Ei ole vaikea ymmärtää, miksi uushistorismin puhemiehenä tunnetun Stephen Greenblattin Shakespeare-elämänkerta pärjäsi ilmestyessään bestseller-listoilla ja on käännetty nyt suomeksikin. Siinä yhdistyy pari projektia, jotka varmasti kiinnostavat muitakin kuin kirjallisuushistorian harrastajia tai elämäkertakirjallisuuden suurkuluttajia.
Aiheesta paljon julkaisseen ja Nortonin editiot toimittaneen Greenblattin pyrkimyksenä on Shakespearen näytelmien yhdistäminen siihen aikaan ja paikkaan, josta ne ottavat materiaalinsa.
Jokainen kirjan luvuista keskittyy yhteen teemaan, jonka variaatioita se jäljittää Shakespearen näytelmistä, vertaillen niitä toisiin aikalaisnäytelmiin ja historiateksteihin. Oman lukunsa saavat esimerkiksi vastauskonpuhdistus ja katoliset marttyyrit, muuttuva kaupunkilainen elämäntapa, näytelmäkirjailijoiden boheemit elämäntavat, herrasmiehen aseman tavoittelu ja kirjoitusten omistaminen aatelisille suojelijoille. Tavattoman kiinnostava on luku Venetsian kauppiaan yhteydestä juutalaisvainoihin, kuningatar Elisabethin juutalaisen yksityislääkärin oikeudenkäyntiin ja Christopher Marlowen suomentamattomaan näytelmään The Jew of Malta.
Vähemmän onnistuneesti Greenblatt yrittää sovittaa historiallista näkemystä perinteisen elämäkertatekstin tyyliin. Shakespearen hahmo herättää usein akateemikoissa sellaista kunnioitusta, että ylistävään retoriikkaan livahtaa tahatonta koomisuutta. Muistan Harold Bloomin kirjoituksen, jossa Shakespeare esitetään niin suureksi neroksi, että hänen 1500-luvulla kirjoittamansa näytelmät sisältävät itsessään jo kaikki 1900-luvun kriittiset lukutavat, sekä vastaukset kaikkiin niiden kysymyksiin että vielä kritiikin kritiikin. Ne siis dekonstruoivat itse dekonstruoijat.
Greenblatt pyrkii kirjoittamaan enemmän maaseudun Will-pojasta elämän pyörteessä kuin Shakespearesta suurmiehenä, mutta hänkin jaksaa ihastella tekijän omnipotenssia. Miten S. omaksuikaan kaiken ympäriltään ja kuinka omaperäisesti hän yhdistelee eri tyylejä! Teos haluaa jatkuvasti asettaa lukijan kuvittelemaan, mitä kirjailija on itse nähnyt ja mahdollisesti tuntenut.
”Kuinka Shakespearesta tuli Shakespeare?” kysyy kirjan alaotsikko. Olisin toivonut tähän liittyvän kriittistä pohdintaa siitä, miten yksilöllisen neron kultti on kehittynyt; toisin sanoen miten Shakespearea instituutiona voisi haastaa historiallisen lukutavan avulla. Greenblatt haluaa palauttaa kaiken tekijän henkilökohtaiseen kokemukseen:
”Mutta kiihkeä halumme tutkia Shakespearen elämää kumpuaa siitä vahvasta vakaumuksesta, että hänen näytelmänsä ja runonsa eivät perustu vain muihin näytelmiin ja runoihin, vaan asioihin, jotka hän tunsi omasta kokemuksestaan, omassa sielussaan ja ruumiissaan.” (125.)
Selkeimmin kunnioitus näkyy silti tavassa etsiä hyväksyttäviä motiiveja kaikkiin Williamin valintoihin. Kertoessaan avioliitosta, joka ilmeisesti oli riiatun neidon raskaudesta johtuva pakkoratkaisu, Greenblatt suhtautuu hyvin ymmärtäväisesti kirjailijan valintaan jättää perheensä taakseen, jopa pyytää lukijaa kuvittelemaan paon tuomaa helpotusta ahdistuneelle. Lontoon näytelmäpiirien loanheitossa ja valtataistelussa Shakespeare näyttäytyy lähinnä uhrina. Greenblatt haluaa myös uskoa, että tämä koki luontaista inhoa eläinrääkkäystä ja julkisia teloituksia kohtaan.
Suuren kirjailijan on siis oltava pohjimmiltaan hyvä ihminen? Vai onko niin, että elämäkertatekstissä ei ole tilaa toisenlaiselle näkemykselle?
On yksi asia kuvailla sitä, miten kirjoittamisen aika näkyy teksteissä; toinen sitä, miten nerokkaasti kirjailija on ”sulauttanut” näkemykseensä aikansa merkkejä ja tapahtumia. On täysin eri asia tarkastella, millaisen kuvan aviollisen onnen mahdollisuuksista Shakespearen tekstit välittävät kuin pähkäillä sitä, oliko kirjailijan oma avioliitto onneton. Miksi sen pitäisi meitä kiinnostaa?
Stephen Greenblatt: Shakespeare – Kuinka Williamista tuli Shakespeare? (Will in the World: How Shakespeare Became Shakespeare, 2004). Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Otava, 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti