tiistai 24. kesäkuuta 2008

Naiskirjallisuuden korkeasta ja matalasta

Askelnopsan antikvaarisia löytöretkiä on satunnaisesti haitannut eräs kirjojen lajittelua koskeva huomio. Kirjakaupat houkuttelevat lukijakuntaa valitsemaan lukemistonsa stereotyyppisten sukupuolioletusten mukaisesti. Antikvariaateissakin näkee ikään kuin ”naiskirjallisuudelle” omistettuja hyllyjä, jossa Danielle Steelin ja Jackie Collinsin tuotannon tai harlekiiniasuisten kioskipokkarien kanssa on aseteltu samaan riviin vaikka Carol Shieldsin tai Alice Munron tapaisten arvostettujen tekijöiden tekstejä.

Onko naisen nimi kirjan kannessa mukamas riittävä perustelu myydä Jane Austenia Candace Bushnellin kirjallisena sisarena? Vai sotkeeko pokkarien kansitaide esillepanosta vastaavien tahojen päät? Esimerkiksi kukka-aiheet tai vilahdus vaaleanpunaista kansilehdellä? Pois se minusta että haluaisin snobbailla, mutta (snobbaillakseni) minua ärsyttää oman suosikkikirjallisuuteni niputtaminen tuollaiseen seuraan. Sitä paitsi kirjathan on suunnattu ihan eri yleisöille?

Mutta jos Deborah Phillipsin tutkimukseen Women Fiction 1945-2005 on uskominen, tällainen myötähäpeää ja kärsimystä aiheuttanut sekoittaminen saattaa sittenkin olla perusteltua.

Akateemisesti on tuttua ymmärtää korkean ja populaarikulttuurin sekoittuminen pelkästään osana postmodernismin poetiikkaa, tai vastaavasti joidenkin merkittävien kirjailijoiden usein parodisena leikkinä – sellaisena, joka toistaa kriittisellä erotuksella eli konventioita hyödyntäessään paljastaa ja kyseenalaistaa niiden mekaanisuuden. Kun tutkija toteaa, että Doris Lessing, Angela Carter, Margaret Atwood tai Jeanette Winterson ”haastavat” tai ”rikkovat” korkean ja matalan hierarkiaa, hän usein tarkoittaa jotain sen tapaista, että nämä pohjimmiltaan korkeakulttuuriset tekijät ovat onnistuneet naaraamaan popkulttuurin itsetoistoisesta ja banaalista pyörteestä jotain parempaan kelpaavaa ja jalostaneet siitä esiin syvempiä merkityksiä. Jotenkin asetelma tapaa muuttua aidosta haasteesta valikoivaksi ja vanhan asetelman säilyttäväksi erikoisuudeksi.


Philipsin tekstissä on virkistävä joskin kyseenalainen lähtökohta: ehkä tekstien väliset erot ovat suurelta osin jälkikäteen vakiintuneita. Hänen oma kirjansa sotkee tällaista jakoa käsittelemällä esimerkiksi Iris Murdochin ja Barbara Cartlandin romaaneja saman alalajin edustajina. Philipsin mukaan juuri naiset ovat sekä kirjailijoina että lukijoina taipuvaisia ylittämään genrerajoja ja lukemaan sekä ajanvietteeksi että taideteokseksi luokiteltuja tekstejä.

Writers who regularly appear in contemporary writing and women's writing courses and textbooks can be seen to share a great deal with their populist counterparts. Women writers across the hierarchy of genres are often concerned with precisely the same issues, and can often come to very similar conclusions.” (5.)

The recuperation of neglected women writers into the categories of 'serious literature' or the 'middlebrow' does not allow for the richness and pleasures of women's genre writing, or for the ways in which feminist novelists have drawn upon those pleasures.” (10.)


Toinen kiinnostava kysymyksenasettelu on lajiteoreettinen. Philips haluaa korostaa kustantamojen ja markkinoinnin alati kasvavaa merkitystä uusien lajityyppien muodostumisessa. Genrekirjallisuuden lukijat ovat poikkeuksellisen tietoisia alalajeista ja niiden välisistä painotuseroista, vaikka niille ei olisi olemassa vakiintuneita nimiä.

Philips tarkastelee naisten kirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta nykypäivään keskittyen erityisesti siihen, miten sukupuoliroolien ja ihanteellisen naiseuden diskurssit muuttuvat. Yläkäsitteenä toimii domestic romance mutta Philips löytää jokaiselle vuosikymmenelle oman edustavan ja tarkemmin määritellyn alalajin. Esimerkiksi 1990-luvulla markkinat valtasi single woman novel, jonka päähenkilö on romanttista rakkautta etsivä henkisesti ja taloudellisesti itsenäinen sinkku (prototyypiksi vakiintui Bridget Jones) ja jossa romanttisen kuvion ohella keskeisiä ovat kulutukseen tai urbaaniin elämäntyyliin liittyvät asiat. Näiden tekstien sankarittarille miehistäkin on tullut shoppailtavaa kulutustavaraa.


2000-luvulle saavuttaessa Philips näkee hyvin suosittuna omaelämäkerrallisen ja tunnustuksellisen romaanin, jossa ”paheksuvat tyttäret” (resentful daughters) kertovat kasvustaan erikoisten tai vastuuttomien äitien varjossa. Philipsin mukaan nämä tekstit kuvaavat jo eräänlaista postfeminismiä: äitihahmot edustavat 60- ja 70-lukujen vapautta etsivää ja arvostavaa sukupolvea – heidän lapsensa ovat saaneet nauttia emansipaation seurauksista itsestäänselvyyksinä ja kaipaavat turvallista, perinteisempää vanhemmuutta. Äitien urahaaveet, avioerot ja itsenäisyyden julistukset muuttuvat tyttärien silmissä poliittisesta projektista (”personal is political”) negatiiviseksi henkilökohtaiseksi kunnianhimoksi.

Yksi yhdistävä tyylillinen tekijä näyttäisi säilyvän vuosikymmenten ajan: intiimi, lukijalle uskoutuva ja tämän empaattista samastumista kutsuva esitystapa.


Lupaavasta lähtökohdastaan huolimatta Philipsin tutkimus jää sittenkin vähän tyhjäksi. Esipuheessaan hän väittää etsivänsä teoksista rakenteellisia yhtenäisyyksiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hän ei juuri tarkastele retoriikkaan tai tyyliin liittyviä kysymyksiä vaan tuntuu ymmärtävän genren pelkästään tarinan kulkua ohjaavana ulottuvuutena. Toisin sanoen, luenta korostaa liikaa temaattista sisältöä ja teksti etenee parin sivun mittaisina juonitiivistelminä.

On ehkä liian helppoa osoittaa, että romanttinen ajanvietekirjallisuus ja feministinen proosa ”käsittelevät samanlaisia kysymyksiä” tai sisältävät kuvauksia samoista tilanteista. Sen sijaan oletan, että juuri tyylin, sanaston ja fokalisaation kohdalla niitä erojakin olisi ollut pakko käsitellä.


Deborah Philips: Women's Fiction 1945-2005: Writing Romance. London: Continuum, 2007 (2006).

torstai 19. kesäkuuta 2008

Avoimia salaisuuksia?

Erittäin kiinnostavassa ja uudehkossa (2007) kirjassaan Open Secrets Michael Bell lukee muutamasta klassikkotekstistä esille opettajana, kasvattajana ja mentorina toimivien hahmojen näkökulmaa. Lähtöpisteenä on Rousseaun kasvatusopas Emile, loppulukuna – ja ainoana esimerkkinä nykykirjallisuudesta – Coetzeen Elizabeth Costello. Bellin tarkastelee miten tekstit tematisoivat opettamiseen, tiedon ja maailmankatsomuksen välittämiseen liittyviä ongelmia ja millä tavoin niissä käsitellään opettajan auktoriteettia.

Kiinnostavin osa tutkimuksessa käsittelee saksalaista Bildungin perinnettä. Bildungsromanin perustekstejä on yleensä tulkittu päähenkilön eli ”oppilaan” näkökulmaa korostaen. Tässä mielessä Bellin luenta tavallaan nostaa sivuhahmot huomion keskipisteeksi.

Bellin tutkimuksen avainkäsitteenä toimii Goethen offenes Geheimnis: avoin salaisuus. Geheimnis konnotoi myös mysteeriä, mahdollisesti hieman uskonnollisessa tai muuten pyhässä merkityksessä. ”This is not a secret which everyone has discovered, but an utterance that few can understand” (4).


Koska Geheimnis on helposti tulkittavissa väärin – kuten yksinkertaistettuna toimintaohjeena – sitä on suojeltava väärinkäytöltä. Goethestakin Bell toteaa, että tämä voi olla ”vaarallinen” tekijä:

Despite, or indeed because of, his profoundly exemplary value, his authority may be dangerous or delusive. In his educational fiction, Goethe focused such an 'anxiety of influence' in mentor figures who stand not just between the author and the character but between the author and the reader.” (4.)

Mysteerin (ja Goethen) ymmärtäminen ”oikein” vaatii siis oppimista, saloihin perehtymistä ja tässä päädytään nopeasti vallan ja auktoriteetin kysymyksiin. Mutta kuinka opettaa?


Avoimen salaisuuden luonteeseen kuuluu, että totuus voi tulla ymmärretyksi vain henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Bellin tarkastelmissa teksteissä opettajan auktoriteetti saattaa olla piilossa oppilaalta: Rousseaun kasvattaja ja Goethen Wilhelm Meisterissa esiintyvä ”Tornin yhteisö” ohjaavat koeyksilönä toimivaa lasta tai nuorukaista, joka ei kuitenkaan tiedä ohjauksesta. Taustalla on ajatus siitä, että opettamisen ei tule tapahtua väitelauseita ja varoituksia viljelemällä. Opettamisen on tapahduttava piilossa, ikään kuin itse luonto sattumanvaraisesti antaisi opetuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Rousseau (vai pitäisikö sanoa: Rousseaun kertoja) joutuu näkemään suurta vaivaa järjestellessään oppilaansa elämismaailman sillä tavoin, että tilanteet tuottaisivat juuri tietyn opetuksen.

Wilhelm Meisterissa pedagogisen Tornin yhteisön periaatteisiin kuuluu pidättäytyminen liian suorasta ja tukahduttavasta ohjauksesta. Erehtymistä, tai tarkemmin sanottuna oman erehdyksen ymmärtämistä, pidetään välttämättömänä osana oppimista. Molemmissa teksteissä kasvattajat pyrkivät siis opettamaan enemmän tai vähemmän järjestetyn kokemuksen avulla.


Mikään ei kuitenkaan voi hälventää opettajan epävarmuutta: mistä tietää onko oppilas todella ymmärtänyt olennaisen tai vain toistaa ulkoa opittuja opinkappaleita? Kuinka varmoja opettajat sitten ovat siitä, että heidän ohjauksensa on luonnon mukaista? Jää aina myös huoli, joka voi esiintyä teoksessa avoimena pohdintana tai tiedostamattomana ahdistuksena: opetuksen tulkinta eli sen merkitys oppilaalle on sittenkin jotain, jota opettaja ei kykene kontrolloimaan.


Itseäni on harmittanut miten yksiulotteisina ja suoraviivaisina Bildungsromanin klassiset (mies)tekstit esitetään useissa viime vuosien feministisissä ja postkolonialistisissa tutkimuksissa. Bell tuo mainiosti esille, kuinka itsereflektiivinen Bildungin varhainen traditio on. Kyse ei ole porvarillisen maailmankuvan luonnollistamisesta, jossa kasvu tai kehitys merkitsisi vain ”isien” opetusten sisäistämistä, vaan tässäkin tapauksessa Bildungin kritiikki löytyy jo itse klassisesta Bildungsromanista.

Toisaalta tässä sinänsä oikeassa painotuksessa avautuu eräs vaaran mahdollisuus, jota Bellin tapaiset ilmeisen korkeasti sivistyneet germanistit ja akateemisen auktoriteetin huipulta puhuvat gentlemannit välttävät tuomasta keskusteluun: Bildungsromanin tematiikka vähemmän avoimena salaisuutena, jota varjellaan esimerkiksi feministien ”vääriltä” poliittisilta luennoilta. Bildung pienen piirin yliopistollisen herrasväen kulttuurisena salaseurana, vain asiaan vihkiytyneille (Geheimnis).


Useat tutkijat ovat kirjoittaneet Bildungsromanin teleologisesta rakenteesta; eli päähenkilön kehitystarina kulkee kohti jotain päämäärää: kokonaisuutta, täydellistymistä, oman paikan löytämistä. Goethen tuotannossa myös myöhäisteos Wilhelm Meisters Wanderjahre (1821) palaa arkkityyppiseksi muodostuneen Bildungsromanin päähenkilön tarinaan ironisena kommenttina ja jälkilisäyksenä, joka entisestään korostaa asetelman metafiktiivisyyttä. Hahmot tulkitsevat toistensa elämänkertomuksia teksteinä ja kiistelevät niiden merkityksestä.


Bellin mukaan Goethella näkyy jo ironinen tietoisuus kaikkien opinkappaleitten suhteellisuudesta ja siitäkin, miten monilla tavoin ideaalissa kasvattamisessa on kyse tunnustamattomasta vallanhalusta – ajatuksia jotka Nietzsche tuli myöhemmin radikalisoimaan omassa saksalaisen Bildungin kritiikissään.

Wilhelm Meisterissa kaikki ”viisaus” on siis viisautta vain yhdessä kontekstissa. Tämä koskee myös kaikkien yleisimpiin totuuksiin tähtääviä aforismeja, jotka vaikuttavat selvää ohjeistusta etsivälle lähinnä banaaleilta latteuksilta. Goethen tekstit hyödynsivät aforismeja tavalla joka asetti ristiriitaiset lauseet myös dialogiin keskenään. Tässä sattuva aforismi opettamisen mahdottomuudesta, Goethen romaanista Wilhelm Meisters Wanderjahre (sitaatit englannin käännöksestä koska suomenkielistä ei tarjolla ole):

What I truly know, I know only for myself: it is seldom useful to speak it as that usually excites contradiction, deadlock and standstill.”



Michael Bell: Open Secrets. Literature, Education, and Authority from J-J. Rousseau to J. M. Coetzee. New York: Oxford University Press, 2007.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Valloittava, valloitettava luonto

Kiran Desain romaanissa The Inheritance of Loss isoisänsä talossa asuva orpotyttö Sai huomaa nauttivansa kuukausia kestävistä myrskyistä. Sadekausi katkaisee suhteet ulkomaailmaan ja pysäyttää samalla kaiken toivomisen ja odottamisen.


Myrsky on luonnon voitto teknologiasta: sade ja tulvat sammuttavat television ja rikkovat puhelinyhteydet, kellot seisahtuvat. Myös poliittiset kiistat ja nationalistinen kiihkoilu keskeytyvät, sillä ei kannata mennä protestilakkoon jota kukaan ei huomaisi. Loistavassa jaksossa kertoja tiivistää myrskyn aiheuttaman ajan pysähtymisen Sain elämässä, arjen täynnä pieniä kosteita yllätyksiä. Mikä näissä yksityiskohdissa puhuttelee?


This aqueous season would last three months, four, maybe five. In Cho Oyu, a leak dripping into the toilet played a honky-tonk, until it was interrupted by Sai, who held an umbrella over herself when she went inside the bathroom. Condensation fogged the glass of clocks, and clothes hanging to dry in the attic remained wet for a week. A white scurf sifted down from the beams, a fungus spun a shaggy age over everything. Bits of color, though, defined this muffled scene: insects flew in carnival gear; bread, in a day, turned green as grass; Sai, pulling open her underwear drawer, found a bright pink jelly scalloping the layers of dreary cotton; and the bound volumes of National Geographic fell open to pages bruised with flamboyant disease, purple-yellow molds rivaling the bower birds of Papua New Guinea, the residents of New Orleans, and the advertisements - ”It's better in the Bahamas!” - that it showcased.” (106.)


Desain aistilliset detaljit tekevät tapahtumasta hilpeän juhlallisen, kun home, sienikasvit ja hyönteiset valtaavat juron tuomari-isoisän siirtomaatalon. Ajan pysäyttävä sadekausi on samaan aikaan vieras ja hämmentävä, kaivattu ja tuttavallinen. Kuin se pieni hyytelöyllätys ”tympeän” puuvillaisen pikkuhousulaatikossa: pienen, sotkuisen ja epämääräisen voitto järjestyksestä.

Estetisoitua ja harkitun eksoottista luontokuvaa tarjoava National Geographic joutuu sekin luonnon syömäksi, saa sivuihinsa taudin kun kirjaksi sidottu luonto ”luonnottuu”. Yksityiskohdat on kuitenkin valittu ja järjestelty kokonaisuuden kannalta tarkasti, myös äänteellisesti – kokeilkaa vaikka lausua: ”fogged the glass of clocks”, ”a fungus spun a shabby age”...

Desain humoristinen, ylätyyliä välttelevä kerronta kykenee välittämään jotain olennaista Kalimpongin vuoristoseudun yli-inhimillisestä kauneudesta sortumatta kuitenkaan mahtipontiseen retoriikkaan. ”Villin luonnon” mystifioiminen esitetään teoksessa länsimaisen siirtomaavallan fantasiana, johon liittyy halu koetella kykyjään tai valloittaa luontoa. Tuomarin talo on itsessään muistomerkki eräästä kolonialistisesta pakkomielteestä:


The house had been built long ago by a Scotsman, passionate reader of the accounts of that period: The Indian Alps and How We Crossed Them, by A Lady Pioneer. Land of the Lama. The Phantom Rickshaw. My Mercara Home. Black Panther of Singrauli. His true spirit had called to him, then, informed him that it, too, was wild and brave, and refused to be denied the right to adventure.” (12.)


P.S.

Linkki Riston analyysiin toisesta kohdasta romaania, myös detaljeihin keskittyen.



Kiran Desai: The Inheritance of Loss. London: Penguin, 2007 (2006).

Poe ja Pym

Maailmankirjoissa pohdintoja Edgar Allan Poen meriseikkailusta, todesta ja fiktiosta.