Yleinen harhaluulo seireeneistä

Seireenit tavataan esittää poikkeuksellisen lumoavina olentoina. Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus ei antanut tämän homeerisen harhan sokaista omaa havaintoaan kuuluisista vedenneidoista.

Amerikan löytöretken päiväkirjassaan (joka on tosin säilynyt vain myöhemmän ajan kirkonmiehen jäljennöksenä) Kolumbus ylistää vuolaasti Intiaksi uskomansa uuden maailman vehreyttä, sen ilmaston lempeyttä, alkuasukkaiden luonnollista hyväntahtoisuutta ja merimiehen kokemuksellaan satamien erinomaisuutta.

Seireenit olivat kuitenkin pettymys, joka kuitataan parilla lauseella:

”'Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.' Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.”

(Kolumbus 1992, 144.)

Seireenien laulusta ei kirjassa ole mainintaa.

Kristoffer Kolumbus: Amerikan löytöretken päiväkirja. Suom. Erkki Valkeila. Karisto, 1992.

Paluu blogilomalta: ranskalainen valittaja

Avignonissa matkatessani löysin antikvariaatista kirjan, jonka olemassaolosta en tiennyt. Englanninkielinen käännös Stendhalin myrkyllisestä matkakirjasta, Memoirs of a Tourist (1837-38), on erinomaisen epäluotettava johdatus Ranskaan – tai ainakin nykypäivän Ranskaan – ja samalla hauskinta mahdollista matkalukemista. Se innosti minua myös palaamaan kuukausiksi venähtäneeltä bloggauslomaltani.

Jostain syystä Stendhal keksi selonteoilleen fiktiivisen kirjoittajan, keski-ikää lähestyvän pariisilaisen kauppamiehen, joka haluaa todella nähdä kotimaansa ennen viimeistä lähtöään siirtomaihin. Lyhyessä esisanassaan kirjailija, Stendhal alias Henri Beyle, esittää toimineensa pelkkänä toimittajana.
Kertojan asenne ympäristöönsä ja hänen (välistä naurettavakin) herkkäpintaisuutensa muistuttavat kuitenkin Stendhalista itsestään: poikkeuksetta tylyt luonnehdinnat nykykulttuurin ulkokohtaisuudesta, romaanisen arkkitehtuurin viehätyksestä goottilaiseen verrattuna ja pitkät harppaukset antiikin historiaan. Naamio on ohut, toteaa kääntäjäkin.


Avignonissa Stendhal valitti kylmää mistraalituulta, ihaili kauniita näköalapaikkoja sekä kehui tyttöjä poikkeuksellisen kauniiksi. Vahvistan puolestani näiden havaintojen pitävän paikkansa edelleen. Tässä matkakertomuksessa lukemisen nautinto ei kuitenkaan tule siitä, että lukiessaan kokisi todella olevansa paikan päällä. Stendhalin kertoja ei ole erityisen taitava välittämään paikallistunnelmaa eikä hän taida edes pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa.Yksityiskohdat hän valitsee täysin satunnaisesti.

Hauskaksi kirjan tekee sen ylimielinen ja toisinaan suorastaan vihamielinen asenne yhdeksään kymmenesosaan matkalla kuvattavista ilmiöistä. On kummallisen hauskaa asettaa oma uusien ympäristöjen ihmettelynsä kohtaamaan tämä toinen ääni, ironinen ja vähättelevä. Stendhalin turisti esittää itsevarmasti laajoja yleistyksiä eri maakuntien asukkien kansanluonteesta. Yhdistäviä tekijöitäkin on: provinsseissa ajatellaan vain rahaa, varsinkin avioliittojen kohdalla. Pariisilaiset ovat sietämättömiä tärkeilijöitä, joilta puuttuu sekä kykyä että halua itsenäiseen ajatteluun. Ranskalaiset yleensä inhoavat yksinkertaista esitystapaa, joten he samaistavat sekavan ajattelun ja koukeroisen tyylin henkevyyteen. Ihanteellisesta rakkaudesta he eivät ymmärrä mitään.

Stendhal suosikin intohimoisia, tunteensa paljastavia italialaisia. Mutta ranskalaisiin verrattuna saksalaisillakin on sielu, turisti toteaa. Vakaumuksen oman kotimaan kansan verettömyydestä ja ulkokultaisuudesta löytää yhtä väkevänä Stendhalin romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista. Kirjailijan hautakiven tekstikin on kuulemma italiankielinen.


Stendhalissa oli ympäristönsä kuvaajana vähän ammattivalittajan vikaa. Kertojan tyylistä tulee usein mieleen Flaubert. Samoin kuin Flaubert, Stendhal järkyttyy yhä uudestaan kansansa rahvaanomaisuudesta. Hänen matkailijansa kertoo esimerkiksi kohtaamisestaan pikkukaupungin älyniekan kanssa. Miehen merkittävin saavutus oli tällainen: kuuluisa fyysikko ja keksijä oli pitänyt miehen kotipaikkakunnalla esitelmän, jonka keskellä hän surullisena kohotti ilmaan värjätyn juomalasin. Valmistuksessa lasiin oli upetettu keksijän edesmenneen kolmannen vaimon polttotuhkat. Ja mikä olikaan paikallisen neropatin menestyksekäs välihuomautus: ”Hei mösjöö, pullotitteko myös kaksi ensimmäistä?” (29-30.)

”Minä en ole luontoihmisiä”, Flaubert tokaisi Sand-kirjeissään. Eipä ole Stendhalin turistikaan, vaikka hyvää näköalaa arvostaakin. Tasaisen tapahtumattomina etenevät pitkät kärrymatkat maaseudulla tylsistyttävät ja masentavat häntä.

Mutta jos Stendhal kirjoittaa omasta halveksunnastaan, hän kirjoittaa satunnaisesti myös omasta innostuksestaan. Kuten kuuluisimmilla romaanihahmoillaan, Julianilla ja Fabrziolla, hänellä on säilynyt kyky paeta sisäiseen maailmaansa: ”Dull reality, made wholly disgusting by the love of mere money and advancement, cannot destroy the poetic image for me” (155.)

Hän suorastaan liikuttuu kohdatessaan välillä kunniallista väkeä tai ajattelevan ihmisen. Hän on toisin sanoen kyynikko, joka kieltäytyy suhtautumasta kaikkeen ironisesti. Stendhal ei olisi koskaan vaivautunut kirjoittamaan kokonaista romaania Bouvardista ja Pecuchet'stä.


Stendhal: Memoirs of a Tourist (Mémoires d'un Touriste), transl. Allan Seager. Northwestern University Press, 1985 (1962).

Calvino matkaoppaana

Italo Calvinon Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polo kertoo Kublai kaanille Phylliksen kaupungista. Sinne ensi kertaa saapuessaan matkaaja ihastelee siltoja, patsaita, kirkkojen kupoleita: ”Onnellinen se jolla on aina Phyllis silmiensä edessä, hän ei lakkaa näkemästä uusia asioita joita se sisältää”. Mutta jos päättää jäädä Phyllikseen loppuelämäkseen, tällaiset näkymät hiljalleen katoavat ja kaupunki muuttuu arkisten toimien ja tottumusten kasaantuessa tilaksi, ”jossa vedetään reittejä kahden tyhjässä riippuvan pisteen välille”. Kaupungista tulee elettyä tilaa, jonka käyttöä ja tulkintaa ohjaavat muistiväläykset. Näin kaupunki tavallaan haalistuu näkymättömiin asukkaidensa silmissä. ”Miljoonat silmät katsovat ikkunoita, siltoja, kaprispensaita ja on kuin ne tutkisivat tyhjää sivua. Monet kaupungit ovat samanlaisia kuin Phyllis, ne livahtavat katseilta ellei niitä yllätä.” (94.)

Matkustamme koska haluamme nähdä paikkoja, joita emme ole vielä nähneet. Ja samalla: haluamme nähdä erilaisella tavalla. Kun ihmiset sanovat lähtevänsä matkalle ”saadakseen vaihtelua” on toki kyse muustakin kuin fyysisen paikan vaihtumisesta tai siitä, että saa viikon ajan erilaista ruokaa. Matkailijat kulkevat yleensä jonkin tietyn elämyksen perässä. Mutta toisaalta ihmiset matkustavat myös voidakseen kokea maailman hetkeksi uutena: tilana, jota tottumus ei ole rajannut tiettyihin tarkoituksiin ja jonka mahdollisuudet ja merkitykset eivät ole heti mitattavissa. Puhuessaan ”virkistymisestä” matkoilla ihmiset tarkoittanevat myös tällaista aistielinten virkistymistä, jossa niitä voi kerrankin käyttää siihen mihin ne on tarkoitettu: katsomiseen, kuuntelemiseen, ympäröivän tilan aistimiseen.

Tietysti voi yrittää viettää aikaa kuin vieraana kotikaupungissaan, jossa on asunut vuosia tai vuosikymmeniä, mutta siinä on jotain väkinäistä ja pinnistelevää. Jatkuva tietoisuus yrittämisestä turmelee kokemuksen. Matkalla tämä kokemus uudesta tapahtuu meille usein automaattisesti.

Tietysti voi yrittää vaikka lukea kirjoja, jotka saavat paikan avautumaan uudella tavalla: esimerkiksi historialliseen suuntaan, palauttaen tilaan aavistuksen sen kadonneista ajallisista ulottuvuuksista.

Toki voi ottaa tämän kirjan matkalle ja lukea sitä erityisesti paikoissa jotka tuntuvat lähinnä matkan väliasemilta – kuten lentokenttien odotushuoneissa, jotka tuntuvat olevan joka maailman kolkassa pelottavan samanlaisia.

Näkymättömät kaupungit on paras mahdollinen matkakirja, sillä se kertoo kuvitteellisista kaupungeista. Mahdollisista kaupungeista; toisin sanoen kaupungista ideana, joka sisältää erilaisia kaupunkien mahdollisuuksia (tietoisena siitä että yhtä täydellistä mallia tai täydellistä kieltä tai karttaa sen kuvaamiseen ei ole olemassa).

Kaupungista, joka on aina eri ja aina sama. Kuten Phyllis, kaupunki joka katoaa silmiemme edessä.

Samalla Näkymättömät kaupungit on kirja havaitsemisesta ja tulkinnasta. Se kertoo ihmisen pakkomielteisestä tarpeesta tulkita tilaa ympärillään, esittää sitä, antaa sille muoto; halusta tehdä tila tutuksi, käsiteltäväksi ja ymmärrettäväksi, ehkä myös toistettavaksi.

Calvinon kertojalla on tapana päättää lyhyet, puolen sivun tai parin sivun mittaiset lukunsa johonkin olettamukseen, arvoitukseen tai kysymykseen. Siksi kirjaa lukee ensin etsien jokaisesta luvusta yhtä ideaa tai oivallusta: sellaisen löydettyään lukijan huomio kiinnittyy tekstin yksityiskohtiin, jotka ensi lukemalla sujahtavat ohi. (Usein ne myös paljastuvat haastamaan sen oivalluksen, jonka lukija on kiitollisena poiminut.) Joka tapauksessa Calvinon teksti on tarjonnut minulle uusia tapoja katsoa ja auttanut nostamaan tietoisuuteen omat huomaamatta jääneet tavat katsoa välitöntä ympäristöään.

Näkymättömissä kaupungeissa kulkiessaan herää kysymään miten mitään paikkaa kykenisi totuudenmukaisesti kuvaamaan kielen tai muidenkaan sovittujen merkkien avuilla. Marco Polo, maailmankirjallisuuden kuuluisin venetsialainen valehtelija, esittää ennen hallitsijansa kielen oppimista tarinansa elehtimällä, matkimalla eläinten ääniä ja turvautumalla viittauksiltaan arvelujen varaan jäävään merkkikieleen. Oppiessaan aina paremmin retorisen kielenkäytön Polon kuvaukset muuttuvat kuitenkin vielä hämärämmiksi.

Kaani tarvitsee Marco Poloa todistamaan ja muistuttamaan suuren valtakunnan kaukaisista paikoista, joita hän ei itse näe. Polon kertomisen tulisi välittää tietoa näistä paikoista ja samalla toimia takeena niiden todellisuudesta, kaupunkien kiistattomasta olemassaolosta hallitsijan omaisuutena. Todistajanlausunnot kuitenkin toimivat usein toiseen suuntaan. Ne tekevät paikoista sarjan irrallisia merkkejä, jopa keskenään vaihdettavia merkkijärjestelmiä: juuri yksityiskohtien kautta kaupungit alkavat sekoittua toisiinsa. Havaittu kaupunkitilan yksityiskohta – rakennus, monumentti, torin vihanneskauppias – paljastuukin hauraaksi abstraktioksi.

Calvino harrastaa juuri tällaisilla vastakohtapareilla leikittelyä: ”kaikki” ja ”ei mitään”, pieni ja rajaton, järjestys ja kaaos ovat saman ilmiön eri ilmentymiä. Muutaman kerran vihjataan siihen mikä on Calvinon toisen teoksen, Marcovaldon kokoava aihe: luonnon ja kaupungin vastakkaisuuden katoaminen. Eräs mahdollisuus on sekin, että kaupunkia katsova näkee vain erilaisia kangastuksia, joita ohjaavat katsomispisteestä määrittyvät halut. Tähän liittyen Calvinon teksti osoittaa myös miten rajallinen on yllä mainittu uuden kokemus: miten meitä matkailijoina seuraavat sisäiset mallikaupungit, jotka asetamme ensi kertaa näkemämme konkreettisen kaupungin päälle.

Näkymättömät kaupungit ilmestyi ensi kerran 1972 ja taitaa olla jopa ajankohtaisempi nykyään.

Siinä esiintyy Ottavia, ”hämähäkkikaupunki”, joka riippuu verkon varassa kuilun yläpuolella mutta jonka asukkien elämä on vähemmän epävarmaa kuin toisten kaupunkien sillä ”he tietävät ettei verkko kestä enempää”. On myös Penthesilea, kaupunki joka ei koskaan ala eikä ehkä koskaan lopu. ”Kuljet tuntikaupalla etkä ole vielä selvillä oletko jo keskellä kaupunkia vai vielä ulkopuolella”. Siellä matkaaja kulkee esikaupungista toiseen ja vastaantulijat osoittavat kaupunkia kysyttäessä aina eri suuntiin. Voisiko hauskemmin kuvata alati pienenevää maailmaamme ja matkailijan ahdistusta tilojen muuttuessa yhä samankaltaisemmiksi...

”Olet luopunut yrittämästä ymmärtää onko olemassa johonkin syvänteeseen tai poimuun kätkeytynyt tunnistettava ja muistiin jäävä Penthesilea vai onko Penthesilea vain itsensä esikaupunki jonka keskus on joka paikassa. Kysymys joka alkaa pyöriä päässäsi on ahdistavampi: onko Penthesilean ulkopuolella ulkopuolta? Vai onko niin että vaikka menisit kuinka kauas kaupungista, siirryt vain rajalta toiselle etkä onnistu pääsemään pois sieltä.” (159.)

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibli, 1972). Helsinki: Tammi, 2006, 2. painos.

Suurempi

”Konemainen, stereotyyppinen absurdius estää Ionescoa yltämästä todelliseen suuruuteen, mutta hän on silti suurempi kuin Caragiale, koska hän ilmaisee myös kuolemanpelkoa, olemassaolon pimeyttä ja ihmisen turhautunutta mutta talttumatonta kaipuuta ikuisuuteen.” (406.)

”Rybak on suurempi taiteilija kuin suuri Chagall.” (408.)

Claudio Magrisin maineikas matkakirja on kielenkäytön mestarinäyte. Jos Tonava välillä sattuu suistumaan hiukan tyhjältä kuulostavaan sanahelinään, useammin se herättää sekä innostusta että kateutta kyvyssään ylittää sekä erilaisten kokemuksen alueiden että kulttuurialueiden rajoja kielen avulla. Tonava toteuttaa ajatuksen kirjallisuudesta ”elämän arkeologiana” (274), joka avaa nykyisyyden menneen läsnäololle ja asettaa kadonneen näkyvän yhteyteen. Magrisin teksti ei niinkään rakenna vankoja käsitteellisiä siltoja aikojen ja kulttuurien välille kuin tuntuu vain huoletta virtaavan useaan suuntaan, rajoista piittaamatta.

Sitäkin silmiinpistävämpää on virtuoosimaisen kirjoittajan tekstivirrasta niin usein esiin töksähtävä sana ”suuri”. Kirjailijan ja taiteilijan ”suuruus” on jotain jolle hän ei löydä (tahdo löytää?) vaihtoehtoisia ilmaisuja. Magrisilla on jonkinlainen pakkomielle jäädä pohtimaan ihmisten ja taideluomien verrannollista suuruutta.

Kaikki meistä puhuvat suosikeistaan, useat harrastavat leikkimielistä parhaitten listausta. Taiteesta on ylipäätään vaikea keskustella ilman arvottamista. "Suuri" kuitenkin naamioituu joksikin muuksi: ikään kuin se olisi puolueettoman todellisuuden painolla asiantuntijan aisteille avautuva ilmiö. "Suuruuden" perustelut ovat usein yhtä köykäisiä ja henkilökohtaisia kuin suosikin, mutta pönäkällä arvovallallaan se kieltäytyy tätä myöntämästä. ”Suurempi” ei tarkoita vain ”kirjoittaa paremmin” tai ”on merkittävämpi myöhemmälle kirjallisuudelle” (usein aika hämärää jo tämäkin).

Kaikki löydämme perusteluja sille miksi jokin kirja olisi hyvä ja toisen kannattaisi se lukea, mutta taideteoksen suuruuden tai suuruuden puutteen ymmärtäminen tuntuu jo edellyttävän valittujen joukkoihin kuulumista. ”Suurempi kuin” onnistuu kuulostamaan niin ehdottomalta ja harkitulta sanomatta itse asiassa mitään.

Puhe suuruudesta on kuin taiteesta kirjoittavien maallistunut versio kiihkoisan jumalanpalvonnan ärsyttävimmistä piirteistä. Erityisesti mieskirjoittajat harrastavat sitä. Olenko nyt väärässä, kun uskon, että feministiset kirjallisuudenhistoriat ovat vähemmän taipuvaisia jaarittelemaan siitä kumpi lopulta on suurempi, Duras vai Sarraute, tai onko joku Dorothy Parker liian nokkela tai teräväkielinen yltääkseen ”tosi suuruuteen".

Magrisin puolustukseksi on todettava, että hän asettaa yksilöllisen suuruuden toisenlaiseen, vaatimattomampaan mittasuhteeseen. Teoskokonaisuus tuntuu myöntävän, että ainoa todella suuri on tietysti Tonava itse, riippumatta siitä mihin alkulähteeseen sen rajat vedetään ja millä nimellä sitä kutsutaan. Silti myös luonnonilmiöiden suuruudesta kertomisessa on ainainen uhka erehtyä mahtipontisuuteen.

Magris voisi kenties ottaa oppia eräästä sivuhenkilöstään, roomalaiskeisari Marcus Aureliuksesta, josta hän toteaa:

”Hänen elämänasenteensa oli myötätuntoinen, kunnioittava ja sydämellinen, mutta ei palvova, sillä hän tiesi, että palvonta on pelkkä mielipide.” (230.)

Claudio Magris: Tonava (Danubio, 1986). Helsinki: WSOY, 2002.

P.S. Itse poistun hetkeksi Italiaan, suurten Alppien juurelle. Tämä tarkoittaa reilun viikon taukoa blogittelusta.