Kirjahahmoihin rakastuminen

Koska kesällä on mukavampi lörpötellä joutavia kuin kirjoittaa asiapitoisesti kirjallisuustieteestä, siirryn hetkeksi tunnustukselliseen kirjoittamiseen. Haluan tunnustaa, että lukemisen nautinnoista itselleni suurimpia on henkilöhahmoihin syntyvä tunneside. Kovin usein sattuu että hahmoissa on jotain, joka ei jätä rauhaan. He kohoavat mieleen mitä omituisimmissa tilanteissa.

(Iltaisin sängyssä lukeminen on kaikkein nautinnollisinta, sillä siinä tuntee ottavansa hahmot mukaansa tähän kodin unentuoksuiseen ilmapiiriin; on tunne siitä että voi kontrolloida heidän osallistumistaan omaan elämäänsä.)

Kirjoja lukiessani rakastun, yhä uudelleen. Se on melko turvallista, täysin pyyteetöntä, joskin hieman yksipuolista rakkautta. Kirjan lukija on seksuaalisesti monineuvo: hän tuntee vetovoimaa miehiä, naisia, transseksuaaleja, sukupuolettomia kohtaan. Kuitenkin siinä vaiheessa kun hahmo irtoaa kirjan lukutapahtumasta omassa muistissa eläväksi olennoksi, tulee huomanneeksi heteroseksuaalisen matriisin vaikutuksen. Tunnen vahvasti Antinooksen kauniin miehen vetovoiman Yourcenarin Hadrianuksen muistelmia lukiessani mutta en näe hänestä päiväunia.

Olen myös havainnut, että ihastun helpommin naishahmoihin, jotka eivät ole realistisia. Psykologisen syvätarkasti kuvatut keskushenkilöt vaikkapa Brontën, Tolstoin, Jamesin tai Flaubertin proosassa herättävät toki kaiken empatiani, samastun heidän kokemuksiinsa ja epäilen niitä yhdessä heidän kanssaan. Mutta he eivät herätä romanttisia intohimoja.

Sellainen tuntuu olevan varattu kulmikkaammille, vähemmän ”todellisille” hahmoille. On kuin liian paljon tietäminen poistaisi taian hahmon ympäriltä (ehkä tämä kertoo myös blogikirjoittajan tunne-elämän kypsymättömyydestä). Sen sijaan pienet, tarinan kannalta vähäarvoiset detaljit vaatetuksesta, asennoista, ruokatavoista, sananparsista tai persoonallisista omituisuuksista tuntuvat vahvistavan hahmon viehätystä. Voisi jopa sanoa että ne ovat kaikkein ratkaisevimmat – aivan kuten tosielämän ihastuksissa.

Toisin kuin omassa elämässä, kirjahahmoissa viehättää heidän epätäydellisyytensä, heidän tapansa olla naurettavia, lapsellisia ja typeriä. On kuin kaikki persoonallisuus olisi rakastettavaa. ”Pinky tallusteli isoäitinsä perässä bussipysäkille tuntien olevansa niin huonosti pukeutunut, että teki mieli itkeä.” (Desai 1999, 124.)

Kiran Desain esikoista Hulabaloo hedelmätarhassa lukiessani en tarvinnut monta sivua ihastuakseni Pinkyyn, päähenkilön sisareen. Karnevalistisen romaanin sankarittarena hän on hieman väkivaltainen. Ihastuessaan jäätelömyyjään Pinky menee niin sanattomaksi, että keksii ainoastaan purra irti tämän toisen korvalehden. Myöhemmin hän sitoo rakkauskirjeensä kivenmurikkaan, joka pahaa aavistamattoman pojan leukaan osuessaan aiheuttaa taas verisen tilanteen. Uhri rakastuu hyökkääjäänsä viimeistään tämän toisen väkivallanteon myötä. Kuinka muuten?

Hämmästyksekseni huomasin hiljan rakastuneeni Raamatusta peräisin olevaan hahmoon. Eeva on ihmiskunnan äitinä persoonaton, naiseuden prototyyppi. Ei hänessä pitäisi olla mitään kiinnostavaa, vain hänen tarinassaan. Mark Twainin hurmaavassa Eevan päiväkirjassa tarina on kuitenkin vähemmän kiinnostava kuin sen kertoja.

Kun ymmärsin sen osaavan puhua, tunsin uudenlaista kiinnostusta sitä kohtaan. Rakastan näet puhumista – puhun päivät pitkät, jopa unissani puhun, ja vain kiinnostavia asioita. Mutta jos löytäisin keskustelukumppanin, olisin kaksinverroin kiinnostavampi enkä lopettaisi vaikka niin pyydettäisiin. (suom. Ville Hytönen.)

Yllä siteerattu pätkä voisi olla naureskelua ”naisen logiikalle”, ja ehkä se osaksi sitä onkin. Mutta ei pelkästään. Ennen kaikkea se todistaa hurmaavasta, logiikan yläpuolelle kohoavasta luovasta persoonallisuudesta. (Kirjan yhtenä vitsinä on tietysti sekin, että ”eilen”syntynyt Eeva on hyvin taitava kielenkäyttäjä, joka pohtii välillä lauserakenteita ja aforismiensa tyyliä.) Jokin hänessä muistuttaa Calvinon satujen hulluista sankarittarista, joskin tällä kertaa mieskirjailija on omaksunut naisen äänen ja näkökulman.

Osa Twainin kertomuksen viehätystä onkin juuri siinä, miten ihmiskunnan esiäidistä kasvaa persoonallinen hahmo. Samaa ei voi sanoa Aatamista sellaisena kuin hän Eevan päiväkirjan sivuilla esiintyy: ”Luulen tosiaankin rakastavani häntä ainoastaan, koska hän on mies ja minun.”

Eeva on se aktiivinen osapuoli; juuri Eeva keksii tulen ja sanan 'tuli', hän kokeilee innokkaasti maailman mahdollisuuksia ja tekee huomioita ympäristöstään. Todellinen sankaritar.

Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (Hullabaloo in the Guava Orchard, 1998). Suom. Kristiina Drews. Helsinki: Otava, 1999.

Mark Twain: Eevan päiväkirja (Eve's Diary, 1906). Suom. Ville Hytönen. Turku: Savukeidas, 2008.

Valloittava, valloitettava luonto

Kiran Desain romaanissa The Inheritance of Loss isoisänsä talossa asuva orpotyttö Sai huomaa nauttivansa kuukausia kestävistä myrskyistä. Sadekausi katkaisee suhteet ulkomaailmaan ja pysäyttää samalla kaiken toivomisen ja odottamisen.

Myrsky on luonnon voitto teknologiasta: sade ja tulvat sammuttavat television ja rikkovat puhelinyhteydet, kellot seisahtuvat. Myös poliittiset kiistat ja nationalistinen kiihkoilu keskeytyvät, sillä ei kannata mennä protestilakkoon jota kukaan ei huomaisi. Loistavassa jaksossa kertoja tiivistää myrskyn aiheuttaman ajan pysähtymisen Sain elämässä, arjen täynnä pieniä kosteita yllätyksiä. Mikä näissä yksityiskohdissa puhuttelee?

”This aqueous season would last three months, four, maybe five. In Cho Oyu, a leak dripping into the toilet played a honky-tonk, until it was interrupted by Sai, who held an umbrella over herself when she went inside the bathroom. Condensation fogged the glass of clocks, and clothes hanging to dry in the attic remained wet for a week. A white scurf sifted down from the beams, a fungus spun a shaggy age over everything. Bits of color, though, defined this muffled scene: insects flew in carnival gear; bread, in a day, turned green as grass; Sai, pulling open her underwear drawer, found a bright pink jelly scalloping the layers of dreary cotton; and the bound volumes of National Geographic fell open to pages bruised with flamboyant disease, purple-yellow molds rivaling the bower birds of Papua New Guinea, the residents of New Orleans, and the advertisements - ”It's better in the Bahamas!” - that it showcased.” (106.)

Desain aistilliset detaljit tekevät tapahtumasta hilpeän juhlallisen, kun home, sienikasvit ja hyönteiset valtaavat juron tuomari-isoisän siirtomaatalon. Ajan pysäyttävä sadekausi on samaan aikaan vieras ja hämmentävä, kaivattu ja tuttavallinen. Kuin se pieni hyytelöyllätys ”tympeän” puuvillaisen pikkuhousulaatikossa: pienen, sotkuisen ja epämääräisen voitto järjestyksestä.

Estetisoitua ja harkitun eksoottista luontokuvaa tarjoava National Geographic joutuu sekin luonnon syömäksi, saa sivuihinsa taudin kun kirjaksi sidottu luonto ”luonnottuu”. Yksityiskohdat on kuitenkin valittu ja järjestelty kokonaisuuden kannalta tarkasti, myös äänteellisesti – kokeilkaa vaikka lausua: ”fogged the glass of clocks”, ”a fungus spun a shabby age”...

Desain humoristinen, ylätyyliä välttelevä kerronta kykenee välittämään jotain olennaista Kalimpongin vuoristoseudun yli-inhimillisestä kauneudesta sortumatta kuitenkaan mahtipontiseen retoriikkaan. ”Villin luonnon” mystifioiminen esitetään teoksessa länsimaisen siirtomaavallan fantasiana, johon liittyy halu koetella kykyjään tai valloittaa luontoa. Tuomarin talo on itsessään muistomerkki eräästä kolonialistisesta pakkomielteestä:

”The house had been built long ago by a Scotsman, passionate reader of the accounts of that period: The Indian Alps and How We Crossed Them, by A Lady Pioneer. Land of the Lama. The Phantom Rickshaw. My Mercara Home. Black Panther of Singrauli. His true spirit had called to him, then, informed him that it, too, was wild and brave, and refused to be denied the right to adventure.” (12.)

P.S.

Linkki Riston analyysiin toisesta kohdasta romaania, myös detaljeihin keskittyen.

Kiran Desai: The Inheritance of Loss. London: Penguin, 2007 (2006).