Suuri osa suosikkiromaaneistani ovat olleet omaelämäkerrallisia, ainakin tyyliltään jos eivät sisällöltään. Kummallista sitten, miten vähän olen lukenut varsinaisia omaelämäkertoja. Lorna Sagen muistelmat Bad Blood (2000) löytyi akateemisen alelaarista neljällä eurolla. Nimi oli tuttu, koska Sage on toimittanut kirjan Angela Carterista.
Lukutottumukseni ovat turmelleet minut, koska osaan lukea elämäkertatekstejä vain romaaneina. Niiden aiheet ovat niin tuttuja fiktiosta, että ryhmittelen ne automaattisesti päässäni samaan tekstijoukkoon. Sagen muistelmia lukiessani koin palaavani niiden romaanihahmojen maailmaan, joista romaanikirjailijoiden taito on tehnyt minulle tosia.
Sagen kuvaus kolmesta esiteinistä, joiden leikeissä kaksi kilpailijaa joutuvat palvomaan vahvempaa, kääntäen vuoronperään selkänsä toisilleen, on kuin tiivistelmä Atwoodin Kissansilmästä. Maaseudun pikkupaikkakunnan kuvaukset voisivat yhtä hyvin olla Munron novelleista (vaikka tässä kotimaisemana onkin Wales), ja samanlaisia otteita nuoren älykön turhautumisesta löytää esimerkiksi Lessingin romaaneista.
Mutta Sage ei haluakaan rajoittaa itseään tiukan asialliseen elämäkertaformaattiin. Ensimmäisen kolmasosan muistelmista vie isoisän ja isoäidin tarina, jonka avulla pohjustetaan perityn ”pahan veren” merkitystä. Mitä Sage ei ole itse nähnyt, sen hän kuvittelee, kuten isoisänsä aviorikoksen. Kuvauksen herkullinen kielikin on metafiktiivisen romaanin kieltä:
”Peering down the years, a voyeur through that dense bramble hedge, it's hard to see them, except in outline, etched in archetypal postures. But why not remake them out of Arcimboldo fruit and veg, since it's a less moralising transformation? O father, at last I see the fruition of my desires, in apple cheeks, cabbage curls and a damson mouth.” (Sage, 56.)
Sagen oma tarina sijoittuu lähinnä 50-luvulle. Englannin ja Pohjois-Amerikan 50-luku vaikuttaa minusta kirjoissa ja elokuvissa aina yhtä ahdistavalta. Asiallisuuden, pinnallisuuden, kotirouvien, kylmän sodan, siistin nuorisokapinan ja huonon televisioviihteen vuosikymmen. Sukupuolirooleihin oli palautettu järjestys sotavuosien jälkeen. Olen ollut huomaavinani, että 50-luvun kuvauksissa keskitytään tavallista enemmän kulttuurisiin koodeihin – pukeutumisen, puhetavan ja kävelytyylin paljon kertoviin yksityiskohtiin, seurustelusääntöihin, tuotemerkkeihin. Kaikki näyttelevät roolejaan.
60-luvun seksivallankumouksesta on kirjoitettu jälkiviisaasti paljon kritiikkiä, mutta 50-luvusta saa sen käsityksen, että naiset saattoivat vain pelätä miehiä ja miehet naisia. Ilmeisesti beat-runoilijat, aikansa älymystön kapinalliset sankarit, eivät olleet sen viisaampia. Sage siteeraa Joyce Johnsonin, Jack Keroaucin silloisen rakastajan, tarinaa: Joyce olisi halunnut osallistua poikien matkoihin. Kerouac pitää ihailevalle naisystävälleen saarnan, jossa hän paljastaa mitä nainen todella haluaa ja miksi hänen mukanaolonsa olisi riski. Nainen voi luulla olevansa vapaa boheemi mutta hänet on biologisesti ohjelmoitu haluamaan yhtä ja samaa läpi vuosisatojen: lapsia. Enemmän kuin mitään muuta nainen haluaa olla osa tätä elämän ja kuoleman sykliä, todistelee kaunopuheisuudestaan huumaantunut beat-kirjailija. Naisilta ei tarvitse kysyä.
”It's galling to realize that you were a creature of mythology: girls were the enemies of promise, a trap for boys, although with the wisdom of hindsight you can see that the opposite was the case. In those seductive yarns about freedom girls' wants are foreknown. Like Lucy, you are meant to stay put in one spot of time.” (Sage, 234.)
Sagen tarina on onneksi selviytymistarina. Älykäs, vapautta kaipaava tyttö tulee raskaaksi 16-vuotiaana, huomaamatta edes harrastaneensa ”oikeaa” seksiä. Ympäristönsä yrityksistä huolimatta hän kieltäytyy suostumasta langenneen, katuvan tyttöparan rooliin. Synnytettyään tyttö pakenee sairaalavuoteestaan koulun lopputentteihin, yliopistoon, suureen maailmaan. Hän rikkoo moraalisääntöjä mutta onnistuu selviämään voittajana.
Jos kyseessä olisi romaani, tällainen tuntuisi varmaan kirjailijan kompromissilta tai kliseeltä. Se ei olisi uskottavaa.
Lorna Sage: Bad Blood. Harper Perennial, 2007 (2000).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti