Avoimia salaisuuksia?

Erittäin kiinnostavassa ja uudehkossa (2007) kirjassaan Open Secrets Michael Bell lukee muutamasta klassikkotekstistä esille opettajana, kasvattajana ja mentorina toimivien hahmojen näkökulmaa. Lähtöpisteenä on Rousseaun kasvatusopas Emile, loppulukuna – ja ainoana esimerkkinä nykykirjallisuudesta – Coetzeen Elizabeth Costello. Bellin tarkastelee miten tekstit tematisoivat opettamiseen, tiedon ja maailmankatsomuksen välittämiseen liittyviä ongelmia ja millä tavoin niissä käsitellään opettajan auktoriteettia.

Kiinnostavin osa tutkimuksessa käsittelee saksalaista Bildungin perinnettä. Bildungsromanin perustekstejä on yleensä tulkittu päähenkilön eli ”oppilaan” näkökulmaa korostaen. Tässä mielessä Bellin luenta tavallaan nostaa sivuhahmot huomion keskipisteeksi.

Bellin tutkimuksen avainkäsitteenä toimii Goethen offenes Geheimnis: avoin salaisuus. Geheimnis konnotoi myös mysteeriä, mahdollisesti hieman uskonnollisessa tai muuten pyhässä merkityksessä. ”This is not a secret which everyone has discovered, but an utterance that few can understand” (4).

Koska Geheimnis on helposti tulkittavissa väärin – kuten yksinkertaistettuna toimintaohjeena – sitä on suojeltava väärinkäytöltä. Goethestakin Bell toteaa, että tämä voi olla ”vaarallinen” tekijä:

”Despite, or indeed because of, his profoundly exemplary value, his authority may be dangerous or delusive. In his educational fiction, Goethe focused such an 'anxiety of influence' in mentor figures who stand not just between the author and the character but between the author and the reader.” (4.)

Mysteerin (ja Goethen) ymmärtäminen ”oikein” vaatii siis oppimista, saloihin perehtymistä ja tässä päädytään nopeasti vallan ja auktoriteetin kysymyksiin. Mutta kuinka opettaa?

Avoimen salaisuuden luonteeseen kuuluu, että totuus voi tulla ymmärretyksi vain henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Bellin tarkastelmissa teksteissä opettajan auktoriteetti saattaa olla piilossa oppilaalta: Rousseaun kasvattaja ja Goethen Wilhelm Meisterissa esiintyvä ”Tornin yhteisö” ohjaavat koeyksilönä toimivaa lasta tai nuorukaista, joka ei kuitenkaan tiedä ohjauksesta. Taustalla on ajatus siitä, että opettamisen ei tule tapahtua väitelauseita ja varoituksia viljelemällä. Opettamisen on tapahduttava piilossa, ikään kuin itse luonto sattumanvaraisesti antaisi opetuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Rousseau (vai pitäisikö sanoa: Rousseaun kertoja) joutuu näkemään suurta vaivaa järjestellessään oppilaansa elämismaailman sillä tavoin, että tilanteet tuottaisivat juuri tietyn opetuksen.

Wilhelm Meisterissa pedagogisen Tornin yhteisön periaatteisiin kuuluu pidättäytyminen liian suorasta ja tukahduttavasta ohjauksesta. Erehtymistä, tai tarkemmin sanottuna oman erehdyksen ymmärtämistä, pidetään välttämättömänä osana oppimista. Molemmissa teksteissä kasvattajat pyrkivät siis opettamaan enemmän tai vähemmän järjestetyn kokemuksen avulla.

Mikään ei kuitenkaan voi hälventää opettajan epävarmuutta: mistä tietää onko oppilas todella ymmärtänyt olennaisen tai vain toistaa ulkoa opittuja opinkappaleita? Kuinka varmoja opettajat sitten ovat siitä, että heidän ohjauksensa on luonnon mukaista? Jää aina myös huoli, joka voi esiintyä teoksessa avoimena pohdintana tai tiedostamattomana ahdistuksena: opetuksen tulkinta eli sen merkitys oppilaalle on sittenkin jotain, jota opettaja ei kykene kontrolloimaan.

Itseäni on harmittanut miten yksiulotteisina ja suoraviivaisina Bildungsromanin klassiset (mies)tekstit esitetään useissa viime vuosien feministisissä ja postkolonialistisissa tutkimuksissa. Bell tuo mainiosti esille, kuinka itsereflektiivinen Bildungin varhainen traditio on. Kyse ei ole porvarillisen maailmankuvan luonnollistamisesta, jossa kasvu tai kehitys merkitsisi vain ”isien” opetusten sisäistämistä, vaan tässäkin tapauksessa Bildungin kritiikki löytyy jo itse klassisesta Bildungsromanista.

Toisaalta tässä sinänsä oikeassa painotuksessa avautuu eräs vaaran mahdollisuus, jota Bellin tapaiset ilmeisen korkeasti sivistyneet germanistit ja akateemisen auktoriteetin huipulta puhuvat gentlemannit välttävät tuomasta keskusteluun: Bildungsromanin tematiikka vähemmän avoimena salaisuutena, jota varjellaan esimerkiksi feministien ”vääriltä” poliittisilta luennoilta. Bildung pienen piirin yliopistollisen herrasväen kulttuurisena salaseurana, vain asiaan vihkiytyneille (Geheimnis).

Useat tutkijat ovat kirjoittaneet Bildungsromanin teleologisesta rakenteesta; eli päähenkilön kehitystarina kulkee kohti jotain päämäärää: kokonaisuutta, täydellistymistä, oman paikan löytämistä. Goethen tuotannossa myös myöhäisteos Wilhelm Meisters Wanderjahre (1821) palaa arkkityyppiseksi muodostuneen Bildungsromanin päähenkilön tarinaan ironisena kommenttina ja jälkilisäyksenä, joka entisestään korostaa asetelman metafiktiivisyyttä. Hahmot tulkitsevat toistensa elämänkertomuksia teksteinä ja kiistelevät niiden merkityksestä.

Bellin mukaan Goethella näkyy jo ironinen tietoisuus kaikkien opinkappaleitten suhteellisuudesta ja siitäkin, miten monilla tavoin ideaalissa kasvattamisessa on kyse tunnustamattomasta vallanhalusta – ajatuksia jotka Nietzsche tuli myöhemmin radikalisoimaan omassa saksalaisen Bildungin kritiikissään.

Wilhelm Meisterissa kaikki ”viisaus” on siis viisautta vain yhdessä kontekstissa. Tämä koskee myös kaikkien yleisimpiin totuuksiin tähtääviä aforismeja, jotka vaikuttavat selvää ohjeistusta etsivälle lähinnä banaaleilta latteuksilta. Goethen tekstit hyödynsivät aforismeja tavalla joka asetti ristiriitaiset lauseet myös dialogiin keskenään. Tässä sattuva aforismi opettamisen mahdottomuudesta, Goethen romaanista Wilhelm Meisters Wanderjahre (sitaatit englannin käännöksestä koska suomenkielistä ei tarjolla ole):

”What I truly know, I know only for myself: it is seldom useful to speak it as that usually excites contradiction, deadlock and standstill.”

Michael Bell: Open Secrets. Literature, Education, and Authority from J-J. Rousseau to J. M. Coetzee. New York: Oxford University Press, 2007.

Valloittava, valloitettava luonto

Kiran Desain romaanissa The Inheritance of Loss isoisänsä talossa asuva orpotyttö Sai huomaa nauttivansa kuukausia kestävistä myrskyistä. Sadekausi katkaisee suhteet ulkomaailmaan ja pysäyttää samalla kaiken toivomisen ja odottamisen.

Myrsky on luonnon voitto teknologiasta: sade ja tulvat sammuttavat television ja rikkovat puhelinyhteydet, kellot seisahtuvat. Myös poliittiset kiistat ja nationalistinen kiihkoilu keskeytyvät, sillä ei kannata mennä protestilakkoon jota kukaan ei huomaisi. Loistavassa jaksossa kertoja tiivistää myrskyn aiheuttaman ajan pysähtymisen Sain elämässä, arjen täynnä pieniä kosteita yllätyksiä. Mikä näissä yksityiskohdissa puhuttelee?

”This aqueous season would last three months, four, maybe five. In Cho Oyu, a leak dripping into the toilet played a honky-tonk, until it was interrupted by Sai, who held an umbrella over herself when she went inside the bathroom. Condensation fogged the glass of clocks, and clothes hanging to dry in the attic remained wet for a week. A white scurf sifted down from the beams, a fungus spun a shaggy age over everything. Bits of color, though, defined this muffled scene: insects flew in carnival gear; bread, in a day, turned green as grass; Sai, pulling open her underwear drawer, found a bright pink jelly scalloping the layers of dreary cotton; and the bound volumes of National Geographic fell open to pages bruised with flamboyant disease, purple-yellow molds rivaling the bower birds of Papua New Guinea, the residents of New Orleans, and the advertisements - ”It's better in the Bahamas!” - that it showcased.” (106.)

Desain aistilliset detaljit tekevät tapahtumasta hilpeän juhlallisen, kun home, sienikasvit ja hyönteiset valtaavat juron tuomari-isoisän siirtomaatalon. Ajan pysäyttävä sadekausi on samaan aikaan vieras ja hämmentävä, kaivattu ja tuttavallinen. Kuin se pieni hyytelöyllätys ”tympeän” puuvillaisen pikkuhousulaatikossa: pienen, sotkuisen ja epämääräisen voitto järjestyksestä.

Estetisoitua ja harkitun eksoottista luontokuvaa tarjoava National Geographic joutuu sekin luonnon syömäksi, saa sivuihinsa taudin kun kirjaksi sidottu luonto ”luonnottuu”. Yksityiskohdat on kuitenkin valittu ja järjestelty kokonaisuuden kannalta tarkasti, myös äänteellisesti – kokeilkaa vaikka lausua: ”fogged the glass of clocks”, ”a fungus spun a shabby age”...

Desain humoristinen, ylätyyliä välttelevä kerronta kykenee välittämään jotain olennaista Kalimpongin vuoristoseudun yli-inhimillisestä kauneudesta sortumatta kuitenkaan mahtipontiseen retoriikkaan. ”Villin luonnon” mystifioiminen esitetään teoksessa länsimaisen siirtomaavallan fantasiana, johon liittyy halu koetella kykyjään tai valloittaa luontoa. Tuomarin talo on itsessään muistomerkki eräästä kolonialistisesta pakkomielteestä:

”The house had been built long ago by a Scotsman, passionate reader of the accounts of that period: The Indian Alps and How We Crossed Them, by A Lady Pioneer. Land of the Lama. The Phantom Rickshaw. My Mercara Home. Black Panther of Singrauli. His true spirit had called to him, then, informed him that it, too, was wild and brave, and refused to be denied the right to adventure.” (12.)

P.S.

Linkki Riston analyysiin toisesta kohdasta romaania, myös detaljeihin keskittyen.

Kiran Desai: The Inheritance of Loss. London: Penguin, 2007 (2006).

Poe ja Pym

Maailmankirjoissa pohdintoja Edgar Allan Poen meriseikkailusta, todesta ja fiktiosta.

Short cuts

Askelnopsan toukokuu on kiireinen, joten blogin päivittäminen saa toistaiseksi jäädä.


Viimeisimmässä Kulttuurivihkojen numerossa (2/2008) on arvosteluni Alice Munron Sanansaattajasta.

Piakkoin kiiltomadossa pitäisi ilmestyä juttu toisesta kanadalaisesta, Michael Ondaatjen Divisaderosta.

Huomenna 8. toukokuuta mölisen tuolla
http://www.jyu.fi/yhtfil/PolCon/coepolcon/Polarts/events/novel.html

ja viikon kuluttua tuolla
http://www.helsinki.fi/hum/skl/mimesis2008/

"Menen miekkosteni nahkoihin"

Olen lueskellut George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa, jonka Eila Kostamo valikoi ja suomensi yhtenä viime vuoden kulttuuriteoista.

Rakas vanha trubaduuri -kokoelma alkaa ensimmäisistä kirjeistä, jotka ovat tylsää kohteliaisuuksien vaihtelua, mutta varsinaisen dialogin käynnistyessä tuntuu tarjoavan lähes jokaisella sivullaan loistavasti tiivistetyn ajatuksen – sellaisen mietelauseen, jonka tekisi mieli kirjoittaa seinälleen muistaakseen kohdata sen jokaisena päivänään. Kirjeenvaihto viettelee allekirjoittanutta jopa enemmän kuin kummankaan kirjailijan varsinainen proosatuotanto, joissa on ongelmansa: Sand on ehkä liian julistuksellinen ja sentimentaalinen, Flaubert puolestaan kylmä ja tekninen.

Olen aikaisemmin kirjoittanut eksemplaarisesta romaanista erityisesti 1700-luvun naiskirjailijoiden suosimana lajityyppinä (ks blogimerkintä 18.3.). Sandin tuotanto on esimerkki tuon perinteen jatkuvuudesta myös seuraavalla vuosisadalla ja myös ohjelmallisen realismin ja naturalismin aikana.

Päivi Kososen mukaan Sandin tyylille on ominaista ”jonkinlainen lempeästi lausuttu eettinen imperatiivi”, ”puhutteleva totuusretoriikka”, jossa romaanihenkilö saattaa toimia myös kirjailijan puhetorvena (ks. Kosonen, 36-37). Flaubertille tällainen kirjoitustapa on nähdäkseni täysin vieras. Eräässä varhaisista kirjeistään Sandille hän toteaa, että taiteilijan ei pidä ”panna persoonallisuuttaan näytille, sillä suuri taide on tieteellistä ja persoonatonta” (80). On tosiaan hämmästyttävää, että hän saattoi olla Sandin ihailija ja että näin erilaisten kirjailijatyyppien välillä saattoi kehittyä tällainen ystävyys.

Otan tässä esimerkiksi keskustelun pidättyväisyydestä ja siveydestä, joka paljastaa selvästi kahden kirjailijan näkemyserot tekijän suhteesta romaanihenkilöön ja teoskokonaisuuteen.

Flaubertin kommenteista paistaa etäisyys ja halveksunta hänen kuvaamiaan eksyneitä porvareita kohtaan. He eivät ole kiinnostavia poikkeusyksilöinä vaan juuri tyypillisen keskinkertaisuutensa vuoksi.

”Ja sitten minä koen voittamanta vastenmielisyyttä panna paperille jotain sydämestäni. Olen jopa sitä mieltä, että romaanikirjailijalla ei ole oikeutta ilmaista mielipidettään ylipäätään mistään. Onko hyvä Jumala koskaan lausunut mielipidettään? [...] Ensimmäinen vastaantulija on kiinnostavampi kuin hra G. Flaubert koska hän on yleispätevämpi, ja sen vuoksi tyypillisempi.” (77.)

Sand puolestaan ”menee miekkostensa nahkoihin” kuvatessaan heidän sisäistä taisteluaan:

”Jos meillä itsellämme on jokin filosofia, he kulkevat suoraan meidän mukaamme, jos se puuttuu meiltä, he kulkevat miten sattuu ja heitä hallitsevat tapahtumat, jotka asetamme heidän askeltensa eteen. Jos heitä pitävät vallassaan meidän omat ajatuksemme, he järkyttävät usein toisten ajatuksia. Jos meidän ajatuksemme puuttuvat heiltä ja he ovat fataalisuudelle alttiina, he eivät vaikuta aina loogisilta. Onko pantava paljon vai vähän itseään heihin, vai eikö ole pantava muuta kuin mitä yhteiskunta panee meihin?” (73.)

Flaubert oli kuuluisan tarkka sananvalinnassaan. Oikean ilmaisun hakeminen saattoi kestää päiväkausia ja täydellisyyteen purkiminen aiheutti hänelle vakavia masennuskohtauksia.

Nopeasti kirjoittanut Sand puolestaan toteaa, että tyylikysymykset eivät ole hänelle yhtä olennaisia. Hän ei myöskään koe olevansa tekijä, jolla olisi täydellinen kontrolli teokseen vaan vertaa itseään instrumenttiin, joka tulee soitetuksi:

”Tuuli soittaa vanhaa harppuani niin kuin sitä huvittaa soittaa. Sillä on ylä- ja alaäänensä, vahvat nuottinsa ja myös haipuvat, sama minulle loppujen lopuksi kunhan tunne viriää, mutta en voi löytää mitään itsestäni. Toinen siinä laulaa mielensä mukaan, huonosti tai hyvin, ja kun yritän ajatella sitä, minä säikähdän ja sanon itselleni että minä en ole mitään, en yhtään mitään.” (73.)

Kyse taitaa olla samalla kahdesta erilaisesta elämänfilosofiasta. Flaubert, joka kirjoittaessaan saattoi elää äärimmäisen askeettisesti halusi kuitenkin puolustaa ihmisen oikeutta lihallisiin nautintoihin:

”Pitää nauraa ja itkeä, rakastaa, tehdä työtä, nauttia ja kärsiä, sanalla sanoen väreillä niin paljon kuin suinkin koko ulottuvuudessaan. Siinä, minä luulen, on tosi ihmisyyttä?” (70.)

Toisaalta Sandille ajatus kohtuudesta ja tasapainosta ei ollut vain periaatteellinen kysymys vaan täysin ”realistisesti” perusteltavissa. Hän toteaa, että Flaubertin ajatus henkisen ja fyysisen kehityksen samanaikaisuudesta voisi toteutua ”ihanteellisessa ja rationaalisessa yhteiskunnassa” mutta ei todellisessa:

”On olemassa tasapaino jonka luonto, meidän valtiattaremme, itse asettaa vaistoillemme ja hän asettaa nopeasti haluillemme rajan. Suuret luonteet eivät ole niitä jykevämpiä. Me emme kehity kaikkiin suuntiin mainion loogisen kasvatuksen seurauksena. Meitä kutistetaan kaikella tapaa ja me työnnämme juuremme ja oksamme minne pystymme. [...] Kehittyä kaikkiin suuntiin, te sanotte? Ei kai yhtä aikaa eikä välillä lepäämättä? Ne jotka sellaisella kerskuvat, narraavat hiukan, tai jos he harjoittavat samaan aikaan kaikkea, kaikki epäonnistuu.[...] Minä en usko Don Juaneihin jotka ovat samalla Byroneita. Don Juan ei kirjoittanut runoja ja Byronin väitetää rakastelleen huonosti.” (74-75.)

Rakas vanha trubaduuri: George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa 1863-1876. Toim. ja suom. Eila Kostamo. Helsinki: WSOY, 2007.

Päivi Kosonen: Elämisen taidosta. Esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista. Tampereen yliopistopaino, 2004.

Kirjailijan valta "todelliseen": päälle ja pois kirjoittaminen

Alice Munron varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa Lives of Girls and Women kirjailijanurasta haaveileva nuori Del Jordan pohtii taiteilijan valtaa ympäristön esittämisessä.

Hän on ”kirjoittanut” päässään romaanin, jossa hänen kotikaupunkinsa Jubileen arkinen elämänmeno muuttuu synkäksi goottilaiseksi haamukaupungiksi täynnä salaisuuksia, valheita, hulluutta ja lemmenkuolemia. Tämä fiktion paikka on tosi mutta epätosi (”not real but true”) ja Delistä tuntuu kuin hän näkisi sen pilkottavan kaupungin proosallisen pinnan alta.

Del katselee edessään avautuvaa kaupunkia, jonka asukkaat ovat täysin tiedottomia hänen kammottavasta vallastaan heidän yhteiseen todellisuuteensa: ”...the town, the people who really were the town, just hooting car horns – to mock anybody walking, not riding, on a Sunday afternoon – and never knowing what danger they were in from us” (271).

Koska useat Munron kanadalaisista lukijoista ovat halunneet nähdä hänessä omasta elämästään ja ympäristöstään kirjoittavan ”provinssikirjailijan” ja suoraviivaisen realistin, hän on saanut läpi uransa palautetta tyytymättömiltä lukijoilta. Kirjailija on taas esittänyt asian väärin tai kertonut vääristä asioista. Munro ei koskaan kirjoittanut Delin suunnittelemaa melodramaattista, vääristynyttä pikkukaupunkikuvausta. Jos hän olisi, kotiseudun lukijat eivät varmaan olisi siitä itseään tunnistaneet eivätkä myöskään häiriintyneet. Juuri osittainen realismi taitaa olla kirjoittajalle kaikkein vaarallisinta.

Munron tuotannossa paikkana on usein maaseudun pikkukaupunki jossain Ontarion provinssissa ('town', ei 'city') – ne ovat Jubileen myöhempiä versioita. Tavallista selvemmin autobiografisessa novellikokoelmassa The View from Castle Rock (2006, suom. Sanansaattaja), jonka Munro on ilmoittanut viimeiseksi työkseen ollaan Huron Countyssa, kirjailijan synnyinseudulla.

Kertoja (Alice?) on palannut vierailulle kotiinsa. Hän istuu isänsä vieressä autossa ja toteaa, että vaikka paikat eivät ole ulkoisesti muuttuneet, hän näkee ne erilaisina. Tämä on varmasti tuttu ilmiö kaikille kotikaupunkeihinsa satunnaisesti palaaville, mutta Munron kertoja näkee sen erityisesti seurauksena kirjoittamisesta.

”Nevertheless it has changed for me. I have written about it and used it up. Here are more or less the same banks and hardware and grocery stores and the barbershop and the Town Hall tower, but all their secret, plentiful messages for me have drained away.

Not for my father. He has lived here and nowhere else. He has not escaped things by such use.”

(The View from Castle Rock, 300-301)

”I have used it up”...Ympäristön käyttäminen kirjoittamisessa on sen kuluttamista, kuin jonkinlaista magiasta tai loitsusta vapautumista. Kirjailija on paennut esineitten vallasta kirjoittamalla ne pois itsestään. Nyt ne ovat kirjoissa, turvallisesti sivujen vankina.

Alice Munro: Lives of Girls and Women (1971). New York: Vintage, 2001.

The View from Castle Rock. London: Chatto & Windus, 2006.

Maksiimi

Maksiimi: mietelauseeksi puettu yleinen totuus tai käyttäytymistä ohjaamaan tarkoitettu ohjenuora, periaate tai sääntö.

Hankala on löytää maksiimeja modernista kirjallisuudesta: ken uskaltaa esittää moraalisen tiivistyksen, astuu varmasti miinoitetulle maaperälle. Maksiimit ovat vaikeita asioita erilaisuutta ja poikkeamia arvostavalle kulttuurille, sillä maksiimiin on sisäänrakennettu jonkinlainen autoritaarisuus. Vaikka maksiimin historiaa kirjallisuudessa hallitsevat hyvin yksilöllis-subjektiiviseen argumentointiin taipuvat poikkeusyksilöt – La Rochefoucauld, la Bruyere, Goethe – hekin pyrkivät puhtaasti yksilöllisen elämänfilosofian ylittävään näkemykseen. Kuka nyt enää kehtaisi moralisoida, tarjota jotain opinkappaletta...

Maksiimin luonteeseen kuuluu, että se on tarpeeksi yleinen sopiakseen useaan tilanteeseen (sen voi ottaa oman arkisen olemisensa johtotähdeksi) ja että se olisi välittömästi puhutteleva; toisaalta se ei saa olla niin yleinen, että se olisi kulttuurisesti itsestäänselvä ja näin ollen lattea.

Askelnopsa haluaa nyt jakaa kanssanne maksiimin. Se ei ole aivan iltapäivälehdentuore, onhan siitä jo neljäkymmentä vuotta. Erityisen arvokkaan siitä tekee, että se on kirjailijalta, joka arvosti ja tavoitteli ilmaisun keveyttä ja leikkisyyttä – sillä maksiimithan ovat kaikessa ohjeistavuudessaan painavaa ja yksiäänistä kirjallisuutta jos jokin.

Kyseessä ovat viimeiset sanat Italo Calvinon kirjasta Näkymättömät kaupungit, joka on synnyttänyt tähän blogiin aiemmin metatekstuaalisia merkintöjä matkustamisen nautinnoista (ks. 24.2.)

Kublai Kaanin ja Marco Polon keskustelut mahdollisista kaupungeista johtavat painajaisten ja dystopioiden kaupunkeihin. Kaani toteaa: ”Kaikki on turhaa jos viimeinen maihinnousu voi tapahtua vain helvetilliseen kaupunkiin ja yhä voimakkaampi virran pyörre vetää meitä sinne.”

Kaani on tarkkanäköinen ja järkevä mies. Hänen kanssaan on helppo olla samanmielinen. Näkymättömien kaupunkien sivuilla esiintyvä Marco Polo on kuitenkin tarjonnut jatkuvasti yllätyksiä ja poikkeavia näkökulmia. Tällä kertaa Polo ei tee calvinomaista hyppyä syrjään löytääkseen toisen katsomistavan vaan pikemmin tarttuu ajatusta suoraan sarvista. Venetsialaisen kauppiaan vastaus on minulle harvinainen esimerkki (universaalisti?) puhuttelevasta maksiimista.

”Ja Polo – Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos on helvetti on olemassa, se on täällä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä. On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäinen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa.” (165.)

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibli, 1972). Suom. Jorma Kapari. Helsinki: Tammi, 2006. (2. painos.)