Penetraatio

Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.

Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:

”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)

Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:

”He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)

Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.

”She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)

”How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)

”...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)

Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.

Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?

Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?

Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:

”But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)

Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.

Poliittinen Austen

En tiedä, miten vasta nyt satuin lukemaan Azar Nafisin loistavan elämäkertaa ja kirjallisuusesseistiikkaa yhdistävän teoksen Reading Lolita in Tehran (joka ilmestyi suomeksikin viime vuonna, ”Lolita Teheranissa”). Se kertoo iranilaisten opiskelijanaisten lukupiiristä, joka muutaman vuoden ajan kokoontui puhumaan kielletyistä tai pahamaineisista länsimaisista romaaneista.

Professori Nafisin lukupiirissä luetaan muitakin kirjailijoita kuin Nabokovia, mutta on luontevaa, että kirjan nimessä esiintyy juuri Lolita. Nabokovin romaanin kertojan ja islamistisen hallinnon, kuten myös Lolitan ja Nafisin nuorten oppilaitten tilanteet vertautuvat tekstissä toisiinsa. Samoin kuin Humbert Humbert, fundamentalistinen islam vangitsee, alistaa ja nöyryyttää huostassaan olevia lapsia. Kuten Humbert haluaa nähdä 12-vuotiaassa tytärpuolessaan vain seksuaalisten fantasioidensa kuvan, islamistinen Iran yrittää muokata tyttäristään maskuliinisen mielikuvituksen tuotteen.

Nabokovin ohella oman lukunsa saavat Fitzgerald, James ja Austen. Nafisin oman kulttuurialueen kirjallisuudesta ei juuri puhuta, lukuun ottamatta lyhyitä mainintoja Hafezin runojen nauttimisesta, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lukemisesta ja Ajatollah Khomeinin opinnäyteteksteille naureskelusta. Nafisi on innostunut nimenomaan romaanikirjallisuudesta, joka hänen mielestään on olemukseltaan demokraattista ja vallanpitäjiä haastavaa. Hän vaikuttaisi vihjaavan myös, että tämän vuoksi Iranin kirjallisuudessa ei ole merkittävää realistisen romaanin perinnettä.

Mitä muita ääniä Lolitan sivuilta löytyy kuin hurmaavan Humbertin, joka – kuten kaikki kirjan lukeneet varmasti myöntävät – onnistuu oman asiansa ajamisessa vaarallisen hyvin? (James Phelan on tähän liittyen suorittanut tarkan luennan Lolitan ensimmäisestä raiskauksesta kirjassaan Living to Tell About it) Nafisi kummastelee, miten yleisesti kriitikot ovat hyväksyneet oletuksen Lolitasta rikoksen toisena osapuolena, moraalittomana kakarana, joka käyttää nymfetin lahjojaan omaksi hyödykseen. Sillä kysyyhän jopa Humbert itseltään olisiko Lolitalla sisäinen elämä, jota hän ei voi kuvitella ja hallita:

”quite possibly behind the awful juvenile cliches, there was in her a garden and a twilight, a palace gate – dim adorable regions which happened to be lucidly and absolutely forbidden to me...” (sit. Nafisi, 49.)

Lolita-teema jatkuu Jane Austenin käsittelyssä. Pride and Prejudicen kuuluisat ensimmäiset rivit kertovat: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.” Eräs Nafisin nuorista naisopiskelijoista muokkaa siitä oman versionsa:

”It is a truth universally acknowledged that a Muslim man, regardless of his fortune, must be in want of a nine-year-old virgin wife”. (Nafisi, 257.)

Olen hiukan ymmälläni, kun Nafisi nimittää Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ”kaikista romaaneista moniäänisimmäksi”. Hänen mielestään austenilainen tyyli on olennaisesti suhteellistavaa ja totalitarismin vastaista. Nafisi huomauttaa myös, miten rikas puhetilanteiden kirjo romaanissa on, ja miten puhetilanteista rakentuu laajemmin aistittavia, monimutkaisesti viestiviä sosiaalisia tapahtumia. Austenin tekstin monimerkityksisyys rakentuisi siis henkilöiden puheen kautta.

Kyllä, sanoisin, tämä kaikki löytyy Austenista – mutta sen esiin lukeminen vaatii samalla melkoisen määrän lukematta jättämistä. Oikeasti kapinoivat, vapautta etsivät naiset esitetään Austenin romaaneissa tunteettomina tai itsekkäinä. Ääniä on ehkä paljon mutta ne tarjotaan viktoriaanisen moraalin mukaisessa järjestyksessä: kerronta näkee paljon vaivaa, että esimerkiksi teoksessa Järki ja tunteet lukija samaistuu harkitsevaan Elinoriin ja omaksuu tämän ironian romanttisen Marianne-siskon epäkonventionaalisia haluja vastaan. Samoin olen aina kummastellut, miten kukaan voi lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa huomaamatta kaikkein ilmeisintä: Elisabethin tarina on ”kasvua” säkenöivästä, itsenäisestä naiseudesta alistuneeseen, harkitsevaan vaimouteen, jossa hän katuu ominta luonnettaan. Oman aikamme tv- ja elokuvaversioissa tilanne on tietysti toinen. Niistä saa täysin erilaisen käsityksen Austenin painotuksista.

Austenin romaaneista on tietysti kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja feminististä lähilukua. Niistä mihin olen itse tutustunut, minulla on ollut vaikeuksia juuri bahtinilaisen dialogisuuden löytöjen sulattamisessa, kun taas tutkimukset siitä, miten kerronta käsittelee aikansa diskursseja / ideologiaa tai ratkaisee sen ristiriitoja (kuten Mary Pooveyn The Proper Lady and the Woman Writer), ovat olleet ainoita, jotka ovat tuntuneet tekevän jonkinlaista oikeutta teoskokonaisuudelle. Oma näkemykseni on jokseenkin tällainen: mikäli tutkimuksen lähtökohta on lukea avoimesti vastakarvaan tai dekonstruktiivisesti, mikäs siinä – tällainen lukutapa auttaa meitä paremmin huomaamaan teoksen rikkauden. Sen sijaan en ymmärrä tarvetta tulkita Austenia taistelevana yhteiskuntakriitikkona vain muutaman hajanaisen otteen perusteella.

Edes Nafisin hieno kirja ei vakuuta minua Austenin kumouksellisesta olemuksesta tai oikeasta moniäänisyydestä. On kuitenkin jännittävää lukea, miten iranilaiset naisopiskelijat asian kokevat. Professori onnistuu vähitellen vakuuttamaan heille, että Austenin kilteiltä ja täysin epäpoliittisilta vaikuttavat romaanit käsittelevät itse asiassa henkistä julmuutta ja tietoista sokeutta ”tavallisten” ihmisten arkisessa kontekstissa. Hän toteaa, että suurin pahuus Austenin maailmassa on empatian puute, toisin sanoen kyvyttömyys / haluttomuus kuvitella, asettua toisen asemaan. Tässä olen samaa mieltä, ja on helppo ymmärtää miten se liittyy Nafisin omaan elämäntilanteeseen.

Lolita Teheranissa osoittaa yksityiskohtaisesti, miten tekstit muuttuvat toisessa kulttuurissa ja toisessa kontekstissa poliittisen kiistan ja oman yhteiskunnallisen aseman tiedostamisen välineiksi. Ja miten henkilökohtainen asia Elisabeth Bennetin tarina voi olla kaksisataa vuotta myöhemmin täysin erilaisessa kulttuurissa eläville.

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. A Memoir in Books (2003). Fourth Estate, 2004.