Poliittinen Austen

En tiedä, miten vasta nyt satuin lukemaan Azar Nafisin loistavan elämäkertaa ja kirjallisuusesseistiikkaa yhdistävän teoksen Reading Lolita in Tehran (joka ilmestyi suomeksikin viime vuonna, ”Lolita Teheranissa”). Se kertoo iranilaisten opiskelijanaisten lukupiiristä, joka muutaman vuoden ajan kokoontui puhumaan kielletyistä tai pahamaineisista länsimaisista romaaneista.

Professori Nafisin lukupiirissä luetaan muitakin kirjailijoita kuin Nabokovia, mutta on luontevaa, että kirjan nimessä esiintyy juuri Lolita. Nabokovin romaanin kertojan ja islamistisen hallinnon, kuten myös Lolitan ja Nafisin nuorten oppilaitten tilanteet vertautuvat tekstissä toisiinsa. Samoin kuin Humbert Humbert, fundamentalistinen islam vangitsee, alistaa ja nöyryyttää huostassaan olevia lapsia. Kuten Humbert haluaa nähdä 12-vuotiaassa tytärpuolessaan vain seksuaalisten fantasioidensa kuvan, islamistinen Iran yrittää muokata tyttäristään maskuliinisen mielikuvituksen tuotteen.

Nabokovin ohella oman lukunsa saavat Fitzgerald, James ja Austen. Nafisin oman kulttuurialueen kirjallisuudesta ei juuri puhuta, lukuun ottamatta lyhyitä mainintoja Hafezin runojen nauttimisesta, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lukemisesta ja Ajatollah Khomeinin opinnäyteteksteille naureskelusta. Nafisi on innostunut nimenomaan romaanikirjallisuudesta, joka hänen mielestään on olemukseltaan demokraattista ja vallanpitäjiä haastavaa. Hän vaikuttaisi vihjaavan myös, että tämän vuoksi Iranin kirjallisuudessa ei ole merkittävää realistisen romaanin perinnettä.

Mitä muita ääniä Lolitan sivuilta löytyy kuin hurmaavan Humbertin, joka – kuten kaikki kirjan lukeneet varmasti myöntävät – onnistuu oman asiansa ajamisessa vaarallisen hyvin? (James Phelan on tähän liittyen suorittanut tarkan luennan Lolitan ensimmäisestä raiskauksesta kirjassaan Living to Tell About it) Nafisi kummastelee, miten yleisesti kriitikot ovat hyväksyneet oletuksen Lolitasta rikoksen toisena osapuolena, moraalittomana kakarana, joka käyttää nymfetin lahjojaan omaksi hyödykseen. Sillä kysyyhän jopa Humbert itseltään olisiko Lolitalla sisäinen elämä, jota hän ei voi kuvitella ja hallita:

”quite possibly behind the awful juvenile cliches, there was in her a garden and a twilight, a palace gate – dim adorable regions which happened to be lucidly and absolutely forbidden to me...” (sit. Nafisi, 49.)

Lolita-teema jatkuu Jane Austenin käsittelyssä. Pride and Prejudicen kuuluisat ensimmäiset rivit kertovat: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.” Eräs Nafisin nuorista naisopiskelijoista muokkaa siitä oman versionsa:

”It is a truth universally acknowledged that a Muslim man, regardless of his fortune, must be in want of a nine-year-old virgin wife”. (Nafisi, 257.)

Olen hiukan ymmälläni, kun Nafisi nimittää Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ”kaikista romaaneista moniäänisimmäksi”. Hänen mielestään austenilainen tyyli on olennaisesti suhteellistavaa ja totalitarismin vastaista. Nafisi huomauttaa myös, miten rikas puhetilanteiden kirjo romaanissa on, ja miten puhetilanteista rakentuu laajemmin aistittavia, monimutkaisesti viestiviä sosiaalisia tapahtumia. Austenin tekstin monimerkityksisyys rakentuisi siis henkilöiden puheen kautta.

Kyllä, sanoisin, tämä kaikki löytyy Austenista – mutta sen esiin lukeminen vaatii samalla melkoisen määrän lukematta jättämistä. Oikeasti kapinoivat, vapautta etsivät naiset esitetään Austenin romaaneissa tunteettomina tai itsekkäinä. Ääniä on ehkä paljon mutta ne tarjotaan viktoriaanisen moraalin mukaisessa järjestyksessä: kerronta näkee paljon vaivaa, että esimerkiksi teoksessa Järki ja tunteet lukija samaistuu harkitsevaan Elinoriin ja omaksuu tämän ironian romanttisen Marianne-siskon epäkonventionaalisia haluja vastaan. Samoin olen aina kummastellut, miten kukaan voi lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa huomaamatta kaikkein ilmeisintä: Elisabethin tarina on ”kasvua” säkenöivästä, itsenäisestä naiseudesta alistuneeseen, harkitsevaan vaimouteen, jossa hän katuu ominta luonnettaan. Oman aikamme tv- ja elokuvaversioissa tilanne on tietysti toinen. Niistä saa täysin erilaisen käsityksen Austenin painotuksista.

Austenin romaaneista on tietysti kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja feminististä lähilukua. Niistä mihin olen itse tutustunut, minulla on ollut vaikeuksia juuri bahtinilaisen dialogisuuden löytöjen sulattamisessa, kun taas tutkimukset siitä, miten kerronta käsittelee aikansa diskursseja / ideologiaa tai ratkaisee sen ristiriitoja (kuten Mary Pooveyn The Proper Lady and the Woman Writer), ovat olleet ainoita, jotka ovat tuntuneet tekevän jonkinlaista oikeutta teoskokonaisuudelle. Oma näkemykseni on jokseenkin tällainen: mikäli tutkimuksen lähtökohta on lukea avoimesti vastakarvaan tai dekonstruktiivisesti, mikäs siinä – tällainen lukutapa auttaa meitä paremmin huomaamaan teoksen rikkauden. Sen sijaan en ymmärrä tarvetta tulkita Austenia taistelevana yhteiskuntakriitikkona vain muutaman hajanaisen otteen perusteella.

Edes Nafisin hieno kirja ei vakuuta minua Austenin kumouksellisesta olemuksesta tai oikeasta moniäänisyydestä. On kuitenkin jännittävää lukea, miten iranilaiset naisopiskelijat asian kokevat. Professori onnistuu vähitellen vakuuttamaan heille, että Austenin kilteiltä ja täysin epäpoliittisilta vaikuttavat romaanit käsittelevät itse asiassa henkistä julmuutta ja tietoista sokeutta ”tavallisten” ihmisten arkisessa kontekstissa. Hän toteaa, että suurin pahuus Austenin maailmassa on empatian puute, toisin sanoen kyvyttömyys / haluttomuus kuvitella, asettua toisen asemaan. Tässä olen samaa mieltä, ja on helppo ymmärtää miten se liittyy Nafisin omaan elämäntilanteeseen.

Lolita Teheranissa osoittaa yksityiskohtaisesti, miten tekstit muuttuvat toisessa kulttuurissa ja toisessa kontekstissa poliittisen kiistan ja oman yhteiskunnallisen aseman tiedostamisen välineiksi. Ja miten henkilökohtainen asia Elisabeth Bennetin tarina voi olla kaksisataa vuotta myöhemmin täysin erilaisessa kulttuurissa eläville.

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. A Memoir in Books (2003). Fourth Estate, 2004.

Kirjallisuus, velka ja pahat myllärit

Margaret Atwood on proosa- ja runojulkaisujensa lisäksi kirjoittanut useita kiinnostavia tietokirjoja, joissa hän käsittelee kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä vapaalla esseistisellä tyylillä. Tunnetuimpia näistä ovat kanadalaisen kirjallisuuden luontokuvauksia esittelevä Survival (1971) ja kirjailijan erilaisia rooleja pohtiva Negotiating with the Dead (2002). Erittäin hyvä on myös pohjoisen luonnon myyttejä käsittelevä Strange Things (1995), joka muokattiin kirjaksi Atwoodin luentosarjan pohjalta.

Luennoista koostuu myös Atwoodin uusin, Payback: Debt and the Shadow Side of Wealth, joka tarttuu äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen. Velka kiinnostanee monia näinä talouskriisin vuosina. Atwood kirjoittaakin lyhyesti opiskelijoiden velkaantumisesta, luottokorttiyhtiöiden markkinoinnista ja valtioiden velasta, mutta nämä ovat sivuteemoja. Parinsadan sivun mittaisessa kirjassa hän ehtii käsitellä velkaa sekä uskonnollisena, moraalisena että rahallisena kysymyksenä. Oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja egyptiläisen varhaisuskonnon sielun punnitsemisesta päädytään 2000-luvun ihmisen ekologiseen velanmaksuun kaltoin kohdellulle ympäristölle. Paljon käsitellään myös kostoa eli maksamattomien velkojen lunastamista voimakeinoin. Itse tuumin, että aihe olisi saanut olla vähän tarkemmin rajattu – tai sitten kirja kaksinverroin pidempi.

Kiinnostavimmassa luvussa Atwood käsittelee velkasuhteelle rakentuvaa juonta kirjallisuudessa. Velkaantuminen on varsinkin 1800-luvun romaaneissa tärkeä osa juonta. Idealistisena nuorena kirjallisuudenystävänä Atwood oli kuvitellut niiden käsittelevän ensisijaisesti rakkautta, mutta tarkemmin katsottuna henkilöitä motivoi ja tarinaa kuljettaa lähinnä raha.

”The best nineteenth-century revenge is not seeing your enemy's red blood all over the floor but seeing the red ink all over his balance sheet.” (Payback, 100).

Atwood keskittyy lähes pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen, jossa sanaan ”ruin” yhdistyvät sekä taloudellinen (miehillä) että seksuaalinen (naisilla) rappio. Toisenlainen velkakirja sovitaan ihmisen ja paholaisen välillä Faustin tarinan muunnelmissa, joissa ihminen antaa sielunsa pantiksi rahan, maallisten nautintojen tai kunnianhimon vuoksi.

Atwood ei kirjoita (ei yritäkään kirjoittaa) tarkkaan tutkittua tieteellistä esitystä aiheesta, mutta hänellä on aina ollut taito tehdä hyviä kärjistyksiä. Paybackin parhaat hetket koittavat silti tekstin syrjähypyissä, kun kirjailija innostuu selostamaan jostain sivuasiasta. George Eliotin klassikkoromaani Mill on the Floss, jonka päähenkilö on velkoihin joutuvan myllärin tytär, johdattaa Atwoodin tarinoimaan myllyjen ja myllärien huonosta maineesta.

Atwood muistelee omien lapsuusvuosiensa mylläriaiheisia lauluja sekä satujen ihmeellisiä taikamyllyjä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niistä käy ilmi, että myllärit ovat ahnetta, toisista välinpitämätöntä väkeä. Myllärien tyttäreksi syntyminen on huonoa onnea, sillä lapset joutuvat kärsimään ahneiden vanhempiensa teoista. Tytär joutuu myllärille vihastuneiden sivullisten koston kohteeksi (kuten Chaucerilla) tai joutuvat kauppatavaraksi isänsä hölmöissä kauppasopimuksissa paholaisen kanssa (kuten Grimmin sadussa). Eliotin romaanissa harkitsemattomiin oikeusjuttuihin innostuva mylläri-isä vie perheensä konkurssiin, mikä tuo tehokkaasti lopun päähenkilön lapsuusidyllille.

Mylläri-folklore liittyy myös eurooppalaisen kirjallisuuden ylistetyimpään romaaniin ja sen parhaiten tunnettuun kohtaan. Miksi Don Quijote hyökkäsi juuri tuulimyllyjä vastaan? Olisihan hän voinut nähdä noitien taikomia jättiläisiä missä tahansa. Tähän Atwoodilla on useampi vastaus. Ensinnäkin, tuulimyllyt liikkuvat itsestään: ihmeellisiä, noiduttuja laitteita! Toiseksi, ne ovat ennusmerkkejä tulevasta mekanisoituvasta ja teollistuvasta maailmanjärjestyksestä, jota surullisen hahmon ritari intuitiivisesti osaa pelätä. Mutta myös sen vuoksi, että myllyihin ja niiden omistajiin liittyi niin paljon epäluuloja. Quijote ei ollut ainoa, joka näki myllynsiivissä antagonistin.

Myllyt muokkaavat toisten kasvattamasta viljasta jauhoja. Niiden tekemän työn arvoa on tämän vuoksi vaikea laskea ja myllärihän voi aina vetää välistä. Tietysti hänen oletettiin sekä varastavan osan jauhoista että veloittavan liikaa palveluksistaan. Kansan perintötiedossa mylläri kusettaa aina. Kuten Atwood huomauttaa, tämän vakiohuijarin aseman ovat sittemmin saaneet asianajajat.

Margaret Atwood: Payback. Debt and the Shadow Side of Wealth. London: Bloomsbury, 2008.

Vaatteiden lukemisesta

Louise Jopling: Black and White (1896)
www.marquise.de

Olen viime aikoina yrittänyt parantaa tapojani huomaamalla lukea romaaneista sellaisetkin kohdat, jotka ”tavallisessa” lukemisessa vilahtavat lähes huomaamatta ohi, kuin hengähdystaukoina varsinaisen dramaattisen toiminnan tai psykologisen jännityksen keskellä: lyhyet kuvaukset maisemasta, huoneistosta, kulkuneuvoista, ihmisten varusteista ja vaatekappaleista. Sellaiset kuvaukset siis, joita Barthes käsittelee esseessään ”toden tunnusta”.

Iloitsin löytäessäni kirjastohyllystä Clair Hughesin tutkimuksen Dressed in Fiction. Se keskittyy vaatteiden kirjallisuushistoriassa englantilaiseen ja amerikkalaiseen realistiseen romaaniin. Ensimmäinen teksti on Defoen Roxana, viimeinen Whartonin House of Mirth – joskin viimeisessä luvussa käsitellään hääpukujen merkitystä aina Brooknerin Rantahotelliin asti.

Nämä ovat juuri niitä tekstejä, joissa vaatteiden kuvauksiin ei osaa kiinnittää tarkkaa huomiota, koska ne tuntuvat olevan sitä romaanin maailman ”taustaa”, jota vasten realistisen kerronnan henkilöt rakentuvat. Niinpä realistista romaania ei automaattisesti tule lukeneeksi niin tarkkaan kuin pitäisi. Toisin käy esimerkiksi Perecin romaan(e)issa Elämä. Käyttöopas, jossa lukijalle tulee nopeasti selväksi, että kaikki on yhtä tärkeää eikä hän näin ollen voi antaa huomiokykynsä hengähtää.

Hughes lukee vaatteiden kuvauksia lähinnä tekijän näkökulmaa etsien. Lähtökohta on siis kaikkea muuta kuin barthesilainen. Hän lukee yksityiskohdat osana teoksen kokonaismerkitystä ja usein sen vahvistuksena: ”an exploration of the author's employment of dress and its accessories can illuminate the structure of that text, its values, its meanings or its symbolic pattern” (Hughes, 6).

Hughesin tutkimus ei oikeastaan hyödynnä mitään teoriaa, vaan hän yhdistelee vaatteiden kulttuurihistoriaa romaanien lähilukuun. Puutteistaan huolimatta Hughesin kirja on hyödyllinen, koska se auttaa huomaamaan miten rikas yksityiskohtien merkitys voi olla myös realistisessa tekstissä. Millaisia symbolisia merkityksiä vaatekappaleilla on, miten romaanihenkilöt käyttävät niitä rakentaakseen sosiaalista identiteettiään ja miten tekijä käyttää niitä kertoakseen kuvatun ajan arvoista. Kirjan parhaassa luennassa hän osoittaa, miten valkoiseen pukuun kiinnittyy erilaisia (seksuaalisen) viattomuuden mielikuvia kahdessa Henry Jamesin tarinassa, vaikka vaatteiden kuvaus onkin niukkaa.

Kirjailijoille vaatteiden tarkan kuvaamisen on tehnyt vaikeaksi sekin, että aiheeseen on liitetty turhanpäiväisyyden ja pinnallisuuden syytöksiä – myös aikana, jolloin niin miehet kuin naiset ovat omassa elämässään olleet erityisen tarkkoja pukeutumisestaan ja sen kyvystä viestiä. Hughes pohtii, miksi Edith Whartonin romaanit ovat luoneet vaikutelman pukeutumisen ja muodin ylimääräisyydestä, vaikka vaatteiden kuvaus on niissä yleensä epätarkkaa ja viittauksellista. Aikalais(mies)kriitikot moittivat Whartonin romaania House of Mirth liiallisesta ihastumisesta ”hienoihin pukuihin”, vaikka se sisältää vain yhden tarkan kuvauksen vaatekappaleesta.

Hughesin mukaan Wharton jättää päähenkilönsä vaatekerraston epätarkaksi juuri siksi, että se on niin olennainen osa tarinaa. House of Mirth kuvaa yhteiskuntaa, jossa varattoman seurapiirinaisen on tehtävä itsestään kaunis ja haluttava säilyttääkseen asemansa varakkaampien perheiden elättinä ja mahdollisuuden löytää rahallista onnea tuova aviomies. (Samalla häneltä tietysti odotetaan sekä täydellistä viattomuutta että kuuliaisuutta.) Jos Whartonin kertoja olisi esittänyt asujen linjat ja materiaalit yksityiskohtaisesti, tyyli olisi saattanut lipsahtaa sanomalehtien muotikuvauksien puolelle. Niinpä Wharton kehitti taidon kuvata vaatteiden olemusta niiden toisissa herättämien reaktioiden ja tulkintojen kautta.

Wharton tunsi liian tarkan kuvauksen ongelmat luettuaan George Eliotin Romolan – nykyään unohdettu historiallinen romaani, jonka tekijä itsekin tunnusti liian pitkälle tutkituksi epäonnistumiseksi. Eliot, joka piti tärkeänä arkisten esineitten kuvaamista oikein, innostui tässä teoksessaan kuvaamaan vanhan Firenzen kalusteita ja vaatetusta liian uskollisesti: romaanista tuli tylsä. Realismin juhlituimmat teokset, kuten Eliotin oma Middlemarch, pikemmin tyytyvät luomaan täsmällisyyden vaikutelman.

Clair Hughes: Dressed in Fiction. Oxford & New York: Berg, 2006.

Muistelmia kamalalta 50-luvulta

Suuri osa suosikkiromaaneistani ovat olleet omaelämäkerrallisia, ainakin tyyliltään jos eivät sisällöltään. Kummallista sitten, miten vähän olen lukenut varsinaisia omaelämäkertoja. Lorna Sagen muistelmat Bad Blood (2000) löytyi akateemisen alelaarista neljällä eurolla. Nimi oli tuttu, koska Sage on toimittanut kirjan Angela Carterista.

Lukutottumukseni ovat turmelleet minut, koska osaan lukea elämäkertatekstejä vain romaaneina. Niiden aiheet ovat niin tuttuja fiktiosta, että ryhmittelen ne automaattisesti päässäni samaan tekstijoukkoon. Sagen muistelmia lukiessani koin palaavani niiden romaanihahmojen maailmaan, joista romaanikirjailijoiden taito on tehnyt minulle tosia.

Sagen kuvaus kolmesta esiteinistä, joiden leikeissä kaksi kilpailijaa joutuvat palvomaan vahvempaa, kääntäen vuoronperään selkänsä toisilleen, on kuin tiivistelmä Atwoodin Kissansilmästä. Maaseudun pikkupaikkakunnan kuvaukset voisivat yhtä hyvin olla Munron novelleista (vaikka tässä kotimaisemana onkin Wales), ja samanlaisia otteita nuoren älykön turhautumisesta löytää esimerkiksi Lessingin romaaneista.

Mutta Sage ei haluakaan rajoittaa itseään tiukan asialliseen elämäkertaformaattiin. Ensimmäisen kolmasosan muistelmista vie isoisän ja isoäidin tarina, jonka avulla pohjustetaan perityn ”pahan veren” merkitystä. Mitä Sage ei ole itse nähnyt, sen hän kuvittelee, kuten isoisänsä aviorikoksen. Kuvauksen herkullinen kielikin on metafiktiivisen romaanin kieltä:


”Peering down the years, a voyeur through that dense bramble hedge, it's hard to see them, except in outline, etched in archetypal postures. But why not remake them out of Arcimboldo fruit and veg, since it's a less moralising transformation? O father, at last I see the fruition of my desires, in apple cheeks, cabbage curls and a damson mouth.” (Sage, 56.)

Sagen oma tarina sijoittuu lähinnä 50-luvulle. Englannin ja Pohjois-Amerikan 50-luku vaikuttaa minusta kirjoissa ja elokuvissa aina yhtä ahdistavalta. Asiallisuuden, pinnallisuuden, kotirouvien, kylmän sodan, siistin nuorisokapinan ja huonon televisioviihteen vuosikymmen. Sukupuolirooleihin oli palautettu järjestys sotavuosien jälkeen. Olen ollut huomaavinani, että 50-luvun kuvauksissa keskitytään tavallista enemmän kulttuurisiin koodeihin – pukeutumisen, puhetavan ja kävelytyylin paljon kertoviin yksityiskohtiin, seurustelusääntöihin, tuotemerkkeihin. Kaikki näyttelevät roolejaan.

60-luvun seksivallankumouksesta on kirjoitettu jälkiviisaasti paljon kritiikkiä, mutta 50-luvusta saa sen käsityksen, että naiset saattoivat vain pelätä miehiä ja miehet naisia. Ilmeisesti beat-runoilijat, aikansa älymystön kapinalliset sankarit, eivät olleet sen viisaampia. Sage siteeraa Joyce Johnsonin, Jack Keroaucin silloisen rakastajan, tarinaa: Joyce olisi halunnut osallistua poikien matkoihin. Kerouac pitää ihailevalle naisystävälleen saarnan, jossa hän paljastaa mitä nainen todella haluaa ja miksi hänen mukanaolonsa olisi riski. Nainen voi luulla olevansa vapaa boheemi mutta hänet on biologisesti ohjelmoitu haluamaan yhtä ja samaa läpi vuosisatojen: lapsia. Enemmän kuin mitään muuta nainen haluaa olla osa tätä elämän ja kuoleman sykliä, todistelee kaunopuheisuudestaan huumaantunut beat-kirjailija. Naisilta ei tarvitse kysyä.

”It's galling to realize that you were a creature of mythology: girls were the enemies of promise, a trap for boys, although with the wisdom of hindsight you can see that the opposite was the case. In those seductive yarns about freedom girls' wants are foreknown. Like Lucy, you are meant to stay put in one spot of time.” (Sage, 234.)


Sagen tarina on onneksi selviytymistarina. Älykäs, vapautta kaipaava tyttö tulee raskaaksi 16-vuotiaana, huomaamatta edes harrastaneensa ”oikeaa” seksiä. Ympäristönsä yrityksistä huolimatta hän kieltäytyy suostumasta langenneen, katuvan tyttöparan rooliin. Synnytettyään tyttö pakenee sairaalavuoteestaan koulun lopputentteihin, yliopistoon, suureen maailmaan. Hän rikkoo moraalisääntöjä mutta onnistuu selviämään voittajana.
Jos kyseessä olisi romaani, tällainen tuntuisi varmaan kirjailijan kompromissilta tai kliseeltä. Se ei olisi uskottavaa.


Lorna Sage: Bad Blood. Harper Perennial, 2007 (2000).

Paluu blogilomalta: ranskalainen valittaja

Avignonissa matkatessani löysin antikvariaatista kirjan, jonka olemassaolosta en tiennyt. Englanninkielinen käännös Stendhalin myrkyllisestä matkakirjasta, Memoirs of a Tourist (1837-38), on erinomaisen epäluotettava johdatus Ranskaan – tai ainakin nykypäivän Ranskaan – ja samalla hauskinta mahdollista matkalukemista. Se innosti minua myös palaamaan kuukausiksi venähtäneeltä bloggauslomaltani.

Jostain syystä Stendhal keksi selonteoilleen fiktiivisen kirjoittajan, keski-ikää lähestyvän pariisilaisen kauppamiehen, joka haluaa todella nähdä kotimaansa ennen viimeistä lähtöään siirtomaihin. Lyhyessä esisanassaan kirjailija, Stendhal alias Henri Beyle, esittää toimineensa pelkkänä toimittajana.
Kertojan asenne ympäristöönsä ja hänen (välistä naurettavakin) herkkäpintaisuutensa muistuttavat kuitenkin Stendhalista itsestään: poikkeuksetta tylyt luonnehdinnat nykykulttuurin ulkokohtaisuudesta, romaanisen arkkitehtuurin viehätyksestä goottilaiseen verrattuna ja pitkät harppaukset antiikin historiaan. Naamio on ohut, toteaa kääntäjäkin.


Avignonissa Stendhal valitti kylmää mistraalituulta, ihaili kauniita näköalapaikkoja sekä kehui tyttöjä poikkeuksellisen kauniiksi. Vahvistan puolestani näiden havaintojen pitävän paikkansa edelleen. Tässä matkakertomuksessa lukemisen nautinto ei kuitenkaan tule siitä, että lukiessaan kokisi todella olevansa paikan päällä. Stendhalin kertoja ei ole erityisen taitava välittämään paikallistunnelmaa eikä hän taida edes pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa.Yksityiskohdat hän valitsee täysin satunnaisesti.

Hauskaksi kirjan tekee sen ylimielinen ja toisinaan suorastaan vihamielinen asenne yhdeksään kymmenesosaan matkalla kuvattavista ilmiöistä. On kummallisen hauskaa asettaa oma uusien ympäristöjen ihmettelynsä kohtaamaan tämä toinen ääni, ironinen ja vähättelevä. Stendhalin turisti esittää itsevarmasti laajoja yleistyksiä eri maakuntien asukkien kansanluonteesta. Yhdistäviä tekijöitäkin on: provinsseissa ajatellaan vain rahaa, varsinkin avioliittojen kohdalla. Pariisilaiset ovat sietämättömiä tärkeilijöitä, joilta puuttuu sekä kykyä että halua itsenäiseen ajatteluun. Ranskalaiset yleensä inhoavat yksinkertaista esitystapaa, joten he samaistavat sekavan ajattelun ja koukeroisen tyylin henkevyyteen. Ihanteellisesta rakkaudesta he eivät ymmärrä mitään.

Stendhal suosikin intohimoisia, tunteensa paljastavia italialaisia. Mutta ranskalaisiin verrattuna saksalaisillakin on sielu, turisti toteaa. Vakaumuksen oman kotimaan kansan verettömyydestä ja ulkokultaisuudesta löytää yhtä väkevänä Stendhalin romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista. Kirjailijan hautakiven tekstikin on kuulemma italiankielinen.


Stendhalissa oli ympäristönsä kuvaajana vähän ammattivalittajan vikaa. Kertojan tyylistä tulee usein mieleen Flaubert. Samoin kuin Flaubert, Stendhal järkyttyy yhä uudestaan kansansa rahvaanomaisuudesta. Hänen matkailijansa kertoo esimerkiksi kohtaamisestaan pikkukaupungin älyniekan kanssa. Miehen merkittävin saavutus oli tällainen: kuuluisa fyysikko ja keksijä oli pitänyt miehen kotipaikkakunnalla esitelmän, jonka keskellä hän surullisena kohotti ilmaan värjätyn juomalasin. Valmistuksessa lasiin oli upetettu keksijän edesmenneen kolmannen vaimon polttotuhkat. Ja mikä olikaan paikallisen neropatin menestyksekäs välihuomautus: ”Hei mösjöö, pullotitteko myös kaksi ensimmäistä?” (29-30.)

”Minä en ole luontoihmisiä”, Flaubert tokaisi Sand-kirjeissään. Eipä ole Stendhalin turistikaan, vaikka hyvää näköalaa arvostaakin. Tasaisen tapahtumattomina etenevät pitkät kärrymatkat maaseudulla tylsistyttävät ja masentavat häntä.

Mutta jos Stendhal kirjoittaa omasta halveksunnastaan, hän kirjoittaa satunnaisesti myös omasta innostuksestaan. Kuten kuuluisimmilla romaanihahmoillaan, Julianilla ja Fabrziolla, hänellä on säilynyt kyky paeta sisäiseen maailmaansa: ”Dull reality, made wholly disgusting by the love of mere money and advancement, cannot destroy the poetic image for me” (155.)

Hän suorastaan liikuttuu kohdatessaan välillä kunniallista väkeä tai ajattelevan ihmisen. Hän on toisin sanoen kyynikko, joka kieltäytyy suhtautumasta kaikkeen ironisesti. Stendhal ei olisi koskaan vaivautunut kirjoittamaan kokonaista romaania Bouvardista ja Pecuchet'stä.


Stendhal: Memoirs of a Tourist (Mémoires d'un Touriste), transl. Allan Seager. Northwestern University Press, 1985 (1962).

Eeppisten mittasuhteitten suhteettomuus

Homeroksen ja Vergiliuksen lukeminen saattaa olla näännyttävää. On hetkiä, jolloin (oman) elämän ja tarun yhteismitattomuus tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Sitä haluaisi kerran kohdata Odysseuksen ilman juonia, Akhilleen vailla rohkeutta, tai kaipaisi epiikan liikkeen viivähtävän edes hetken aamu-unisen Aeneiksen krapulassa ja epävarmuudessa juhlamenoja seuraavana päivänä.

Amerikkalaisen runoilijan sanoin sitä odottaa hetkeä kun kreikkalais-troijalainen

jeunesse dorée

tulee enemmän tai vähemmän

asiantuntevasti teurastetuksi

niin että lopultakin vallitsee

rauha ja hiljaisuus

(jumalatkin ovat hetkeksi

tukkineet turpansa)

Näin sapekkaasti toteaa Charles Simic runossaan ”Kyllästymiseni eeppisiin mittasuhteisiin”. Hiljattain suomennetusta Simic-kokoelmasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä.

Mitä kiinnostavaa olisi vielä kerrottavana jumalten ja sankareitten sodan jäljiltä? Eläinten ja naisten ”tapauksetonta” arkea:

voi kuulla

linnun laulavan

ja tyttären kysyvän äidiltään

saako hän mennä kaivolle

ja tietenkin hän saa

sitä ihanaa pikku polkua

joka kiemurtelee

läpi oliivilehdon

Simicin vitsinä on osaksi se, että helleenisten mieseepikkojen tekstissä näitä ääniä ja kysymyksiä ei oikeastaan kuule. Toisaalta, kuten yritin tuossa edellisessäkin jutussani osoittaa, sankareita ja urotekoja tarjoavassa epiikassakin koskettavat eniten juuri hyvin valitut yksityiskohdat. Niissä jokin lukijalle kokemuksen tasolla tuttu, ehkä arkinenkin kokemus puhuttelee myytin keskeltä: merenpinnasta heijastuvat tulen liekit, kuutamoyön lempeä kauneus, viinin nostattama humala. Tai Aeneiksen, yksinäisen pojan, turha yritys halata unessa haamuksi muuttunutta isäänsä.

Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.

Kuutekstejä 3: kuutamo Troijan yllä

Mitä näkymiä kuutamo voi paljastaa? Millaisia tarinoita öisin punotaan (kun kunnon ihmiset ovat nukkumassa)? Petoksia, huijauksia, ilkitekoja, sotajuonia, hävitystä.

Kuun valo on hädin tuskin valoa. Se näyttää vain osan kokonaisuudesta.

Kaikki tuntevat tarinan kreikkalaisten puuhevosesta, jonka avulla kaupunki valloitetaan. Tai ainakin melkein kaikki. (Kuulin, että taannoisen Troija-elokuvan näytöksessä joku katsomosta oli huudahtanut ”arvasin!” kun kreikkalaiset hyppäsivät esille hepan sisuksista.)

Homeroksen eepos kertoi Ilionin valloituksesta kreikkalaisten näkökulmasta. Aeneaan tarun toisessa kirjassa Rooman kantaisä puolestaan kertoo omin silmin nähdystä kotikaupungin tuhosta. Tunteella eläytyen kirjoittanut Vergilius pyrki kuvaamaan yllätettyjen troijalaisten kauhunhetkiä, kun ”julma Odysseus” kumppaneineen karkaa polttamaan ihmisten koteja.

Vergiliuksen Aeneiksen suomentaneen Teivas Oksalan kommenttien perusteella kuun valo oli kuulunut Troijan kohtalonyöhön jo Vergiliusta varhemmissa lähteissä.

”Kääntyi taivaan kansi, ja yö putoaa meren ylle,

verhoten vaipallaan tiheällä jo maan sekä taivaan,

juonet myrmidonein. Jopa ympäri muureja teukrit

hiljeni yöpuulleen, jäsenet väsyneet uni kietoi.

Saapuu Argoksen sotalaivojen rintama valmis

taas Tenedoksen luota ja kuun valon lempeän alla

pyrkii tuttuja rantoja päin.”

(Aeneis, II kirja, 250-256.)

Kuu / Selene / Luna on osa jumalten kosmista järjestystä. Vergiliuksella maininnat kuusta ja tähdistä liittyvät siihen, miten täydellisesti korkeammat tahot ovat kuvatulla hetkellä hylänneet Troijan. Raiskattu Kassandra ”turhaan taivaaseen kohottaa [...] hehkuvat silmät” (II, 405).

Kuu on valloittajien puolella. Se paljastaa rannikon laivoissaan odottaville vihollisille. Kuun valo on heille ”lempeä” mutta sen alla tapahtuu verinen teurastus. Sisällä kaupungissa kreikkalaisten joukkoja ei huomata astumassa puuhevosen vatsasta, koska uni ja viini ovat vihamielisten jumalien suosiollisella avustuksella vaivuttaneet troijalaiset. Herättyään nämä hädintuskin ”pystyvät taistelemaan sokeasti ja yön pimeässä” (II, 335).

Valon ja valottomuuden liike liittyy siihenkin, miten Vergilius pystyy havainnollisesti ja samastuen ”näyttämään” Aeneiksen silmin yön kauheat tapahtumat. Kerronnasta tekee niin vaikuttavaa sen visuaalisuus: lukijaa pyydetään kuvittelemaan kuinka ”Sigeion-meri aavoineen kuvastaa tulen roihut” (II, 312). Kuvaus sisältää myös kiinnostavan paljon yön tapahtumia ja Aeneis-kertojan vaihtelevia näkökulmia rationaalisesti selittäviä yksityiskohtia. Sankari esimerkiksi mainitsee, että taaton kotitaloa suojelevat yön pimeys ja talon syrjäinen sijainti:

”Kaikki jo kaupungin osat tuskan huutoja kaikuu,

myös yhä selvemmin asekalske jo soi, sekä yltyy

taistelun tuottama pelko ja kauhistus, tosin syrjään

jäi isä Ankhiseen talo puiston tuuhean peittoon.”

(II, 298-301.)

Vergilius: Aeneis. Aeneaan taru. (28 –19 eKr.) Suom. Teivas & Päivö Oksala. Helsinki: WSOY, 1999.