sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Loppuvuoden julkaisuja

Kirjoissa:

"Angela Carter - siivoton satutäti". Imperiumin perilliset: esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Kosonen, Mäkirinta & Rantonen. Avain 2009.

Lehdissä:

Krisztina Tóthin "Viivakoodi", Kiiltomato, 19.9.2009

Beauvoirin Toinen sukupuoli I, Turun sanomat, 1.11.2009

Artikkeli videorunoudesta: JP Sipilä & Kristian Blomberg, Turun sanomat, 18.12.2009

Atwoodin "Velka ja vaurauden varjopuoli". Kirjallisuuslehti Särö, joulukuu 2009

Adigan "Valkoinen tiikeri". Kumppani 12/2009

Kolme intialaista naiskirjailijaa. Kumppani 12/2009

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Keijujen kolea juhannus


A Midsummer Night's Dream tunnettiin Suomessa pitkään nimellä Kesäyön unelma. Matti Rossin viimeisin käännös vuodelta 2005 antoi sille kuitenkin uuden, proosallisemman ja suomettuneen nimen. Luin Juhannusyön unen juhannusaaton päivänä, joka oli tänäkin vuonna sateinen ja kolea. Etsin näytelmästä vaihtoehtoa todelle, sadun taikaa, mutta Shakespeare yllätti jälleen ajankohtaisuudellaan:



---- Kevät, kesä,

synnyttävä syksy, julma talvi pukeutuvat toisikseen,

ja hämmentynyt maailma katsoo muutoksia

tietämättä mitä vuodenaikaa elää.


(II. 1. 103 – 106.)


Koska kyse on Shakespearen satunäytelmästä, odotin tekstin suhteen ulkopuoliseen todellisuuteen olevan pelkästään allegorinen (toisin sanoen: että näytelmän henkilöiden väliset suhteet ja käytöstavat sisältäisivät näytelmämaailman sisäisen merkitystason ohella kätkettyjä viittauksia kirjoitusajan yhteiskuntaan ja sen vaikuttajiin). Näytelmässä on kuitenkin kohta, joka on oudosti riitasointuinen keijujen ja antiikin taruolentojen kansoittaman, koomiseen taipuvan satutunnelman kanssa. Tarkoitan yllä lyhyesti siteerattua Titanian puheenvuoroa, jossa hän kuvaa luonnon sekasortoa. Titania ja Oberon, keijukaisten kuningatar ja kuningas, ovat riitelyllään tehneet meren, tuulen ja maan vihaiseksi.


--- tuulet,

turhaan soiteltuaan meille, kostaakseen kai,

imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle

myrkyn, josta joet puropahasia myöten

turposivat tulvaksi ja vyöryttivät vedet

yli äyräittensä. Turhaan härkä natisuttaa iestä,

turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee

jo ennen kuin se ehtii tähkään.

Niityt ovat veden vallassa ja aitaukset tyhjät,

korpit lihovat, kun karja kuolee ruttoon,

lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut

kedon rehevässä vihreässä ovat umpeutuneet,

kun ei kukaan enää leiki siellä.

Märkä tulvatalvi riisti kuolevaisten talven ilot,

illat eivät enää ole laulujen ja tanssin kultaamia.


(II. 1. 83 – 97.)


Luonnonvoimien omatahtoisuus ja inhimilliset tunteet sopivat satunäytelmään, mutta Titanian konkreettinen kuvaus ihmisten ja eläinten kokemista kärsimyksistä eivät. Maasta eläville kylmä tulvakesä on enemmän kuin leikin loppu, ehkä jopa elämän loppu. ”Turhaan härkä natisuttaa iestä, / turhaa kyntömiehen hiki...” Jakso voisi olla jostain Vergiliuksen julkaisematta jääneestä eklogista, paimenhahmon dystopiasta tai unennäöstä.


Uuden suomennoksen esipuheessa mainitaan, että näytelmän oletettuna kirjoitusaikana, 1594-96, kesät olivat kylmiä ja sateisia. Voihan olla, että teksti vain leikitellen liioitteli yleisölleen ajankohtaista aihetta, vuodenaikojen sekoittumista ja sen tuomia epämukavuuksia. Mutta siinä tapauksessa, miksi tehdä jaksosta niin vaikuttava kuoleman ja mädän kuvaus, lopunajan tuntua tihkuva painajaisnäky? Tällainen tekee Shakespearesta niin erityisen: hänen kykynsä yllättää, sivuuttaa yhtenäisyyden idea, vaihtaa äkisti traagisesta koomiseen ja toisinpäin.


Juhannusyön unessa viitataan jatkuvasti kuuhun, sen eri symboleihin ja personifikaatioihin, sen merkitykseen ajan hahmottamisessa, paikan näkemisessä tai kätkeytymisessä. Kuten kolmessa viime syksyn blogitekstissäni kävi ilmi, kuuaiheisilla teksteillä ja kuvilla on minulle erityistä taikaa. (Julkaisuun sisältyy Mirkka Rekolan lyhyt mutta syvällinen essee, jossa sivutaan myös kuun merkityksiä.) Titanian puheessa kuu osallistuu elementtien vihanpitoon ja hulluuteen:


Siksi vihan kalventama merten valtiatar, kuu,

nyt kosteuttaa ilmaa, levittäen kuumetta ja yskää.”

(II.1. 98 - 99.)


Ihanan Cajanderin vanha käännös onkin tässä kohtaa aivan hillitön:


Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,

Vihasta kalpeana, nestää ilmat

Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.

(Shakespeare 1995, s. 19-20.)


Näytelmä päättyy toki onnellisesti, kolmen parin hääjuhliin ja keijukaiskuninkaallisten sovintoon. Viimeisen näytöksen hääjuhla kertoo siis järjestyksen paluusta niin ihmisten kuin haltijoiden, päivän ja yön maailmoihin – ja samalla oletettavasti luontoon? Mutta Titanian aiemmin kuvaamaan sekasortoon, saati sen väistymiseen, ei enää näytelmässä viitata.



William Shakespeare: Juhannusyön uni. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2005.


William Shakespeare: Draamoja 3. Suom. Paavo Cajander. WSOY, 1995.


torstai 14. toukokuuta 2009

Elämäni suurin hetki

Olen päässyt kirjallisuushistoriaan (vrt. edellinen postaus)


Tämän jälkeen minun on parasta poistua maasta noin viikoksi, nuolemaan kantapäätäni Turkin aurinkoisille rannoille. Mikä tarkoittaa myös pientä blogilomaa, vaihteeksi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Poor Egnatius



The misfortunate, otherwise unknown first-century BC Roman Egnatius – remembered because of a poem in which Catullus accuses him of cleaning his teeth with urine.

(Markson 2007, 79.)


Onneton, poloinen Egnatius – jota kohtaan David Markson tuntee niin suurta sääliä, että jatkaa virtsantuoksuisen anekdootin levittämistä yhä uusille lukijasukupolville. Egnatius on vain yksi lukuisista ilonaiheista Marksonin ”romaanissa” The Last Novel – lainausmerkit eivät tässä tarkoita, että en hyväksyisi kirjaa romaaniksi, vaan viittaavat pikemmin sen omaan leikkiin lajikategorioiden suhteen (tämä voisi olla vaikka myöhemmän blogipostauksen aihe). Se koostuu lähinnä anekdooteista ja ajatuksella valituista sitaateista, joista suurin osa liittyy kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin, säveltäjiin ja tieteentekijöihin.


Tässä toinen Marksonin esimerkki Antiikin kirjallisuuden sivuhenkilöstä, joka on jäänyt historiaan yhden erikoisuuden tai taidon vuoksi:


A hetaera named Cyrene, remembered for 2,400 years – because Aristophanes indicates that she could perform in a dozen different positions.” (Markson 2007, 118.)


Jos Kyrene oli ylpeä ammatinharjoittaja, hän saattaisi olla iloinen jälkimaineestaan. Egnatius tuskin. Marksonin lukeminen herättää välittömän tarpeen etsiä lisää samantyylisiä outoja sattumien, yksityiskohtien tai sitaattien sarjoja. (Ainakin Neliapinan ja Runousnoppia blogeissa olen törmännyt muutamaan Markson-tribuuttiin.)


Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan

huuhtomalla siinä takapuolesi, tee

se vielä likaisemmaksi: Zoilus,

upota siihen pääsi.”

(Martialis 2000, 131.)


”Riemurietas” Martialis ainakin ikuisti useita aikalaisiaan huoriksi, aisankannattajiksi, parittajiksi, peppuunpanijoiksi ja -pantaviksi. Samanlaista informaatiota saa Juvenaliksen ja Catulluksen tuotannosta. Toki shokkiarvo katoaa tai kasvaa ajassa: se mikä Martialikselle oli pahinta itsensä alentamista, on nykymiehelle melkein välttämätön taito eikä lainkaan häpeällistä. Naisen alapään nuoleminen.


Martialiksen epigrammien suomentaja mainitsee, että tämä ei käyttänyt oikeita nimiä kuin hyväntahtoisissa kiitosrunoissa. Mutta suojeleeko keksitty nimi aina tosielämän henkilöä? Ehkä sikäli, että se laajentaa epäiltyjen kirjon useampaan henkilöön. Esimerkiksi antiikin fiktiivisten romaanihahmojen mahdolliset esikuvat kiinnostavat lukijoita kummallisen pitkään: kuka oli todellisuudessa Petroniuksen Trimalkio?


Voisi kuvitella, että myös satiirisia runoja on luettu vähän kuin juorulehtiä nykyään. Ja voisi kuvitella, että kirjailijat käyttivät runonpätkiään henkilökohtaisen koston välineinä. Ei ole ihan mahdotonta, että Egnatius-parka kiillotti hampaansa virtsallaan, mutta todennäköisemmin se on panettelua. (Oivallinen tutkimuskysymys kirjallisuuden graduun, muuten.) Millä Egnatius oli mahtanut suututtaa Catulluksen?


Totisesti, on vaarallista tuntea kirjailijoita. Kaikki tietävät (sic.) että kirjailijat ovat satunnaisesti vaikeita ihmisiä, joiden kanssa on vaikea olla riitelemättä. Esimerkiksi vappuna allekirjoittanut kinasteli äänekkäästi vanhan ystävänsä kanssa, joka valitettavasti sattuu olemaan myös lahjakas runoilija. Onneksi asiasta oli päästy yli viimeistään seuraavaan aamuun mennessä, jolloin samainen julle tutustutti minut uutena ystävyydenosoituksena myös Marksoniin.


Mutta entäpä jos tilanne olisi eskaloitunut niin kohtalokkaasti, että sovintoa ei olisi päässyt syntymään? Mikä silloin estäisi runoilijaa kirjoittamasta blogiinsa tai seuraavaan Tuli&Savuun sonettia, jossa vihjataan meikäläisen harrastaneen oraaliseksiä pässin kanssa? Ja tämä bestiaalinen detalji kasvaisi vuosisatojen saatossa kirjallisuusharrastajien kierrättämäksi lentäväksi lauseeksi – ainoaksi jäljeksi kerran eläneestä kirjallisuuden jatko-opiskelijasta, joka saisi maata ihanassa unohduksessa, ellei olisi eräänä kännisenä vappuaattona haukkunut erästä runoilijan arvostamaa esseistiä.

Varokaa siis kirjailijoiden seuraa.


HUOM! Kirjoittaja toivoo, että kukaan ei pitäisi tätä vakavana kannanottona hiljan suuressa maailmassa käytyyn kirjoittajien sananvapausdebattiin (Vanhasen Matsan yksityisyyssuoja jne.).



David Markson: The Last Novel. Shoemaker & Hoard, 2007.

Martialis: Venus, viini ja vapaus. Suom. Marja-Liisa Polkunen. Otava, 2000.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Runoilija tartuttaa


Olen harvoin osallistunut runonlausuntailtoihin. Silloin kun olen, huomaan häpeäkseni, että minulta puuttuu täysin kyky keskittyä. Mikä tahansa teksti tuntuu minusta luontevammalta kirjan sivulla, itsekseen ja omaan tahtiin luettuna.

Mutta en ole varmaan koskaan kokenut sellaista sähköistymisen tunnetta runon äärellä kuin törmätessäni Sylvia Plathin runonlausuntaan, aivan sattumalta youtuubaa selatessani. Plath taitaa olla niitä tekijöitä, joiden runoja on mahdotonta irrottaa hänen elämäntarinastaan. Itse en ainakaan ole siihen pystynyt, yrityksistä huolimatta.


Henkilökohtaisuuden vaikutelma vain korostuu kun runot kuulee hänen itsensä lausumina. Ääni on todellakin haudantakainen, mutta samalla karmivan intensiivinen. Siinä on jotain uhkaavaa. Plathin lausuntaa kuullessaan pelkää saavansa tartunnan.


Daddy

Lady Lazarus

Kysyn itseltäni, olisiko vaikutelma erilainen – kuulostaisiko se kenties dramaattisuudessaan tahattoman koomiselta – jos kyseessä olisi elävä nykykirjailija. Olisiko vaikutelma yhtään samanlainen, jos istuisi Plathin kanssa samassa huoneessa? Tulisiko silloin väliin joku suojakerroin, joka tekisi tilanteesta vitsin? Vai olisiko se pelkästään tylsää – niitä kokemuksia jotka unohdetaan seuraavana päivänä.


Luin hiljan uudestaan Margaret Atwoodin mainiota esseekirjaa kirjailijan roolista, Negotiating with the Dead. Atwood kertoo, miten vahva tekijä kärsivän naisrunoilijan arkkityyppi oli 60-luvun lopulla aloittaneille. Ensimmäisissä runonlausuntatilaisuuksissaan Atwoodilta kysyttiin, koska hän aikoo tehdä itsemurhan.

Kymmenisen vuotta Plathin kuoleman jälkeen Anne Sexton, toinen vahvasti tunnustuksellinen ja mielenterveydeltään epävakaa naisrunoilija tappoi itsensä häkämyrkytyksellä. Plath ja Sexton ovat varmaankin 1900-luvun lopun tunnetuimmat amerikkalaiset naisrunoilijat, joista on kirjoitettu hyllymetreittäin elämäkertoja ja joiden tekstejä usein myös käsitellään sairauskertomusten kautta (tai pahempaa, niiden ohella).


Haluaisin vastustaa tällaista typistämistä ja myytin palvontaa, mutta huomaan antautuvani samaan lumoukseen. Plathin tavoin Sexton vaikuttaa lyhyessä youtube-pätkässä jotenkin epätodelliselta hahmolta. Hänen katseessaan ja äänessään on yli-inhimilliseltä tuntuvaa haurautta:


Anne Sexton


Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Cambridge UP, 2002.