"The tedium of female soul-searching"

Poikkeuksellisen vanhalla iällä kirjailijaksi ryhtynyt Anita Brookner julkaisi 1980- ja 90-luvuilla lähes romaanin vuodessa. Vielä 80-luvulla Brookneria myös suomennettiin ahkerasti, ehkä arvostetun Booker-palkinnon jälkimaineessa. Viime vuosina Brooknerin romaanit eivät ole enää kääntäjiä innostaneet. Oma vaikutelmani tekijästä onkin, että hän tuntuu kirjoittavan uudestaan, vähän erilaisin painotuksin, samaa romaania.

Viime kesänä lukemani Hyvää seuraa (A Friend from England, 1987) ja hiljan lopettamani Brooknerin kahdeskymmenestoinen (!) romaani The Rules of Engagement (2003) ainakin vaikuttavat sisarteoksilta. Molemmissa kertojana on keski-ikää lähestyvä, varakkaampaa keskiluokkaa edustava nainen, joka harrastaa väsymättä itsetarkkailun taidetta. Kertoja muokkaa oman elämänsä arkisista tapahtumista ja toisten ihmisten pienistä eleistä merkityksellisiä kokemuksia loputtoman analyysin avulla.

Kummassakaan romaanissa ei juonen tasolla tapahdu ihmeitä. Suurin draama liittyy luonnollisiin kuolemiin ja tunne-elämän kriiseihin. Teemana on myös kahden naisen välinen ystävyys, joka on alusta alkaen kyseenalaisella pohjalla ja enemmän olosuhteiden kuin yhteisten arvojen synnyttämä. Silti se osoittautuu muita ihmissuhteita kestävämmäksi.

”That was the difference between Betsy and myself: I preferred to know the truth, however bleak, and what strength of character I had impelled me to look these facts in the face, whereas Betsy might have been created by Dickens. She was little Dorrit, whose goodness, even on the page, grows a little tiresome.” (115.)

Kertojanääni on kuiva, kyyninen, ironinen, samanaikaisesti tunnustuksellinen ja etäinen. Emotionaalisesti ja seksuaalisesti varautuneen britin stereotyyppi väijyy jossain taustalla. Elämä on lähinnä odottamista, mutta mitä varten? Välillä käydään todella pitkillä kävelyretkillä.

Brookner kirjoittaa hyvin ja hänellä on yksityiskohtien tajua, mutta huomaan hänen lukemisestaan tulevan itselleni lähinnä työntapaista suorittamista. Vertailukohteena toimii minulle ennen kaikkea Doris Lessing, jonka romaaneissa itsetarkkailun ja sosiaalisen oppimisen draama on paljon jännittävämpää. Lessingin hahmot tosin ovat usein poliittisesti aktiivisia ja Brooknerin vartautuneihin tarkastelijoihin verrattuna avoimia maailmalle, mikä tuo esimerkiksi Martha Questin tai Kultaisen muistikirjan Annan tarinaan olennaisen lisäulottuvuuden.

Brookner tuntuu kirjoittavan oman ikäpolvensa hämmennyksestä sukupuoliroolien suhteen. The Rules of Engagementin kertoja kommentoi useasti syntyneensä liian varhain osatakseen tarttua vapautuneen naisen elämään ja liian myöhään uskoakseen vanhanaikaisen avioliiton romantiikkaan. Myös miehillä on samanlaisia ongelmia perityn roolinsa ja uusien odotusten välillä.

Houkuttelevana vaihtoehtona kaikelle tälle epävarmuudelle ja elämisen vaikeudelle olisi pakeneminen, edes väliaikaisesti:

”My one thought, and an imperative one, was that I must go away, away from the tedium of the English weather, away from the more menacing tedium of female soul-searching.” (172.)

Kertoja ei koskaan saa lähtöä aikaiseksi.

Anita Brookner: The Rules of Engagement (2003). London: Penguin, 2004.

Kaksi lukemisen iloa

Varsinkin kesäisin minulla on tapana lukea kolmea, neljää tekstiä samanaikaisesti. Satuin juuri lopettelemaan kaksi mainiota proosateosta, jotka tuntuivat samalla edustavan kahta täysin erilaista kirjoittamisen – ja samalla lukemisen – tapaa. Niiden erilaisuus on tuntunut myös toista lukuiloa täydentävältä.

Jhumpa Lahiri ja Angela Carter.

Toista olen annostellut pitkinä lukuina päivänvalossa, toista tarina kerrallaan lukulampun yksinäisessä valossa aamuyön tunteina. Kaksi lukemisen iloa. Kirjoitan viktoriaanisen siveästi ilosta, koska en halua (enkä osaa) kastaa kynääni maineikkaan ranskalaisen autoerotomaanin Roland Barthesin hurman ja nautinnon mustepulloihin.

Jhumpa Lahirin toistaiseksi ainoa romaani on täysin tavallisen nuoren miehen elämäntarina syntymästä kolmekymppiseksi. The Namesake (suom. Kaima) on intianamerikkalaisen diasporan tarina, jonka teemat ovat siirtolaiskirjailijoilta ennestään tuttuja: loputon vierauden ja kodittomuuden kokemus, identiteetin etsintä, perityn kulttuurin kokeminen vankilana...

Kirjailijana Lahiri ei ole Rushdien perillinen, kuten joissain aiemmissa blogimerkinnöissä mainittu Kiran Desai. Lahirin tyyli on äärimmäisen konstailematonta ja selkeää, proosallista. On vaikea sanoa, miksi Lahiri kirjoittaa niin hyvin. Missä on kirjan viehätys? Ja mikä näiden ihmisten elämässä kiinnostaa?

Katsokaa, miten hän romaanin puolivälissä aloittaa luvun:

”Ashima sits at the kitchen table on Pemberton Road, addressing Christmas cards. A cup of Lipton tea grows slowly cold by her hand. Three different address books are open before her, along with some calligraphy pens she's found in the desk drawer in Gogol's room, and the stack of cards, and a bit of dampened sponge to seal the envelopes with. The oldest of the address books, bought twentyeight years ago at a stationary store in Harvard Square, has a pebbly black cover and blue pages, bound together by a rubber band. The other two are larger, prettier, the alphabetical tabs still intact. One has a padded dark green cover and pages edged in gilt.” (Lahiri 2004, 159.)

Arkipäivän esineet on lueteltu ja mainittu lyhyesti, mutta niitä ei kuvata niin tarkasti, että se pysäyttäisi lukijan. Lahirin teksti synnyttää vaikutelman, että kuvattu maailma on välittömästi käsillä, tartuttavissa. Kaikki on kiinnostavaa, ilman että se vaatisi jonkin loistokkaan sanallistamisen tai yllättävän näkökulmamuutoksen. Tai että yksityiskohta olisi alistettu henkilökuvaukselle: läsnä vain siksi, että sillä olisi kertova funktio. Ei ole lainkaan yllättävää, että haastattelussa Lahiri kertoo lukeneensa paljon Alice Munroa.

Edesmennyt Angela Carter puolestaan kirjoitti leikkisästi ja loistokkaasti. Hän rakasti liioittelua, kirjallisuusviitteitä, tyylien sekoittamista, yllätyksiä. Lukijana olen tullut vuosi vuodelta enemmän Carterin viettelemäksi: jos pitäisi valita aution saaren lukemista, en uskoisi tulevani toimeen ilman hänen huumoriaan ja hämäryyttään.

The Bloody Chamber (1979) on hieno kokoelma eurooppalaisten satujen ja ihmissusiin liittyvien legendojen uudelleenkirjoituksia. Maltillisimmaan Carterin tyyli on aika lähellä Karen Blixenin goottilaisia novelleja. Tarinassa ”Puss-in-boots” kertojana on nimihenkilö, suomalaisittain saapasjalkakissa. Kissi on kuin Carter kirjailijana: hyvin tyylitajuinen ja itsetietoinen kielenkäyttäjä, joka välillä hurmaa lukijansa vallattomalla alatyylisyydellä (”tonguing my arsehole”).

Myös Carterin kerronta vilisee detaljeja, mutta ne ovat Lahiriin verrattuna eri tavalla tarkkoja. Carterilla yksityiskohdat luovat – Barthesin käsitettä muokatakseni – epätoden tuntua. Kuvatut objektit tuntuvat sisältävän lähes rajattomasti merkityksiä ja kutsuvat lukijaa tulkitsemaan olematta välttämättä symbolisia. Tai sitten voi vain jatkaa lukemista. Carter ei asetu vastakarvaan, koska hän on kuitenkin, kuten Lahiristakin sanotaan, ”tarinankertoja”. (Carter myös siinä mielessä että hän oli taitava luomaan puheenomaista kerrontaa.)

Esimerkkinä siniparran lapsivaimon sänky:

”And there lay the grand, hereditary matrimonial bed, itself the size, almost, of my little room at home, with the gargoyles carved on its surfaces of ebony, vermilion lacquer, gold leaf; and its white gauze curtains, billowing in the sea breeze. Our bed. And surrounded by so many mirrors! Mirrors on all the walls, in stately frames of contorted gold, that reflected more white lilies than I'd ever seen in my life before. He'd filled the room with them, to greet the bride, the young bride. The young bride, who had become the multitude of girls I saw in the mirrors, identical in their chic navy blue tailor-mades, for travelling, madame, or walking. A maid had dealt with the furs. Henceforth, a maid would deal with everything.” (Carter 2006, 10.)

Carteria ei vaikuta kiinnostavan uskottavien tilanteiden tai henkilöhahmojen luominen. The Bloody Chamber on ilmeinen esimerkki, koska se on avoimesti satukirja jonka goottilaiseen kuvastoon kiinnittyy välittömästi valtava määrä kulttuurisia tarinoita. Kuitenkin myös hänen historiallisiin tapahtumiin ja paikkoihin ankkuroiduissa romaaneissaan ”todellisuus” tuntuu olevan vain väline tai lähtöpiste, sarja tarinan aihioita.

Toisaalta The Bloody Chamberin sadut ovat osa Carterin koko tuotantoa yhdistävää myyttien rikkomisen ja uudelleenrakentamisen projektia, jonka poetiikka oli vahvasti poliittista. Feministinen näkemys kiinnittää tarinat takaisin todellisuuteen, josta ne ovat outoudessaan olennaisen tavoittavia peilikuvia. Silti sanoisin oman lukukokemukseni pohjalta: iloa tuottavinta Carterilla on hänen tekstiensä sinnikäs antitodellisuus.

Jhumpa Lahiri: The Namesake (2003). London: Flamingo, 2004.

Angela Carter: The Bloody Chamber (1979). London: Vintage, 2006.

Kirjahahmoihin rakastuminen

Koska kesällä on mukavampi lörpötellä joutavia kuin kirjoittaa asiapitoisesti kirjallisuustieteestä, siirryn hetkeksi tunnustukselliseen kirjoittamiseen. Haluan tunnustaa, että lukemisen nautinnoista itselleni suurimpia on henkilöhahmoihin syntyvä tunneside. Kovin usein sattuu että hahmoissa on jotain, joka ei jätä rauhaan. He kohoavat mieleen mitä omituisimmissa tilanteissa.

(Iltaisin sängyssä lukeminen on kaikkein nautinnollisinta, sillä siinä tuntee ottavansa hahmot mukaansa tähän kodin unentuoksuiseen ilmapiiriin; on tunne siitä että voi kontrolloida heidän osallistumistaan omaan elämäänsä.)

Kirjoja lukiessani rakastun, yhä uudelleen. Se on melko turvallista, täysin pyyteetöntä, joskin hieman yksipuolista rakkautta. Kirjan lukija on seksuaalisesti monineuvo: hän tuntee vetovoimaa miehiä, naisia, transseksuaaleja, sukupuolettomia kohtaan. Kuitenkin siinä vaiheessa kun hahmo irtoaa kirjan lukutapahtumasta omassa muistissa eläväksi olennoksi, tulee huomanneeksi heteroseksuaalisen matriisin vaikutuksen. Tunnen vahvasti Antinooksen kauniin miehen vetovoiman Yourcenarin Hadrianuksen muistelmia lukiessani mutta en näe hänestä päiväunia.

Olen myös havainnut, että ihastun helpommin naishahmoihin, jotka eivät ole realistisia. Psykologisen syvätarkasti kuvatut keskushenkilöt vaikkapa Brontën, Tolstoin, Jamesin tai Flaubertin proosassa herättävät toki kaiken empatiani, samastun heidän kokemuksiinsa ja epäilen niitä yhdessä heidän kanssaan. Mutta he eivät herätä romanttisia intohimoja.

Sellainen tuntuu olevan varattu kulmikkaammille, vähemmän ”todellisille” hahmoille. On kuin liian paljon tietäminen poistaisi taian hahmon ympäriltä (ehkä tämä kertoo myös blogikirjoittajan tunne-elämän kypsymättömyydestä). Sen sijaan pienet, tarinan kannalta vähäarvoiset detaljit vaatetuksesta, asennoista, ruokatavoista, sananparsista tai persoonallisista omituisuuksista tuntuvat vahvistavan hahmon viehätystä. Voisi jopa sanoa että ne ovat kaikkein ratkaisevimmat – aivan kuten tosielämän ihastuksissa.

Toisin kuin omassa elämässä, kirjahahmoissa viehättää heidän epätäydellisyytensä, heidän tapansa olla naurettavia, lapsellisia ja typeriä. On kuin kaikki persoonallisuus olisi rakastettavaa. ”Pinky tallusteli isoäitinsä perässä bussipysäkille tuntien olevansa niin huonosti pukeutunut, että teki mieli itkeä.” (Desai 1999, 124.)

Kiran Desain esikoista Hulabaloo hedelmätarhassa lukiessani en tarvinnut monta sivua ihastuakseni Pinkyyn, päähenkilön sisareen. Karnevalistisen romaanin sankarittarena hän on hieman väkivaltainen. Ihastuessaan jäätelömyyjään Pinky menee niin sanattomaksi, että keksii ainoastaan purra irti tämän toisen korvalehden. Myöhemmin hän sitoo rakkauskirjeensä kivenmurikkaan, joka pahaa aavistamattoman pojan leukaan osuessaan aiheuttaa taas verisen tilanteen. Uhri rakastuu hyökkääjäänsä viimeistään tämän toisen väkivallanteon myötä. Kuinka muuten?

Hämmästyksekseni huomasin hiljan rakastuneeni Raamatusta peräisin olevaan hahmoon. Eeva on ihmiskunnan äitinä persoonaton, naiseuden prototyyppi. Ei hänessä pitäisi olla mitään kiinnostavaa, vain hänen tarinassaan. Mark Twainin hurmaavassa Eevan päiväkirjassa tarina on kuitenkin vähemmän kiinnostava kuin sen kertoja.

Kun ymmärsin sen osaavan puhua, tunsin uudenlaista kiinnostusta sitä kohtaan. Rakastan näet puhumista – puhun päivät pitkät, jopa unissani puhun, ja vain kiinnostavia asioita. Mutta jos löytäisin keskustelukumppanin, olisin kaksinverroin kiinnostavampi enkä lopettaisi vaikka niin pyydettäisiin. (suom. Ville Hytönen.)

Yllä siteerattu pätkä voisi olla naureskelua ”naisen logiikalle”, ja ehkä se osaksi sitä onkin. Mutta ei pelkästään. Ennen kaikkea se todistaa hurmaavasta, logiikan yläpuolelle kohoavasta luovasta persoonallisuudesta. (Kirjan yhtenä vitsinä on tietysti sekin, että ”eilen”syntynyt Eeva on hyvin taitava kielenkäyttäjä, joka pohtii välillä lauserakenteita ja aforismiensa tyyliä.) Jokin hänessä muistuttaa Calvinon satujen hulluista sankarittarista, joskin tällä kertaa mieskirjailija on omaksunut naisen äänen ja näkökulman.

Osa Twainin kertomuksen viehätystä onkin juuri siinä, miten ihmiskunnan esiäidistä kasvaa persoonallinen hahmo. Samaa ei voi sanoa Aatamista sellaisena kuin hän Eevan päiväkirjan sivuilla esiintyy: ”Luulen tosiaankin rakastavani häntä ainoastaan, koska hän on mies ja minun.”

Eeva on se aktiivinen osapuoli; juuri Eeva keksii tulen ja sanan 'tuli', hän kokeilee innokkaasti maailman mahdollisuuksia ja tekee huomioita ympäristöstään. Todellinen sankaritar.

Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (Hullabaloo in the Guava Orchard, 1998). Suom. Kristiina Drews. Helsinki: Otava, 1999.

Mark Twain: Eevan päiväkirja (Eve's Diary, 1906). Suom. Ville Hytönen. Turku: Savukeidas, 2008.