lauantai 14. helmikuuta 2009

Vaatteiden lukemisesta


Louise Jopling: Black and White (1896)
www.marquise.de

Olen viime aikoina yrittänyt parantaa tapojani huomaamalla lukea romaaneista sellaisetkin kohdat, jotka ”tavallisessa” lukemisessa vilahtavat lähes huomaamatta ohi, kuin hengähdystaukoina varsinaisen dramaattisen toiminnan tai psykologisen jännityksen keskellä: lyhyet kuvaukset maisemasta, huoneistosta, kulkuneuvoista, ihmisten varusteista ja vaatekappaleista. Sellaiset kuvaukset siis, joita Barthes käsittelee esseessään ”toden tunnusta”.


Iloitsin löytäessäni kirjastohyllystä Clair Hughesin tutkimuksen Dressed in Fiction. Se keskittyy vaatteiden kirjallisuushistoriassa englantilaiseen ja amerikkalaiseen realistiseen romaaniin. Ensimmäinen teksti on Defoen Roxana, viimeinen Whartonin House of Mirth – joskin viimeisessä luvussa käsitellään hääpukujen merkitystä aina Brooknerin Rantahotelliin asti.


Nämä ovat juuri niitä tekstejä, joissa vaatteiden kuvauksiin ei osaa kiinnittää tarkkaa huomiota, koska ne tuntuvat olevan sitä romaanin maailman ”taustaa”, jota vasten realistisen kerronnan henkilöt rakentuvat. Niinpä realistista romaania ei automaattisesti tule lukeneeksi niin tarkkaan kuin pitäisi. Toisin käy esimerkiksi Perecin romaan(e)issa Elämä. Käyttöopas, jossa lukijalle tulee nopeasti selväksi, että kaikki on yhtä tärkeää eikä hän näin ollen voi antaa huomiokykynsä hengähtää.


Hughes lukee vaatteiden kuvauksia lähinnä tekijän näkökulmaa etsien. Lähtökohta on siis kaikkea muuta kuin barthesilainen. Hän lukee yksityiskohdat osana teoksen kokonaismerkitystä ja usein sen vahvistuksena: ”an exploration of the author's employment of dress and its accessories can illuminate the structure of that text, its values, its meanings or its symbolic pattern” (Hughes, 6).


Hughesin tutkimus ei oikeastaan hyödynnä mitään teoriaa, vaan hän yhdistelee vaatteiden kulttuurihistoriaa romaanien lähilukuun. Puutteistaan huolimatta Hughesin kirja on hyödyllinen, koska se auttaa huomaamaan miten rikas yksityiskohtien merkitys voi olla myös realistisessa tekstissä. Millaisia symbolisia merkityksiä vaatekappaleilla on, miten romaanihenkilöt käyttävät niitä rakentaakseen sosiaalista identiteettiään ja miten tekijä käyttää niitä kertoakseen kuvatun ajan arvoista. Kirjan parhaassa luennassa hän osoittaa, miten valkoiseen pukuun kiinnittyy erilaisia (seksuaalisen) viattomuuden mielikuvia kahdessa Henry Jamesin tarinassa, vaikka vaatteiden kuvaus onkin niukkaa.


Kirjailijoille vaatteiden tarkan kuvaamisen on tehnyt vaikeaksi sekin, että aiheeseen on liitetty turhanpäiväisyyden ja pinnallisuuden syytöksiä – myös aikana, jolloin niin miehet kuin naiset ovat omassa elämässään olleet erityisen tarkkoja pukeutumisestaan ja sen kyvystä viestiä. Hughes pohtii, miksi Edith Whartonin romaanit ovat luoneet vaikutelman pukeutumisen ja muodin ylimääräisyydestä, vaikka vaatteiden kuvaus on niissä yleensä epätarkkaa ja viittauksellista. Aikalais(mies)kriitikot moittivat Whartonin romaania House of Mirth liiallisesta ihastumisesta ”hienoihin pukuihin”, vaikka se sisältää vain yhden tarkan kuvauksen vaatekappaleesta.


Hughesin mukaan Wharton jättää päähenkilönsä vaatekerraston epätarkaksi juuri siksi, että se on niin olennainen osa tarinaa. House of Mirth kuvaa yhteiskuntaa, jossa varattoman seurapiirinaisen on tehtävä itsestään kaunis ja haluttava säilyttääkseen asemansa varakkaampien perheiden elättinä ja mahdollisuuden löytää rahallista onnea tuova aviomies. (Samalla häneltä tietysti odotetaan sekä täydellistä viattomuutta että kuuliaisuutta.) Jos Whartonin kertoja olisi esittänyt asujen linjat ja materiaalit yksityiskohtaisesti, tyyli olisi saattanut lipsahtaa sanomalehtien muotikuvauksien puolelle. Niinpä Wharton kehitti taidon kuvata vaatteiden olemusta niiden toisissa herättämien reaktioiden ja tulkintojen kautta.


Wharton tunsi liian tarkan kuvauksen ongelmat luettuaan George Eliotin Romolan – nykyään unohdettu historiallinen romaani, jonka tekijä itsekin tunnusti liian pitkälle tutkituksi epäonnistumiseksi. Eliot, joka piti tärkeänä arkisten esineitten kuvaamista oikein, innostui tässä teoksessaan kuvaamaan vanhan Firenzen kalusteita ja vaatetusta liian uskollisesti: romaanista tuli tylsä. Realismin juhlituimmat teokset, kuten Eliotin oma Middlemarch, pikemmin tyytyvät luomaan täsmällisyyden vaikutelman.


Clair Hughes: Dressed in Fiction. Oxford & New York: Berg, 2006.




maanantai 9. helmikuuta 2009

Muistelmia kamalalta 50-luvulta


Suuri osa suosikkiromaaneistani ovat olleet omaelämäkerrallisia, ainakin tyyliltään jos eivät sisällöltään. Kummallista sitten, miten vähän olen lukenut varsinaisia omaelämäkertoja.
Lorna Sagen muistelmat Bad Blood (2000) löytyi akateemisen alelaarista neljällä eurolla. Nimi oli tuttu, koska Sage on toimittanut kirjan Angela Carterista.

Lukutottumukseni ovat turmelleet minut, koska osaan lukea elämäkertatekstejä vain romaaneina. Niiden aiheet ovat niin tuttuja fiktiosta, että ryhmittelen ne automaattisesti päässäni samaan tekstijoukkoon. Sagen muistelmia lukiessani koin palaavani niiden romaanihahmojen maailmaan, joista romaanikirjailijoiden taito on tehnyt minulle tosia.

Sagen kuvaus kolmesta esiteinistä, joiden leikeissä kaksi kilpailijaa joutuvat palvomaan vahvempaa, kääntäen vuoronperään selkänsä toisilleen, on kuin tiivistelmä Atwoodin Kissansilmästä. Maaseudun pikkupaikkakunnan kuvaukset voisivat yhtä hyvin olla Munron novelleista (vaikka tässä kotimaisemana onkin Wales), ja samanlaisia otteita nuoren älykön turhautumisesta löytää esimerkiksi Lessingin romaaneista.

Mutta Sage ei haluakaan rajoittaa itseään tiukan asialliseen elämäkertaformaattiin. Ensimmäisen kolmasosan muistelmista vie isoisän ja isoäidin tarina, jonka avulla pohjustetaan perityn ”pahan veren” merkitystä. Mitä Sage ei ole itse nähnyt, sen hän kuvittelee, kuten isoisänsä aviorikoksen. Kuvauksen herkullinen kielikin on metafiktiivisen romaanin kieltä:


”Peering down the years, a voyeur through that dense bramble hedge, it's hard to see them, except in outline, etched in archetypal postures. But why not remake them out of Arcimboldo fruit and veg, since it's a less moralising transformation? O father, at last I see the fruition of my desires, in apple cheeks, cabbage curls and a damson mouth.” (Sage, 56.)

Sagen oma tarina sijoittuu lähinnä 50-luvulle. Englannin ja Pohjois-Amerikan 50-luku vaikuttaa minusta kirjoissa ja elokuvissa aina yhtä ahdistavalta. Asiallisuuden, pinnallisuuden, kotirouvien, kylmän sodan, siistin nuorisokapinan ja huonon televisioviihteen vuosikymmen. Sukupuolirooleihin oli palautettu järjestys sotavuosien jälkeen. Olen ollut huomaavinani, että 50-luvun kuvauksissa keskitytään tavallista enemmän kulttuurisiin koodeihin – pukeutumisen, puhetavan ja kävelytyylin paljon kertoviin yksityiskohtiin, seurustelusääntöihin, tuotemerkkeihin. Kaikki näyttelevät roolejaan.

60-luvun seksivallankumouksesta on kirjoitettu jälkiviisaasti paljon kritiikkiä, mutta 50-luvusta saa sen käsityksen, että naiset saattoivat vain pelätä miehiä ja miehet naisia. Ilmeisesti beat-runoilijat, aikansa älymystön kapinalliset sankarit, eivät olleet sen viisaampia. Sage siteeraa Joyce Johnsonin, Jack Keroaucin silloisen rakastajan, tarinaa: Joyce olisi halunnut osallistua poikien matkoihin. Kerouac pitää ihailevalle naisystävälleen saarnan, jossa hän paljastaa mitä nainen todella haluaa ja miksi hänen mukanaolonsa olisi riski. Nainen voi luulla olevansa vapaa boheemi mutta hänet on biologisesti ohjelmoitu haluamaan yhtä ja samaa läpi vuosisatojen: lapsia. Enemmän kuin mitään muuta nainen haluaa olla osa tätä elämän ja kuoleman sykliä, todistelee kaunopuheisuudestaan huumaantunut beat-kirjailija. Naisilta ei tarvitse kysyä.

”It's galling to realize that you were a creature of mythology: girls were the enemies of promise, a trap for boys, although with the wisdom of hindsight you can see that the opposite was the case. In those seductive yarns about freedom girls' wants are foreknown. Like Lucy, you are meant to stay put in one spot of time.” (Sage, 234.)


Sagen tarina on onneksi selviytymistarina. Älykäs, vapautta kaipaava tyttö tulee raskaaksi 16-vuotiaana, huomaamatta edes harrastaneensa ”oikeaa” seksiä. Ympäristönsä yrityksistä huolimatta hän kieltäytyy suostumasta langenneen, katuvan tyttöparan rooliin. Synnytettyään tyttö pakenee sairaalavuoteestaan koulun lopputentteihin, yliopistoon, suureen maailmaan. Hän rikkoo moraalisääntöjä mutta onnistuu selviämään voittajana.
Jos kyseessä olisi romaani, tällainen tuntuisi varmaan kirjailijan kompromissilta tai kliseeltä. Se ei olisi uskottavaa.


Lorna Sage: Bad Blood. Harper Perennial, 2007 (2000).

lauantai 7. helmikuuta 2009

Paluu blogilomalta: ranskalainen valittaja


Avignonissa matkatessani löysin antikvariaatista kirjan, jonka olemassaolosta en tiennyt. Englanninkielinen käännös Stendhalin myrkyllisestä matkakirjasta, Memoirs of a Tourist (1837-38), on erinomaisen epäluotettava johdatus Ranskaan – tai ainakin nykypäivän Ranskaan – ja samalla hauskinta mahdollista matkalukemista. Se innosti minua myös palaamaan kuukausiksi venähtäneeltä bloggauslomaltani.

Jostain syystä Stendhal keksi selonteoilleen fiktiivisen kirjoittajan, keski-ikää lähestyvän pariisilaisen kauppamiehen, joka haluaa todella nähdä kotimaansa ennen viimeistä lähtöään siirtomaihin. Lyhyessä esisanassaan kirjailija, Stendhal alias Henri Beyle, esittää toimineensa pelkkänä toimittajana.
Kertojan asenne ympäristöönsä ja hänen (välistä naurettavakin) herkkäpintaisuutensa muistuttavat kuitenkin Stendhalista itsestään: poikkeuksetta tylyt luonnehdinnat nykykulttuurin ulkokohtaisuudesta, romaanisen arkkitehtuurin viehätyksestä goottilaiseen verrattuna ja pitkät harppaukset antiikin historiaan. Naamio on ohut, toteaa kääntäjäkin.


Avignonissa Stendhal valitti kylmää mistraalituulta, ihaili kauniita näköalapaikkoja sekä kehui tyttöjä poikkeuksellisen kauniiksi. Vahvistan puolestani näiden havaintojen pitävän paikkansa edelleen. Tässä matkakertomuksessa lukemisen nautinto ei kuitenkaan tule siitä, että lukiessaan kokisi todella olevansa paikan päällä. Stendhalin kertoja ei ole erityisen taitava välittämään paikallistunnelmaa eikä hän taida edes pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa.Yksityiskohdat hän valitsee täysin satunnaisesti.

Hauskaksi kirjan tekee sen ylimielinen ja toisinaan suorastaan vihamielinen asenne yhdeksään kymmenesosaan matkalla kuvattavista ilmiöistä. On kummallisen hauskaa asettaa oma uusien ympäristöjen ihmettelynsä kohtaamaan tämä toinen ääni, ironinen ja vähättelevä. Stendhalin turisti esittää itsevarmasti laajoja yleistyksiä eri maakuntien asukkien kansanluonteesta. Yhdistäviä tekijöitäkin on: provinsseissa ajatellaan vain rahaa, varsinkin avioliittojen kohdalla. Pariisilaiset ovat sietämättömiä tärkeilijöitä, joilta puuttuu sekä kykyä että halua itsenäiseen ajatteluun. Ranskalaiset yleensä inhoavat yksinkertaista esitystapaa, joten he samaistavat sekavan ajattelun ja koukeroisen tyylin henkevyyteen. Ihanteellisesta rakkaudesta he eivät ymmärrä mitään.

Stendhal suosikin intohimoisia, tunteensa paljastavia italialaisia. Mutta ranskalaisiin verrattuna saksalaisillakin on sielu, turisti toteaa. Vakaumuksen oman kotimaan kansan verettömyydestä ja ulkokultaisuudesta löytää yhtä väkevänä Stendhalin romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista. Kirjailijan hautakiven tekstikin on kuulemma italiankielinen.


Stendhalissa oli ympäristönsä kuvaajana vähän ammattivalittajan vikaa. Kertojan tyylistä tulee usein mieleen Flaubert. Samoin kuin Flaubert, Stendhal järkyttyy yhä uudestaan kansansa rahvaanomaisuudesta. Hänen matkailijansa kertoo esimerkiksi kohtaamisestaan pikkukaupungin älyniekan kanssa. Miehen merkittävin saavutus oli tällainen: kuuluisa fyysikko ja keksijä oli pitänyt miehen kotipaikkakunnalla esitelmän, jonka keskellä hän surullisena kohotti ilmaan värjätyn juomalasin. Valmistuksessa lasiin oli upetettu keksijän edesmenneen kolmannen vaimon polttotuhkat. Ja mikä olikaan paikallisen neropatin menestyksekäs välihuomautus: ”Hei mösjöö, pullotitteko myös kaksi ensimmäistä?” (29-30.)

”Minä en ole luontoihmisiä”, Flaubert tokaisi Sand-kirjeissään. Eipä ole Stendhalin turistikaan, vaikka hyvää näköalaa arvostaakin. Tasaisen tapahtumattomina etenevät pitkät kärrymatkat maaseudulla tylsistyttävät ja masentavat häntä.

Mutta jos Stendhal kirjoittaa omasta halveksunnastaan, hän kirjoittaa satunnaisesti myös omasta innostuksestaan. Kuten kuuluisimmilla romaanihahmoillaan, Julianilla ja Fabrziolla, hänellä on säilynyt kyky paeta sisäiseen maailmaansa: ”Dull reality, made wholly disgusting by the love of mere money and advancement, cannot destroy the poetic image for me” (155.)

Hän suorastaan liikuttuu kohdatessaan välillä kunniallista väkeä tai ajattelevan ihmisen. Hän on toisin sanoen kyynikko, joka kieltäytyy suhtautumasta kaikkeen ironisesti. Stendhal ei olisi koskaan vaivautunut kirjoittamaan kokonaista romaania Bouvardista ja Pecuchet'stä.


Stendhal: Memoirs of a Tourist (Mémoires d'un Touriste), transl. Allan Seager. Northwestern University Press, 1985 (1962).

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Eeppisten mittasuhteitten suhteettomuus

Homeroksen ja Vergiliuksen lukeminen saattaa olla näännyttävää. On hetkiä, jolloin (oman) elämän ja tarun yhteismitattomuus tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Sitä haluaisi kerran kohdata Odysseuksen ilman juonia, Akhilleen vailla rohkeutta, tai kaipaisi epiikan liikkeen viivähtävän edes hetken aamu-unisen Aeneiksen krapulassa ja epävarmuudessa juhlamenoja seuraavana päivänä.

Amerikkalaisen runoilijan sanoin sitä odottaa hetkeä kun kreikkalais-troijalainen


jeunesse dorée

tulee enemmän tai vähemmän

asiantuntevasti teurastetuksi

niin että lopultakin vallitsee

rauha ja hiljaisuus

(jumalatkin ovat hetkeksi

tukkineet turpansa)


Näin sapekkaasti toteaa Charles Simic runossaan ”Kyllästymiseni eeppisiin mittasuhteisiin”. Hiljattain suomennetusta Simic-kokoelmasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä.

Mitä kiinnostavaa olisi vielä kerrottavana jumalten ja sankareitten sodan jäljiltä? Eläinten ja naisten ”tapauksetonta” arkea:


voi kuulla

linnun laulavan

ja tyttären kysyvän äidiltään

saako hän mennä kaivolle

ja tietenkin hän saa

sitä ihanaa pikku polkua

joka kiemurtelee

läpi oliivilehdon



Simicin vitsinä on osaksi se, että helleenisten mieseepikkojen tekstissä näitä ääniä ja kysymyksiä ei oikeastaan kuule. Toisaalta, kuten yritin tuossa edellisessäkin jutussani osoittaa, sankareita ja urotekoja tarjoavassa epiikassakin koskettavat eniten juuri hyvin valitut yksityiskohdat. Niissä jokin lukijalle kokemuksen tasolla tuttu, ehkä arkinenkin kokemus puhuttelee myytin keskeltä: merenpinnasta heijastuvat tulen liekit, kuutamoyön lempeä kauneus, viinin nostattama humala. Tai Aeneiksen, yksinäisen pojan, turha yritys halata unessa haamuksi muuttunutta isäänsä.



Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.


tiistai 30. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 3: kuutamo Troijan yllä


Mitä näkymiä kuutamo voi paljastaa? Millaisia tarinoita öisin punotaan (kun kunnon ihmiset ovat nukkumassa)? Petoksia, huijauksia, ilkitekoja, sotajuonia, hävitystä.

Kuun valo on hädin tuskin valoa. Se näyttää vain osan kokonaisuudesta.


Kaikki tuntevat tarinan kreikkalaisten puuhevosesta, jonka avulla kaupunki valloitetaan. Tai ainakin melkein kaikki. (Kuulin, että taannoisen Troija-elokuvan näytöksessä joku katsomosta oli huudahtanut ”arvasin!” kun kreikkalaiset hyppäsivät esille hepan sisuksista.)

Homeroksen eepos kertoi Ilionin valloituksesta kreikkalaisten näkökulmasta. Aeneaan tarun toisessa kirjassa Rooman kantaisä puolestaan kertoo omin silmin nähdystä kotikaupungin tuhosta. Tunteella eläytyen kirjoittanut Vergilius pyrki kuvaamaan yllätettyjen troijalaisten kauhunhetkiä, kun ”julma Odysseus” kumppaneineen karkaa polttamaan ihmisten koteja.

Vergiliuksen Aeneiksen suomentaneen Teivas Oksalan kommenttien perusteella kuun valo oli kuulunut Troijan kohtalonyöhön jo Vergiliusta varhemmissa lähteissä.


”Kääntyi taivaan kansi, ja yö putoaa meren ylle,

verhoten vaipallaan tiheällä jo maan sekä taivaan,

juonet myrmidonein. Jopa ympäri muureja teukrit

hiljeni yöpuulleen, jäsenet väsyneet uni kietoi.

Saapuu Argoksen sotalaivojen rintama valmis

taas Tenedoksen luota ja kuun valon lempeän alla

pyrkii tuttuja rantoja päin.”

(Aeneis, II kirja, 250-256.)


Kuu / Selene / Luna on osa jumalten kosmista järjestystä. Vergiliuksella maininnat kuusta ja tähdistä liittyvät siihen, miten täydellisesti korkeammat tahot ovat kuvatulla hetkellä hylänneet Troijan. Raiskattu Kassandra ”turhaan taivaaseen kohottaa [...] hehkuvat silmät” (II, 405).


Kuu on valloittajien puolella. Se paljastaa rannikon laivoissaan odottaville vihollisille. Kuun valo on heille ”lempeä” mutta sen alla tapahtuu verinen teurastus. Sisällä kaupungissa kreikkalaisten joukkoja ei huomata astumassa puuhevosen vatsasta, koska uni ja viini ovat vihamielisten jumalien suosiollisella avustuksella vaivuttaneet troijalaiset. Herättyään nämä hädintuskin ”pystyvät taistelemaan sokeasti ja yön pimeässä” (II, 335).


Valon ja valottomuuden liike liittyy siihenkin, miten Vergilius pystyy havainnollisesti ja samastuen ”näyttämään” Aeneiksen silmin yön kauheat tapahtumat. Kerronnasta tekee niin vaikuttavaa sen visuaalisuus: lukijaa pyydetään kuvittelemaan kuinka ”Sigeion-meri aavoineen kuvastaa tulen roihut” (II, 312). Kuvaus sisältää myös kiinnostavan paljon yön tapahtumia ja Aeneis-kertojan vaihtelevia näkökulmia rationaalisesti selittäviä yksityiskohtia. Sankari esimerkiksi mainitsee, että taaton kotitaloa suojelevat yön pimeys ja talon syrjäinen sijainti:


”Kaikki jo kaupungin osat tuskan huutoja kaikuu,

myös yhä selvemmin asekalske jo soi, sekä yltyy

taistelun tuottama pelko ja kauhistus, tosin syrjään

jäi isä Ankhiseen talo puiston tuuhean peittoon.”

(II, 298-301.)


Vergilius: Aeneis. Aeneaan taru. (28 –19 eKr.) Suom. Teivas & Päivö Oksala. Helsinki: WSOY, 1999.


keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 2: kuonakuu


Mitkä ovat ensimmäiset, kaikkein itsestäänselvimmiltä tuntuvat havaintomme kuusta?

Osaan niistä viitattiin jo edellisessä Brontë-aiheisessa kirjoituksessa: kuu näyttäytyy meille kaukaisuudessaan kovana, kylmänä ja selkeänä objektina. Olennaisesti kuu saa merkityksensä siitä, miten se eroaa auringosta. Kuu on romanttinen: se valvoo yksinäisten yökulkijoiden, kärsivien runoilijoiden ja kauhuromantiikan traagisten vampyyrien taivaalla. 1900-luvun loppupuolelta kuuta on myös ollut lähes mahdotonta ajatella muistamatta satelliittien rakeisia avaruuskuvia.


Tarvitsemme Italo Calvinon mielikuvitusta, että voimme nähdä kuun aivan toisin: tuskallisen epäselvänä, liian lähelle tulevana, pehmeänä ja tahmaisena. Calvinon leikki perustuu vastakohdilla leikittelyyn ja itsestäänselvyyksien kääntämiseen.

Kosmokomiikkaa ilmestyi tänä vuonna kaksinverroin vanhaa suomennosta tilavampana. Koko kosmokomiikka sisältää 12 uutta kertomusta, jotka Calvino kirjoitti parinkymmenen vuoden aikana Kosmokomiikan julkaisun jälkeen. Tässä käsittelemäni ”Pehmeä kuu” on toisen osan ensimmäinen teksti. Calvinonsa lukenut muistanee, että varhaisemman Kosmokomiikan ensimmäinen teksti on myös kuuaiheinen: siinä kuu etääntyy maanpinnasta kesken maidonhakureissun.


Calvinon koomisena taktiikkana on muokata vakavista tieteellisistä teorioista järjettömän konkreettisia elämäkerrallisia tarinoita: kertojana toimii muuntautumiskykyinen Qfwfq, joka on (sukunsa ja vaihtuvien naisystävien seurassa) ollut todistamassa maapallon muodostumista tähtisumusta ja ihmiskunnan kehittymistä varhaisista eliömuodoista. ”Pehmeässä kuussa” tarina lähtee olettamuksesta, että kuun ja maan vetovoima veti toiselle taivaankappaleelle toisen palasia, ja näin myös maapallon mantereet muodostuivat kuusta pudonneesta massasta.

Qfwfq:n kerronnassa aikatasot menevät vallattomasti päällekkäin: ”Puhun nykyhetkessä mutta viittaan menneeseen aikaan” (189), hän toteaa, aivan kuin se selittäisi epäilyksettä miksi mantereiden muodostumisen aikaan maan pinnalla oli lasipintaisia kaupunkeja, omakotitalolähiöitä ja observatorioita.


Calvinon perusteemoihin kuuluu 'luonnolla' ja 'luonnollisella' leikittely. Tässä tapauksessa maan pinta on alunperin epäorgaaninen. ”Ensimmäiset verrattomat alkuaineet” (199) olivatkin rautaa, metallia, muovia, nailonia ja lasia. Kun kuu ja maa vaihtavat materiaaleja, nämä alkuaineet karkaavat rikkinäisinä kuun rosoiseksi pinnaksi. Ja mitä saadaan tilalle? Jotain ”vastenmielisen pehmeää”: kuusta tippuu velliä, orgaanista limaa, joka hautaa alleen sen, mitä on jäljellä sivistyneestä maailmasta. Ellottava mönjä on peittänyt alkuperäisen paratiisin, jonka turhaa uudelleenrakentamista Qfwfq nostalgisesti seuraa.


”Loppu tiedetään. Satojentuhansien vuosisatojen jälkeen me yritämme palauttaa Maalle sen entisen luonnollisen ulkonäön, rakennamme alkuperäistä maan kuorta muovista ja betonista ja pellistä ja lasista ja emalista ja keinonahasta. Miten kaukana siitä olemmekaan. Kuinkahan pitkään joudumme vielä rypemään kuun ulosteissa, klorofyllimädässä ja mahanesteessä ja kasteessa ja typettyneissä rasvoissa ja kermassa ja kyynelissä.” (199.)


Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997). Helsinki: Tammi, 2008.

lauantai 13. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 1: äitikuu valvoo

En tiedä miksi yhdistän kuunvalon juuri syksyyn. Syyskuussa tuntuu kuin kuu olisi palannut pitkältä lomalta luomaan juuri sen tietyn syksyisen tunnelman, joka on yhdistelmä hämärää kaipuuta ja kesän runsaudesta toipuvaa aistien selkeyttä. Alkusyksyn kirpeänkauniiden öiden kunniaksi ajattelin poimia taivaalta muutaman tekstuaalisen kuun.

Pyydän samalla anteeksi Ristolta, jolta varastan tämänkin idean.


Kuutekstit ovat tietysti prosopopoeian, luonnon ja ”elottoman” materian inhimilliseksi esittäviä tekstejä. (Prosopopoeian käsite on johdettu kreikan sanoista 'antaa kasvot'). Kuun mysteerissä heijastuvat näin ollen inhimilliset tarpeet ja pelot. Jane Eyrelle, viktoriaanisen ajan kuuluisimmalle kotiopettajattarelle, kuu merkitsee kadonnutta äitiä. Charlotte Brontën romaanista tulee aina ensimmäiseksi mieleeni kuu ja sen erikoinen viestintuojan asema tarinassa. En tiedä toista proosatekstiä, jossa kuuta olisi yhtä kiehtovasti mystifioitu.


Kuu on kulttuurissamme yleensä 'she', feminiininen taivaankappale, siinä missä aurinkoon on tavattu liittää maskuliinisia konnotaatioita. Jane Eyren tapauksessa se on aivan erityisesti ja henkilökohtaisesti naisellinen:


”I watched her come – watched with the strangest anticipation; as though some word of doom were to be written on her disk. She broke forth as never moon yet burst from cloud: a hand first penetrated the sable folds and waved them away; then, not a moon, but a white human form shone in the azure, inclining a glorious brow earthward. It gazed and gazed on me. It spoke to my spirit: immeasureably distant was the tone, yet so near, it whispered in my heart –

'My daughter, flee temptation!'

'Mother, I will!' ”

(358.)


Tässä lyhyessä unijaksossa, joka sijoittuu Kotiopettajattaren romaanin käännekohtaan, Jane saa vahvistuksen aavistuksilleen siitä mitä hänen on tehtävä. Jane vastaa kuu-äidin varoitukseen puolitietoisena, herätessään ”transsin kaltaisesta” unesta. Uni pelastaa tarinan kätevästi fantasialta realismin puolelle – Bronten realismissa on yleensä goottilaisen kauhun aineksia ja päinvastoin) – ja psykonanalyyttisellä jälkiviisaudella luettuna auttaa korostamaan alitajuisten pelkojen merkitystä kotiopettajattaren tunne-elämässä. Huomionarvoista on kuun näkyvä muuttuminen naiseksi. Äiti ilmestyy kuun asemasta (kuun takaa?): ”not a moon but a white human form”...


Tässä on helppo tulkita kuuäiti kristilliseksi sanantuojaksi, joka suojelee tytärtä siveettömältä käytökseltä. Jane pakenee Rochesterin linnasta, koska kunniallisena naisena hän ei voisi jatkaa suhdetta naimisissa olevaan mieheen. Jane mainitsee muuallakin tekstissä kuun ”katseen” ('gaze'), jälleen tilanteessa jossa hän herää sängyssään: ”her glorious gaze roused me” (232). Onko se välinpitämätön vai pikemminkin tarkkaileva katse? Ehkä kuu paitsi valvottaa, myös valvoo Janea. Kuu ei ole pelkästään lohduttava ja turvallinen. Jane toteaa sen olevan kaikessa kauneudessaan liian vakava (”too solemn”, 232).

Kuulla on viestintuojan asemansa tarinassa myös kun Jane päättää paluusta Rochesterin luo. Hän kuulee tämän äänettömän kutsun (”I had heard it – where, or whence, for ever impossible to know!”) keskellä yötä huoneessa, joka on tulvillaan kuunvaloa.


Toisaalla kuu tuntuu ilmentävän hyvin antikristillistä voimaa, hillitöntä seksuaalisuutta. Se loistaa taivaalla kun Bertha Mason, hullu nainen ullakolta, hyökkää mustasukkaisessa vimmassa Janen huoneeseen. Kun kuu on täysi, on myös naisen hulluus väkivaltaisimmillaan? Tämä kuulostaa jo tutummalta myyttikertomukselta. Juuri tällaisissa ristiriitaisissa, monitulkintaisissa arkkityyppien käsittelyssä on itselleni Brontën sisarten suurin viehätys.


Charlotte Brontë, Jane Eyre (1847). London: Penguin Classics, 1996.