tiistai 30. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 3: kuutamo Troijan yllä


Mitä näkymiä kuutamo voi paljastaa? Millaisia tarinoita öisin punotaan (kun kunnon ihmiset ovat nukkumassa)? Petoksia, huijauksia, ilkitekoja, sotajuonia, hävitystä.

Kuun valo on hädin tuskin valoa. Se näyttää vain osan kokonaisuudesta.


Kaikki tuntevat tarinan kreikkalaisten puuhevosesta, jonka avulla kaupunki valloitetaan. Tai ainakin melkein kaikki. (Kuulin, että taannoisen Troija-elokuvan näytöksessä joku katsomosta oli huudahtanut ”arvasin!” kun kreikkalaiset hyppäsivät esille hepan sisuksista.)

Homeroksen eepos kertoi Ilionin valloituksesta kreikkalaisten näkökulmasta. Aeneaan tarun toisessa kirjassa Rooman kantaisä puolestaan kertoo omin silmin nähdystä kotikaupungin tuhosta. Tunteella eläytyen kirjoittanut Vergilius pyrki kuvaamaan yllätettyjen troijalaisten kauhunhetkiä, kun ”julma Odysseus” kumppaneineen karkaa polttamaan ihmisten koteja.

Vergiliuksen Aeneiksen suomentaneen Teivas Oksalan kommenttien perusteella kuun valo oli kuulunut Troijan kohtalonyöhön jo Vergiliusta varhemmissa lähteissä.


”Kääntyi taivaan kansi, ja yö putoaa meren ylle,

verhoten vaipallaan tiheällä jo maan sekä taivaan,

juonet myrmidonein. Jopa ympäri muureja teukrit

hiljeni yöpuulleen, jäsenet väsyneet uni kietoi.

Saapuu Argoksen sotalaivojen rintama valmis

taas Tenedoksen luota ja kuun valon lempeän alla

pyrkii tuttuja rantoja päin.”

(Aeneis, II kirja, 250-256.)


Kuu / Selene / Luna on osa jumalten kosmista järjestystä. Vergiliuksella maininnat kuusta ja tähdistä liittyvät siihen, miten täydellisesti korkeammat tahot ovat kuvatulla hetkellä hylänneet Troijan. Raiskattu Kassandra ”turhaan taivaaseen kohottaa [...] hehkuvat silmät” (II, 405).


Kuu on valloittajien puolella. Se paljastaa rannikon laivoissaan odottaville vihollisille. Kuun valo on heille ”lempeä” mutta sen alla tapahtuu verinen teurastus. Sisällä kaupungissa kreikkalaisten joukkoja ei huomata astumassa puuhevosen vatsasta, koska uni ja viini ovat vihamielisten jumalien suosiollisella avustuksella vaivuttaneet troijalaiset. Herättyään nämä hädintuskin ”pystyvät taistelemaan sokeasti ja yön pimeässä” (II, 335).


Valon ja valottomuuden liike liittyy siihenkin, miten Vergilius pystyy havainnollisesti ja samastuen ”näyttämään” Aeneiksen silmin yön kauheat tapahtumat. Kerronnasta tekee niin vaikuttavaa sen visuaalisuus: lukijaa pyydetään kuvittelemaan kuinka ”Sigeion-meri aavoineen kuvastaa tulen roihut” (II, 312). Kuvaus sisältää myös kiinnostavan paljon yön tapahtumia ja Aeneis-kertojan vaihtelevia näkökulmia rationaalisesti selittäviä yksityiskohtia. Sankari esimerkiksi mainitsee, että taaton kotitaloa suojelevat yön pimeys ja talon syrjäinen sijainti:


”Kaikki jo kaupungin osat tuskan huutoja kaikuu,

myös yhä selvemmin asekalske jo soi, sekä yltyy

taistelun tuottama pelko ja kauhistus, tosin syrjään

jäi isä Ankhiseen talo puiston tuuhean peittoon.”

(II, 298-301.)


Vergilius: Aeneis. Aeneaan taru. (28 –19 eKr.) Suom. Teivas & Päivö Oksala. Helsinki: WSOY, 1999.


keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 2: kuonakuu


Mitkä ovat ensimmäiset, kaikkein itsestäänselvimmiltä tuntuvat havaintomme kuusta?

Osaan niistä viitattiin jo edellisessä Brontë-aiheisessa kirjoituksessa: kuu näyttäytyy meille kaukaisuudessaan kovana, kylmänä ja selkeänä objektina. Olennaisesti kuu saa merkityksensä siitä, miten se eroaa auringosta. Kuu on romanttinen: se valvoo yksinäisten yökulkijoiden, kärsivien runoilijoiden ja kauhuromantiikan traagisten vampyyrien taivaalla. 1900-luvun loppupuolelta kuuta on myös ollut lähes mahdotonta ajatella muistamatta satelliittien rakeisia avaruuskuvia.


Tarvitsemme Italo Calvinon mielikuvitusta, että voimme nähdä kuun aivan toisin: tuskallisen epäselvänä, liian lähelle tulevana, pehmeänä ja tahmaisena. Calvinon leikki perustuu vastakohdilla leikittelyyn ja itsestäänselvyyksien kääntämiseen.

Kosmokomiikkaa ilmestyi tänä vuonna kaksinverroin vanhaa suomennosta tilavampana. Koko kosmokomiikka sisältää 12 uutta kertomusta, jotka Calvino kirjoitti parinkymmenen vuoden aikana Kosmokomiikan julkaisun jälkeen. Tässä käsittelemäni ”Pehmeä kuu” on toisen osan ensimmäinen teksti. Calvinonsa lukenut muistanee, että varhaisemman Kosmokomiikan ensimmäinen teksti on myös kuuaiheinen: siinä kuu etääntyy maanpinnasta kesken maidonhakureissun.


Calvinon koomisena taktiikkana on muokata vakavista tieteellisistä teorioista järjettömän konkreettisia elämäkerrallisia tarinoita: kertojana toimii muuntautumiskykyinen Qfwfq, joka on (sukunsa ja vaihtuvien naisystävien seurassa) ollut todistamassa maapallon muodostumista tähtisumusta ja ihmiskunnan kehittymistä varhaisista eliömuodoista. ”Pehmeässä kuussa” tarina lähtee olettamuksesta, että kuun ja maan vetovoima veti toiselle taivaankappaleelle toisen palasia, ja näin myös maapallon mantereet muodostuivat kuusta pudonneesta massasta.

Qfwfq:n kerronnassa aikatasot menevät vallattomasti päällekkäin: ”Puhun nykyhetkessä mutta viittaan menneeseen aikaan” (189), hän toteaa, aivan kuin se selittäisi epäilyksettä miksi mantereiden muodostumisen aikaan maan pinnalla oli lasipintaisia kaupunkeja, omakotitalolähiöitä ja observatorioita.


Calvinon perusteemoihin kuuluu 'luonnolla' ja 'luonnollisella' leikittely. Tässä tapauksessa maan pinta on alunperin epäorgaaninen. ”Ensimmäiset verrattomat alkuaineet” (199) olivatkin rautaa, metallia, muovia, nailonia ja lasia. Kun kuu ja maa vaihtavat materiaaleja, nämä alkuaineet karkaavat rikkinäisinä kuun rosoiseksi pinnaksi. Ja mitä saadaan tilalle? Jotain ”vastenmielisen pehmeää”: kuusta tippuu velliä, orgaanista limaa, joka hautaa alleen sen, mitä on jäljellä sivistyneestä maailmasta. Ellottava mönjä on peittänyt alkuperäisen paratiisin, jonka turhaa uudelleenrakentamista Qfwfq nostalgisesti seuraa.


Loppu tiedetään. Satojentuhansien vuosisatojen jälkeen me yritämme palauttaa Maalle sen entisen luonnollisen ulkonäön, rakennamme alkuperäistä maan kuorta muovista ja betonista ja pellistä ja lasista ja emalista ja keinonahasta. Miten kaukana siitä olemmekaan. Kuinkahan pitkään joudumme vielä rypemään kuun ulosteissa, klorofyllimädässä ja mahanesteessä ja kasteessa ja typettyneissä rasvoissa ja kermassa ja kyynelissä.” (199.)


Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (Tutte le cosmocomiche, 1997). Helsinki: Tammi, 2008.

lauantai 13. syyskuuta 2008

Kuutekstejä 1: äitikuu valvoo

En tiedä miksi yhdistän kuunvalon juuri syksyyn. Syyskuussa tuntuu kuin kuu olisi palannut pitkältä lomalta luomaan juuri sen tietyn syksyisen tunnelman, joka on yhdistelmä hämärää kaipuuta ja kesän runsaudesta toipuvaa aistien selkeyttä. Alkusyksyn kirpeänkauniiden öiden kunniaksi ajattelin poimia taivaalta muutaman tekstuaalisen kuun.

Pyydän samalla anteeksi Ristolta, jolta varastan tämänkin idean.


Kuutekstit ovat tietysti prosopopoeian, luonnon ja ”elottoman” materian inhimilliseksi esittäviä tekstejä. (Prosopopoeian käsite on johdettu kreikan sanoista 'antaa kasvot'). Kuun mysteerissä heijastuvat näin ollen inhimilliset tarpeet ja pelot. Jane Eyrelle, viktoriaanisen ajan kuuluisimmalle kotiopettajattarelle, kuu merkitsee kadonnutta äitiä. Charlotte Brontën romaanista tulee aina ensimmäiseksi mieleeni kuu ja sen erikoinen viestintuojan asema tarinassa. En tiedä toista proosatekstiä, jossa kuuta olisi yhtä kiehtovasti mystifioitu.


Kuu on kulttuurissamme yleensä 'she', feminiininen taivaankappale, siinä missä aurinkoon on tavattu liittää maskuliinisia konnotaatioita. Jane Eyren tapauksessa se on aivan erityisesti ja henkilökohtaisesti naisellinen:


I watched her come – watched with the strangest anticipation; as though some word of doom were to be written on her disk. She broke forth as never moon yet burst from cloud: a hand first penetrated the sable folds and waved them away; then, not a moon, but a white human form shone in the azure, inclining a glorious brow earthward. It gazed and gazed on me. It spoke to my spirit: immeasureably distant was the tone, yet so near, it whispered in my heart –

'My daughter, flee temptation!'

'Mother, I will!' ”

(358.)


Tässä lyhyessä unijaksossa, joka sijoittuu Kotiopettajattaren romaanin käännekohtaan, Jane saa vahvistuksen aavistuksilleen siitä mitä hänen on tehtävä. Jane vastaa kuu-äidin varoitukseen puolitietoisena, herätessään ”transsin kaltaisesta” unesta. Uni pelastaa tarinan kätevästi fantasialta realismin puolelle – Bronten realismissa on yleensä goottilaisen kauhun aineksia ja päinvastoin) – ja psykonanalyyttisellä jälkiviisaudella luettuna auttaa korostamaan alitajuisten pelkojen merkitystä kotiopettajattaren tunne-elämässä. Huomionarvoista on kuun näkyvä muuttuminen naiseksi. Äiti ilmestyy kuun asemasta (kuun takaa?): ”not a moon but a white human form”...


Tässä on helppo tulkita kuuäiti kristilliseksi sanantuojaksi, joka suojelee tytärtä siveettömältä käytökseltä. Jane pakenee Rochesterin linnasta, koska kunniallisena naisena hän ei voisi jatkaa suhdetta naimisissa olevaan mieheen. Jane mainitsee muuallakin tekstissä kuun ”katseen” ('gaze'), jälleen tilanteessa jossa hän herää sängyssään: ”her glorious gaze roused me” (232). Onko se välinpitämätön vai pikemminkin tarkkaileva katse? Ehkä kuu paitsi valvottaa, myös valvoo Janea. Kuu ei ole pelkästään lohduttava ja turvallinen. Jane toteaa sen olevan kaikessa kauneudessaan liian vakava (”too solemn”, 232).

Kuulla on viestintuojan asemansa tarinassa myös kun Jane päättää paluusta Rochesterin luo. Hän kuulee tämän äänettömän kutsun (”I had heard it – where, or whence, for ever impossible to know!”) keskellä yötä huoneessa, joka on tulvillaan kuunvaloa.


Toisaalla kuu tuntuu ilmentävän hyvin antikristillistä voimaa, hillitöntä seksuaalisuutta. Se loistaa taivaalla kun Bertha Mason, hullu nainen ullakolta, hyökkää mustasukkaisessa vimmassa Janen huoneeseen. Kun kuu on täysi, on myös naisen hulluus väkivaltaisimmillaan? Tämä kuulostaa jo tutummalta myyttikertomukselta. Juuri tällaisissa ristiriitaisissa, monitulkintaisissa arkkityyppien käsittelyssä on itselleni Brontën sisarten suurin viehätys.


Charlotte Brontë, Jane Eyre (1847). London: Penguin Classics, 1996.