationalistinen kiihkoilu keskeytyvät, sillä ei kannata mennä protestilakkoon jota kukaan ei huomaisi. Loistavassa jaksossa kertoja tiivistää myrskyn aiheuttaman ajan pysähtymisen Sain elämässä, arjen täynnä pieniä kosteita yllätyksiä. Mikä näissä yksityiskohdissa puhuttelee?


”This aqueous season would last three months, four, maybe five. In Cho Oyu, a leak dripping into the toilet played a honky-tonk, until it was interrupted by Sai, who held an umbrella over herself when she went inside the bathroom. Condensation fogged the glass of clocks, and clothes hanging to dry in the attic remained wet for a week. A white scurf sifted down from the beams, a fungus spun a shaggy age over everything. Bits of color, though, defined this muffled scene: insects flew in carnival gear; bread, in a day, turned green as grass; Sai, pulling open her underwear drawer, found a bright pink jelly scalloping the layers of dreary cotton; and the bound volumes of National Geographic fell open to pages bruised with flamboyant disease, purple-yellow molds rivaling the bower birds of Papua New Guinea, the residents of New Orleans, and the advertisements - ”It's better in the Bahamas!” - that it showcased.” (106.)


Desain aistilliset detaljit tekevät tapahtumasta hilpeän juhlallisen, kun home, sienikasvit ja hyönteiset valtaavat juron tuomari-isoisän siirtomaatalon. Ajan pysäyttävä sadekausi on samaan aikaan vieras ja hämmentävä, kaivattu ja tuttavallinen. Kuin se pieni hyytelöyllätys ”tympeän” puuvillaisen pikkuhousulaatikossa: pienen, sotkuisen ja epämääräisen voitto järjestyksestä.

Estetisoitua ja harkitun eksoottista luontokuvaa tarjoava National Geographic joutuu sekin luonnon syömäksi, saa sivuihinsa taudin kun kirjaksi sidottu luonto ”luonnottuu”. Yksityiskohdat on kuitenkin valittu ja järjestelty kokonaisuuden kannalta tarkasti, myös äänteellisesti – kokeilkaa vaikka lausua: ”fogged the glass of clocks”, ”a fungus spun a shabby age”...

Desain humoristinen, ylätyyliä välttelevä kerronta kykenee välittämään jotain olennaista Kalimpongin vuoristoseudun yli-inhimillisestä kauneudesta sortumatta kuitenkaan mahtipontiseen retoriikkaan. ”Villin luonnon” mystifioiminen esitetään teoksessa länsimaisen siirtomaavallan fantasiana, johon liittyy halu koetella kykyjään tai valloittaa luontoa. Tuomarin talo on itsessään muistomerkki eräästä kolonialistisesta pakkomielteestä:


”The house had been built long ago by a Scotsman, passionate reader of the accounts of that period: The Indian Alps and How We Crossed Them, by A Lady Pioneer. Land of the Lama. The Phantom Rickshaw. My Mercara Home. Black Panther of Singrauli. His true spirit had called to him, then, informed him that it, too, was wild and brave, and refused to be denied the right to adventure.” (12.)


P.S.

Linkki Riston analyysiin toisesta kohdasta romaania, myös detaljeihin keskittyen.



Kiran Desai: The Inheritance of Loss. London: Penguin, 2007 (2006).

torstai 20. maaliskuuta 2008

Prosaics, 3: Kysymys karnevaalin poliittisuudesta

Ekokritiikkiä pidetään yleensä ns. vihreisiin arvoihin sitoutuneena tutkimusalana. Yleinen oletus on, että ekokritiikistä kirjoittavia yhdistää environmentalistinen ajattelu, kuten esimerkiksi queer-tutkimuksen pioneerit ovat sitoutuneet seksuaalisen monipuolisuuden tukemiseen.

Tämän ohella juuri mikään muu ei tunnu ekokriitikkoja teoreettisesti yhdistävän. Ekokritiikin tutkimusalue on nopeasti laajentunut käsittämään ”ekologisten implikaatioiden sekä ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelua missä tahansa tekstissä”, kuten Scott Slovicin määritelmä kuuluu.
Ekokriittisissä antologioissa ilmestyy yhä useammin luentoja teksteistä, joissa luonnon tai ympäristön kuvaus on toissijaisessa asemassa tai lähes näkymätöntä.


Tällainen tutkimusalueen laajuus on koettu vastausta vaativaksi haasteeksi, joka uhkaa tieteenalan uskottavuuttakin. Niinpä jotkut ekokriitikot ovat pyrkineet rajaamaan tutkimusaluetta sellaisiin teksteihin, jotka korostavat kestävää ekologista ajattelua ja haastavat ihmiskeskeisen ajattelutavan.

Hetkinen: ekokritiikin pitäisi siis keskittyä vartioimaan omaa ekokriittisen fiktion kaanoniaan?

Toni Lahtinen on toista mieltä, kuten tämän blogin kirjoittajakin.


Artikkelissaan ”Eko, heko – Saako ympäristöhuolelle nauraa?” Lahtinen käsittelee Veikko Huovisen tarinakokoelmaa Ympäristöministeri (1982) ”karnevalistisena satiirina”. Siinä irvaillaan esimerkiksi romanttiselle luontokäsitykselle, luontoon palaamisen ajatukselle ja luonnonsuojelun muodikkuudelle. Lahtinen vastaa myöntävästi otsikon esittämään kysymykseen: ”kyllä, huolelle saa nauraa. Ja se nauru on otettava vakavasti.” (46.)

Kieltäytymällä ottamasta naurua vakavasti ekokriittinen tutkimus sulkee itsensä marginaaliin. Tutkija ei saa keskittyä vain sellaisiin teoksiin, joita käsittelemällä hän voi legitimoida oman maailmankuvansa, Lahtinen toteaa.


Tapaus Huovinen on hyvä esimerkki siitä, miten tulkinnanvarainen ja politisoitunut käsite karnevaali on. Karnevalistinen huumori bahtinilaisessa merkityksessä viittaa siis virallisen kulttuurin ja sen ”pyhien” aiheiden alentamiseen, ideaalisen muodonmuutokseen ruumiillisen ja erityisesti sen alapään tasolle. (Lahtisen artikkelissa ongelmana tosin on karnevalismin ja satiirin käsitteiden päällekkäisyys ja sekoittuminen. Hän ei määrittele karnevaalin käsitettä muuten kuin esimerkkien avulla.)


Lahtinen tarkastelee myös Ympäristöministerin herättämää aikalaiskeskustelua. Hesarin mielipidesivulla sitä arvosteltiin näkemykseltään puolueelliseksi (”sama vaikka mielipideosastoa olisi lukenut”); toinen lukija oli kuitenkin innoissaan siitä, miten kirjailija uskalsi ilveillä ”pyhille” muoti-ilmiöille kuten ”ekologia, ympäristönsuojelu ja aseistariisunta”. (sit. Lahtinen, 45.)

Uskallan olettaa, että maan ystävien tai aseistakieltäytyjien liiton aktiivi olisi samoilla perustein esittänyt Huovisen teoksen konservatiivisuuden ääneksi, sillä tokihan ”pyhiä” asioita maassamme ovat juuri asevelvollisuus ja yrittäjänvapaus (esim. turkiskeskusteluun viitaten). Eikö ekoihmiselle nauraminen ole helppoa ja ilmeistä? Eikö se ole sellaista rankaisevaa huumoria, joka asettaa kohteensa naurunalaiseksi ”normaalille” lukijakunnalle? Eikö se ole kaikkea muuta kuin karnevaalia?


Lahtinen kommentoi yllä mainittua yleisönosastokirjoitusta:

”Huomautus muotiasioiden pyhyydestä osuu karnevalistisen tekstin ytimeen: karnevalismi perustuu pyhän eli papin vartioiman absoluutin ja narrin edustaman relativismin väliselle jännitteelle.” (45.)

Koska meillä on erilaisia tulkintoja siitä, mikä yhteiskunnassamme on pyhää ja mikä nimenomaan ei ole, on karnevaalin poliittinen luonnekin häilyvä: mitään sinänsä radikaalia siinä ei ole.

Itse sanana ”pyhä” on muuten niitä käsitteitä, jotka ovat kokeneet arvonalennuksen: siitä on tullut jotain, joka mainitaan useammin pyhäinhäväistyksen mielessä. Arkikielessämme tämä näkyy siinäkin, miten harvoin kukaan määrittelee jotain positiivisesti ”pyhäksi”. Sen sijaan sanaa käytetään ironisesti kommentoimaan toisten arvomaailmaa: esimerkiksi ”se Bush luulee olevansa joku pyhä kristinuskon ritari”.

Kukaan ei halua istua pyhän valtaistuimella. Sen sijaan kaikki haluavat osoittaa, miten nuo toiset kokevat itsensä niin ”pyhiksi”.


Eikö karnevaalista kirjoittaminen siis paljasta myös tutkijan arvomaailmaa? Lahtinen varoo oman näkemyksensä esiintuomista (ehkä se olisi ollut epätieteellistä?) mutta toteaa varovaisesti, että Ympäristöministeri voi ”herättää ekokriittisessä lukijassa varauksia”. Sen hän kuitenkin tekee selväksi, että teosta ei pitäisi näillä perustein sulkea pois ekokritiikin tutkimuskentältä.

Jäin miettimään olisiko tilanne hieman muuttunut nykylukijalle? Vihreät arvot on melko hiljan omaksuttu valtavirran politiikkaan ja ilmastonmuutoskin on hyväksytty jo yleisesti tosiasiaksi. Vihreydestä on tullut osa ”establismentia”, kuten Lahtinen toteaa (45).


Onko ekoretoriikalle naureskeleva teksti karnevalistisempaa 2000-luvulla kuin se oli 1982?



Toni Lahtinen: ”Eko, heko. Saako ympäristöhuolelle nauraa? Ekokarnevaali Veikko Huovisen Ympäristöministerissä.” Äänekäs kevät: Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, toim. Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki. Helsinki: SKS, 2008.

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Tuo herkkä luonnon katselija

”Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effects on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.” (Radcliffe, 43.)


Sublime: subliimi, ylevä.

Filosofit Kant ja Burke käsittelivät subliimia kauniin ja pittoreskin vastakohtana: se ylittää ihmisen rajallisen käsityskyvyn, järkyttää ja pelottaa. Subliimi on esteettinen kategoria ja sitä kautta kokemisen kategoria: fiktiossa, jossa kerrotaan subliimista luontokokemuksesta esiintyy henkilöitä joilla on kyky ylevään ja toisaalta niitä joilla ei ole.

Olipa kerran aika, jolloin kyky tunnistaa subliimi luonnossa ja ylevöityä sen äärellä oli yleinen tapa määritellä kirjallisen henkilöhahmon luonnetta. Gotiikan ja romantiikan sankareilla oli erityinen taito haltioitua niin pittoreskin kuin jylhänkin maiseman äärellä. Goethen Werther, Chateaubriand'n Atala, Wordsworthin runopuhujat olivat luontoherkkyytensä merkitsemiä. Luontokokemuksen kuvaaminen on yleisimpiä ja taitavimpia keinoja rakentaa henkilökuvaa niin Charlotte Brontëlla kuin Jane Austenilla – joka tosin myös ironisoi korkealentoisesti romantisoivaa mielikuvitusta (esimerkiksi ”Järki ja tunteet” tai ”Northanger Abbey”).

Vielä vahvempia esimerkkejä löytyy kuitenkin englantilaisen naiskirjallisuuden klassikosta, joka edelleen odottaa suomalaista kääntäjää ja saa luultavasti odottaa ikuisesti: Ann Radcliffen Mysteries of Udolpho (1794). Radcliffe on poikkeuksellinen sikäli, että hän saattoi kuvata maiseman erityispiirteitä sivukaupalla ja eritellä yksityiskohtaisesti luontoa tarkastelevan henkilöhahmon vaikutelmia.


”The setting rays, that tinged their snowy summits with a roseate hue, touched their lower points with various colouring, while the blueish tint, that pervaded their shadowy recesses, gave the strenght of contrast to the splendour of light.” (467.)


Radcliffe on tavallaan tarkka ja samalla aivan mahdottoman hämärä: hänen kuvauksensa tuntuvat nykylukijalle näännyttäviltä, ilman että niiden kohteista kuitenkaan syntyisi kovin tarkkoja mielikuvia. Hänen tekstinsä vyöryttää adjektiivia toisen perään, nimeää erilaiset puut ja pensaikot, mutta maisema ei näyttäydy konkreettisena. Mikä on ollut aikalaislukijan nautinto näiden kappaleiden äärellä? Udolpho oli 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun bestseller, kirja joka kaikkien aikaansa seuraavien oli pakko lukea. Suurin syy tähän oli varmasti sen mielikuvitusta kiihottava rikostarina linnan kummituksineen ja siniparta-aineksineen, mutta tuskin aikalaislukija näitten pitkien ja lukuisten maisemakuvausten ylikään hyppäsi.

Ainakin niillä on hahmoa rakentava merkitys. Ensimmäisiä asioita, joita mainitaan nunnaluostarista lähtevästä Blanchesta (tarinan toinen sankaritar) on hänen ihastuksensa matkalla aukeavan luonnon äärellä.


”The journey continued to give Blanche inexpressible delight, for new scenes of nature were every instant opening to her view and her fancy became stored with gay and beautiful imagery.[...]the romantic beauty of situation strongly impresses the imagination of Blanche, who observed, with sublime astonishment, the Pyrenean mountains...” (467.)


Päähenkilöiden tuntemukset asetetaan usein vastakkain toisen ihmistyypin kanssa – puhtaasti käytännöllisen, taloudellisesta tai viihteellisestä arvosta pinnallisesta kiinnostuneen, usein myös turhamaisen. Kohtaus rakennetaan esimerkiksi sillä tavoin, että jälkimmäinen möläyttää jotain asiaankuulumatonta tai moukkamaista ensinmainitun keskittyneen esteettisen kulutuksen lähestyessä nautinnon lakipistettä.

Tällaiset seurapiiri-ihmiset kun eivät huomaa mitä heitä ympäröi:


”Thus the party continued to converse, and, as far as civility would permit, to torture each other by mutual boasts, while they reclined on sofas in the portico, and were environed with delights both from nature and art, by which any honest minds would have been tempered to benevolence, and happy imaginations would have been soothed into enchantment.” (212.)


Jos he vain katsoisivat, he huomaisivat oman elämänpiirinsä pienuuden ja mitättömyyden. Mutta on eri asia osaisivatko he katsoa, sillä siinä on kyseessä ihmisluonteen sisäinen piirre, joka määrittää ihmisen toimintaa alusta lähtien, ja tällainen herkkyys ei välttämättä kuulu opittavien asioiden joukkoon. Sankarittaren luonnollisuus oli todella 'luonnollista', synnynnäistä, ei-opittua. Kaukanahan tässä mielessä ollaan modernista ihmiskuvasta.

'Pastoral' ja 'sublime' vilisevät Udolphon sivuilla tiheään tahtiin. Ne edustavat toisiaan täydentäviä vastakohtia: viljelty tasanko ja terävähuippuinen vuori, rauhaisasti soliseva virta ja voimakkaasti kuohuten maiseman leikkaava vesiputous. Pastoraali on harmonista, tuttua ja turvallista, sublime on hämmentävää, massiivista, vierasta.

Epäinhimillisessä subliimissa on usein myös jotain kamalaa, pelottavaa: se sopii kauhukohtausten taustaksi. Tämä epäilyttävyys siirtyy hahmoihinkin. Syrjäisten vuoristoseutujen asukit ovat konnamaisia linnanherroja tai pelättyjä rosvolaumoja; toki jokunen erakkopaimen saattaa korkeuksissa asustaa. Tasangon asukit ovat maanviljelijöitä, siis yleensä köyhiä palkkatyöläisiä: ei heistä tässä vaiheessa kirjallisuudenhistoriaa sankareiksi ole, mutta heidän kansanomaiset tapansa viihdyttävät, joko koomisena taikauskoisuutena tai kärryillä ajelevan sankarittaren silmille tarjoutuvina pieninä näytöksenä (laulu ja tanssi). Neutraalia taustaväkeä siis.

Moniin aikalaisiinsa nähden Radcliffe oli vielä hienohelmainen. Udolphossa koko maailma on pitkälti nauttivan, esteettisen katseen kehystämä näytös. Loistava esimerkki tällaiseen sisältyvästä hierarkiasta tarjotaan kun aatelisnuori St. Foix katselee luolassa yöpyvää seuruettaan nuotiotulen varjossa: he muodostavat kertovan taulun.


”St.Foix stopped to observe the picture, which the party in the cave presented, where the elegant form of Blanche was finely contrasted by the majestic figure of the Count, who was seated by her on a rude stone, and each was rendered more impressive by the grotesque habits and strong features of the guides and other attendants, who were in the back ground of the piece.” (601, painotukset minun.)


Radcliffen käyttämässä merkityksessä subliimi ei siis olekaan sellaista kokemista, jossa rajat minän ja luonnon välillä kaatuvat; jotain joka oikeasti järkyttää, pelottaa, hämmentää ja pakottaa hyväksymään omien käsitteiden rajallisuuden. Päinvastoin, hänen kuvauksissaan se luo ja vahvistaa näitä rajoja.

Vastakohtien logiikalle tyypillisesti kaupunki turmelee ja saastuttaa ihmisen jalot puolet, kuten myöhemmin romantiikan kukoistuksessa niin monilla kirjailijoilla. Mikään ei tiivistä nuoren sankarin olemusta niin kertovasti kuin toistuva toteamus siitä, että hän ei selvästikään ole vielä nähnyt Pariisia.

Blanche puolestaa huudahtaa: ”O, who would live in Paris, to look upon black walls and dirty streets, when, in the country, they might gaze on the blue heavens, and all the green earth!” (472.)

Subliimin kulta-aika on historiaa. Radcliffen tapa rakentaa henkilöhahmoa kuvaamalla voimakasta luontosuhdetta, ja asettamalla se vastakkain toisien hahmojen käytännöllisemmän asenteen kanssa, on kuitenkin kestänyt. Mieleen tulevat heti nuorten- ja tyttökirjojen klassikot, Vihervaaran Anna ja Runotyttö. Entä viime vuosina? Vai tehdäänkö ero nykyään vain sen perusteella, kuka kuluttaa ekologisesti? Luonnonystävä ei enää katsele vaan toimii?


Sitaatit: The Mysteries of Udolpho. Oxford University Press 1990.