sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Loppuvuoden julkaisuja

Kirjoissa:

"Angela Carter - siivoton satutäti". Imperiumin perilliset: esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Kosonen, Mäkirinta & Rantonen. Avain 2009.

Lehdissä:

Krisztina Tóthin "Viivakoodi", Kiiltomato, 19.9.2009

Beauvoirin Toinen sukupuoli I, Turun sanomat, 1.11.2009

Artikkeli videorunoudesta: JP Sipilä & Kristian Blomberg, Turun sanomat, 18.12.2009

Atwoodin "Velka ja vaurauden varjopuoli". Kirjallisuuslehti Särö, joulukuu 2009

Adigan "Valkoinen tiikeri". Kumppani 12/2009

Kolme intialaista naiskirjailijaa. Kumppani 12/2009

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Keijujen kolea juhannus


A Midsummer Night's Dream tunnettiin Suomessa pitkään nimellä Kesäyön unelma. Matti Rossin viimeisin käännös vuodelta 2005 antoi sille kuitenkin uuden, proosallisemman ja suomettuneen nimen. Luin Juhannusyön unen juhannusaaton päivänä, joka oli tänäkin vuonna sateinen ja kolea. Etsin näytelmästä vaihtoehtoa todelle, sadun taikaa, mutta Shakespeare yllätti jälleen ajankohtaisuudellaan:



---- Kevät, kesä,

synnyttävä syksy, julma talvi pukeutuvat toisikseen,

ja hämmentynyt maailma katsoo muutoksia

tietämättä mitä vuodenaikaa elää.


(II. 1. 103 – 106.)


Koska kyse on Shakespearen satunäytelmästä, odotin tekstin suhteen ulkopuoliseen todellisuuteen olevan pelkästään allegorinen (toisin sanoen: että näytelmän henkilöiden väliset suhteet ja käytöstavat sisältäisivät näytelmämaailman sisäisen merkitystason ohella kätkettyjä viittauksia kirjoitusajan yhteiskuntaan ja sen vaikuttajiin). Näytelmässä on kuitenkin kohta, joka on oudosti riitasointuinen keijujen ja antiikin taruolentojen kansoittaman, koomiseen taipuvan satutunnelman kanssa. Tarkoitan yllä lyhyesti siteerattua Titanian puheenvuoroa, jossa hän kuvaa luonnon sekasortoa. Titania ja Oberon, keijukaisten kuningatar ja kuningas, ovat riitelyllään tehneet meren, tuulen ja maan vihaiseksi.


--- tuulet,

turhaan soiteltuaan meille, kostaakseen kai,

imaisivat usvan mereltä ja puhalsivat maalle

myrkyn, josta joet puropahasia myöten

turposivat tulvaksi ja vyöryttivät vedet

yli äyräittensä. Turhaan härkä natisuttaa iestä,

turhaa kyntömiehen hiki, laiho mätänee

jo ennen kuin se ehtii tähkään.

Niityt ovat veden vallassa ja aitaukset tyhjät,

korpit lihovat, kun karja kuolee ruttoon,

lieju peittää peliruudut, sokkeloiset hippapolut

kedon rehevässä vihreässä ovat umpeutuneet,

kun ei kukaan enää leiki siellä.

Märkä tulvatalvi riisti kuolevaisten talven ilot,

illat eivät enää ole laulujen ja tanssin kultaamia.


(II. 1. 83 – 97.)


Luonnonvoimien omatahtoisuus ja inhimilliset tunteet sopivat satunäytelmään, mutta Titanian konkreettinen kuvaus ihmisten ja eläinten kokemista kärsimyksistä eivät. Maasta eläville kylmä tulvakesä on enemmän kuin leikin loppu, ehkä jopa elämän loppu. ”Turhaan härkä natisuttaa iestä, / turhaa kyntömiehen hiki...” Jakso voisi olla jostain Vergiliuksen julkaisematta jääneestä eklogista, paimenhahmon dystopiasta tai unennäöstä.


Uuden suomennoksen esipuheessa mainitaan, että näytelmän oletettuna kirjoitusaikana, 1594-96, kesät olivat kylmiä ja sateisia. Voihan olla, että teksti vain leikitellen liioitteli yleisölleen ajankohtaista aihetta, vuodenaikojen sekoittumista ja sen tuomia epämukavuuksia. Mutta siinä tapauksessa, miksi tehdä jaksosta niin vaikuttava kuoleman ja mädän kuvaus, lopunajan tuntua tihkuva painajaisnäky? Tällainen tekee Shakespearesta niin erityisen: hänen kykynsä yllättää, sivuuttaa yhtenäisyyden idea, vaihtaa äkisti traagisesta koomiseen ja toisinpäin.


Juhannusyön unessa viitataan jatkuvasti kuuhun, sen eri symboleihin ja personifikaatioihin, sen merkitykseen ajan hahmottamisessa, paikan näkemisessä tai kätkeytymisessä. Kuten kolmessa viime syksyn blogitekstissäni kävi ilmi, kuuaiheisilla teksteillä ja kuvilla on minulle erityistä taikaa. (Julkaisuun sisältyy Mirkka Rekolan lyhyt mutta syvällinen essee, jossa sivutaan myös kuun merkityksiä.) Titanian puheessa kuu osallistuu elementtien vihanpitoon ja hulluuteen:


Siksi vihan kalventama merten valtiatar, kuu,

nyt kosteuttaa ilmaa, levittäen kuumetta ja yskää.”

(II.1. 98 - 99.)


Ihanan Cajanderin vanha käännös onkin tässä kohtaa aivan hillitön:


Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,

Vihasta kalpeana, nestää ilmat

Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.

(Shakespeare 1995, s. 19-20.)


Näytelmä päättyy toki onnellisesti, kolmen parin hääjuhliin ja keijukaiskuninkaallisten sovintoon. Viimeisen näytöksen hääjuhla kertoo siis järjestyksen paluusta niin ihmisten kuin haltijoiden, päivän ja yön maailmoihin – ja samalla oletettavasti luontoon? Mutta Titanian aiemmin kuvaamaan sekasortoon, saati sen väistymiseen, ei enää näytelmässä viitata.



William Shakespeare: Juhannusyön uni. Suom. Matti Rossi. WSOY, 2005.


William Shakespeare: Draamoja 3. Suom. Paavo Cajander. WSOY, 1995.


torstai 14. toukokuuta 2009

Elämäni suurin hetki

Olen päässyt kirjallisuushistoriaan (vrt. edellinen postaus)


Tämän jälkeen minun on parasta poistua maasta noin viikoksi, nuolemaan kantapäätäni Turkin aurinkoisille rannoille. Mikä tarkoittaa myös pientä blogilomaa, vaihteeksi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Poor Egnatius



The misfortunate, otherwise unknown first-century BC Roman Egnatius – remembered because of a poem in which Catullus accuses him of cleaning his teeth with urine.

(Markson 2007, 79.)


Onneton, poloinen Egnatius – jota kohtaan David Markson tuntee niin suurta sääliä, että jatkaa virtsantuoksuisen anekdootin levittämistä yhä uusille lukijasukupolville. Egnatius on vain yksi lukuisista ilonaiheista Marksonin ”romaanissa” The Last Novel – lainausmerkit eivät tässä tarkoita, että en hyväksyisi kirjaa romaaniksi, vaan viittaavat pikemmin sen omaan leikkiin lajikategorioiden suhteen (tämä voisi olla vaikka myöhemmän blogipostauksen aihe). Se koostuu lähinnä anekdooteista ja ajatuksella valituista sitaateista, joista suurin osa liittyy kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin, säveltäjiin ja tieteentekijöihin.


Tässä toinen Marksonin esimerkki Antiikin kirjallisuuden sivuhenkilöstä, joka on jäänyt historiaan yhden erikoisuuden tai taidon vuoksi:


A hetaera named Cyrene, remembered for 2,400 years – because Aristophanes indicates that she could perform in a dozen different positions.” (Markson 2007, 118.)


Jos Kyrene oli ylpeä ammatinharjoittaja, hän saattaisi olla iloinen jälkimaineestaan. Egnatius tuskin. Marksonin lukeminen herättää välittömän tarpeen etsiä lisää samantyylisiä outoja sattumien, yksityiskohtien tai sitaattien sarjoja. (Ainakin Neliapinan ja Runousnoppia blogeissa olen törmännyt muutamaan Markson-tribuuttiin.)


Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan

huuhtomalla siinä takapuolesi, tee

se vielä likaisemmaksi: Zoilus,

upota siihen pääsi.”

(Martialis 2000, 131.)


”Riemurietas” Martialis ainakin ikuisti useita aikalaisiaan huoriksi, aisankannattajiksi, parittajiksi, peppuunpanijoiksi ja -pantaviksi. Samanlaista informaatiota saa Juvenaliksen ja Catulluksen tuotannosta. Toki shokkiarvo katoaa tai kasvaa ajassa: se mikä Martialikselle oli pahinta itsensä alentamista, on nykymiehelle melkein välttämätön taito eikä lainkaan häpeällistä. Naisen alapään nuoleminen.


Martialiksen epigrammien suomentaja mainitsee, että tämä ei käyttänyt oikeita nimiä kuin hyväntahtoisissa kiitosrunoissa. Mutta suojeleeko keksitty nimi aina tosielämän henkilöä? Ehkä sikäli, että se laajentaa epäiltyjen kirjon useampaan henkilöön. Esimerkiksi antiikin fiktiivisten romaanihahmojen mahdolliset esikuvat kiinnostavat lukijoita kummallisen pitkään: kuka oli todellisuudessa Petroniuksen Trimalkio?


Voisi kuvitella, että myös satiirisia runoja on luettu vähän kuin juorulehtiä nykyään. Ja voisi kuvitella, että kirjailijat käyttivät runonpätkiään henkilökohtaisen koston välineinä. Ei ole ihan mahdotonta, että Egnatius-parka kiillotti hampaansa virtsallaan, mutta todennäköisemmin se on panettelua. (Oivallinen tutkimuskysymys kirjallisuuden graduun, muuten.) Millä Egnatius oli mahtanut suututtaa Catulluksen?


Totisesti, on vaarallista tuntea kirjailijoita. Kaikki tietävät (sic.) että kirjailijat ovat satunnaisesti vaikeita ihmisiä, joiden kanssa on vaikea olla riitelemättä. Esimerkiksi vappuna allekirjoittanut kinasteli äänekkäästi vanhan ystävänsä kanssa, joka valitettavasti sattuu olemaan myös lahjakas runoilija. Onneksi asiasta oli päästy yli viimeistään seuraavaan aamuun mennessä, jolloin samainen julle tutustutti minut uutena ystävyydenosoituksena myös Marksoniin.


Mutta entäpä jos tilanne olisi eskaloitunut niin kohtalokkaasti, että sovintoa ei olisi päässyt syntymään? Mikä silloin estäisi runoilijaa kirjoittamasta blogiinsa tai seuraavaan Tuli&Savuun sonettia, jossa vihjataan meikäläisen harrastaneen oraaliseksiä pässin kanssa? Ja tämä bestiaalinen detalji kasvaisi vuosisatojen saatossa kirjallisuusharrastajien kierrättämäksi lentäväksi lauseeksi – ainoaksi jäljeksi kerran eläneestä kirjallisuuden jatko-opiskelijasta, joka saisi maata ihanassa unohduksessa, ellei olisi eräänä kännisenä vappuaattona haukkunut erästä runoilijan arvostamaa esseistiä.

Varokaa siis kirjailijoiden seuraa.


HUOM! Kirjoittaja toivoo, että kukaan ei pitäisi tätä vakavana kannanottona hiljan suuressa maailmassa käytyyn kirjoittajien sananvapausdebattiin (Vanhasen Matsan yksityisyyssuoja jne.).



David Markson: The Last Novel. Shoemaker & Hoard, 2007.

Martialis: Venus, viini ja vapaus. Suom. Marja-Liisa Polkunen. Otava, 2000.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Runoilija tartuttaa


Olen harvoin osallistunut runonlausuntailtoihin. Silloin kun olen, huomaan häpeäkseni, että minulta puuttuu täysin kyky keskittyä. Mikä tahansa teksti tuntuu minusta luontevammalta kirjan sivulla, itsekseen ja omaan tahtiin luettuna.

Mutta en ole varmaan koskaan kokenut sellaista sähköistymisen tunnetta runon äärellä kuin törmätessäni Sylvia Plathin runonlausuntaan, aivan sattumalta youtuubaa selatessani. Plath taitaa olla niitä tekijöitä, joiden runoja on mahdotonta irrottaa hänen elämäntarinastaan. Itse en ainakaan ole siihen pystynyt, yrityksistä huolimatta.


Henkilökohtaisuuden vaikutelma vain korostuu kun runot kuulee hänen itsensä lausumina. Ääni on todellakin haudantakainen, mutta samalla karmivan intensiivinen. Siinä on jotain uhkaavaa. Plathin lausuntaa kuullessaan pelkää saavansa tartunnan.


Daddy

Lady Lazarus

Kysyn itseltäni, olisiko vaikutelma erilainen – kuulostaisiko se kenties dramaattisuudessaan tahattoman koomiselta – jos kyseessä olisi elävä nykykirjailija. Olisiko vaikutelma yhtään samanlainen, jos istuisi Plathin kanssa samassa huoneessa? Tulisiko silloin väliin joku suojakerroin, joka tekisi tilanteesta vitsin? Vai olisiko se pelkästään tylsää – niitä kokemuksia jotka unohdetaan seuraavana päivänä.


Luin hiljan uudestaan Margaret Atwoodin mainiota esseekirjaa kirjailijan roolista, Negotiating with the Dead. Atwood kertoo, miten vahva tekijä kärsivän naisrunoilijan arkkityyppi oli 60-luvun lopulla aloittaneille. Ensimmäisissä runonlausuntatilaisuuksissaan Atwoodilta kysyttiin, koska hän aikoo tehdä itsemurhan.

Kymmenisen vuotta Plathin kuoleman jälkeen Anne Sexton, toinen vahvasti tunnustuksellinen ja mielenterveydeltään epävakaa naisrunoilija tappoi itsensä häkämyrkytyksellä. Plath ja Sexton ovat varmaankin 1900-luvun lopun tunnetuimmat amerikkalaiset naisrunoilijat, joista on kirjoitettu hyllymetreittäin elämäkertoja ja joiden tekstejä usein myös käsitellään sairauskertomusten kautta (tai pahempaa, niiden ohella).


Haluaisin vastustaa tällaista typistämistä ja myytin palvontaa, mutta huomaan antautuvani samaan lumoukseen. Plathin tavoin Sexton vaikuttaa lyhyessä youtube-pätkässä jotenkin epätodelliselta hahmolta. Hänen katseessaan ja äänessään on yli-inhimilliseltä tuntuvaa haurautta:


Anne Sexton


Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Cambridge UP, 2002.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Mistä Stendhal nykyään tunnetaan


http://www.stendhal-beauty.com/

Sitaatti firman sivuilta:

"The founder of the brand, fascinated by the work of the great author Henry Beyle alias Stendhal, found in this name a wonderful sponsor to give these care and makeup products a sophisticated, feminine and refined image.

Stendhal therefore combines the scientific expertise of its formulas with the sensual quality of its textures, aesthetics and the modernity of its modern packaging. "


sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Romaani, pidempi oppimäärä


1600-luvun ranskalainen oppinut Pierre-Daniel Huet esitti, että tarinankerronnan ja lukemisen nautinto perustuu ihmisen tarpeelle elää oman välittömän kokemismaailmansa ulkopuolella:


In my opinion, it comes from the fact that the faculties of our soul being of too great an extent and too vast a capacity to be filled with present objects, the soul seeks in the past and in the future, in truth and in lies, in imaginary spaces and even in the impossible, something to occupy and exercise them.

(sit. Doody 1998, 16-17.)


Romaanien suosioon on aina vaikuttanut halu kuvitella sellaista, mikä ei ole itselle tuttua. Tähän liittyy mahdottoman ja fantastisen kuvitteleminen mahdollisimman konkreettisesti. Tarinoiden rakastaminen on myös tiedon rakkautta:


We must look for their first origin in the nature and spirit of man, man the inventive, lover of novelties and fictions, desirous to learn and to communicate what he has invented and what he has learned; and this inclination is common to all mankind in all eras, and in all places...

(sit. Doody 1998, 17.)


Huet'n esitteli minulle ensimmäistä kertaa Margaret Anne Doody kirjassaan The True Story of the Novel. Hänelle Huet edustaa varhaista esimerkkiä tutkijasta, jolle proosakirjallisuus on olemukseltaan laajenemaan pyrkivää, alati muuttuvaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Yhtenä ensimmäisistä romaanin historiasta kirjoittaneista Huet myös arvosteli joitain ranskalaisen klassismin tiukkoja tyylivaatimuksia.

Doodyn pointtina on todistaa, että romaanilla on parituhatvuotinen jatkuva historiansa. Hän lähtee liikkeelle sellaisista teoksista kuin Kharitonin Kallirhoe ja Heliodoroksen Aithiopika, eli noin 100-luvulta jKr. Eurooppalainen romaani on hänen mukaansa tunnettua enemmän sidoksissa varhaisempaan, antiikin kreikkalais-roomalaiseen ja Aasian maiden tarinaperinteeseen.


Romaani on kirjallisuuden lajina tavattu kytkeä modernin subjektin kehittymiseen, kapitalistiseen markkinatalouteen, porvariston nousuun, naiskirjailijoiden ja naislukijoiden kasvuun, uuden julkisuuden muodostumiseen ja niin edelleen. Tällöin se on yleensä sijoitettu 1700-luvulle. Varsinkin englantilaiset tutkijat ovat pyrkineet omimaan maalleen kunnia-aseman romaanin historiassa, ikään kuin sen historia vakavasti otettavana taidekirjallisuutena alkaisi vasta Fieldingistä ja Richardsonista. Romaani ('novel') on tavattu myös pitää erillään romanssista ('romance'), mikä on vahvistanut mielikuvaa romaanista todenmukaisuuteen, kotoisiin aiheisiin ja sitä kautta realismiin pyrkivänä lajina – erotuksena epiikasta, faabeleista, ritariromansseista, kaikenlaisesta satuilusta. Doody oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka romaanin historian opetus yliopistoissa joko sivuuttaa valtaosan vanhemmista teksteistä tai esittää ne muodottomina kokeiluina.


Siksi onkin virkistävää lukea kirjaa, jossa uskalletaan rohkeasti yleistäenkin etsiä yhteisiä piirteitä, toistuvia symboleita ja trooppeja – ja unohdetaan hetkeksi asettaa kaikki yhteiskunnallisen kirjallisuushistorian kontekstiin. Doody vaikuttaa lukeneen noin puolet maailmankirjallisuudesta ja herättää lukijassa halun samanlaiseen hulluuteen: teksti loikkii yllättävän sujuvasti vuosisatojen ja kielialueiden välillä. Sekin on miellyttävää, että Doody ei koe tarpeelliseksi viitata Bahtiniin (tai johonkin muuhun nykytutkijoiden jumalhahmoon) joka toisella sivulla, vaan luottaa siihen mitä on itse havainnut.


Minulla on pari vuotta ollut tarkoitus lukea The True Story kannesta kanteen. Tietääkseni siitä on nopeasti tullut jonkinlainen perusteksti, johon toiset romaanin varhaishistorian tutkijat viittaavat. Tällaiseen opukseen olisi mielellään törmännyt jo kirjallisuuden perus- tai aineopinnoissa.


Margaret Anne Doody: The True Story of the Novel. Fontana Press, 1998 (1996).

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Penetraatio


Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.


Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:


”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)



Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:


He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)


Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.


She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)


How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)


...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)


Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.


Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?


Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?


Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:


But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)



Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.



sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Yleinen harhaluulo seireeneistä


Seireenit tavataan esittää poikkeuksellisen lumoavina olentoina. Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus ei antanut tämän homeerisen harhan sokaista omaa havaintoaan kuuluisista vedenneidoista.

Amerikan löytöretken päiväkirjassaan (joka on tosin säilynyt vain myöhemmän ajan kirkonmiehen jäljennöksenä) Kolumbus ylistää vuolaasti Intiaksi uskomansa uuden maailman vehreyttä, sen ilmaston lempeyttä, alkuasukkaiden luonnollista hyväntahtoisuutta ja merimiehen kokemuksellaan satamien erinomaisuutta.

Seireenit olivat kuitenkin pettymys, joka kuitataan parilla lauseella:


”'Amiraali näki eilen, ollessaan Rio de Orolla, kolme seireeniä, jotka kohottautuivat hyvin korkealle vedestä, mutta eivät olleet läheskään niin suloisia kuin miksi heidät tavallisesti näkee kuvattavan; heillä on tavallaan ihmiskasvot.' Hän lisää nähneensä samanlaisia Guineassa Pippurirannikolla.

(Kolumbus 1992, 144.)


Seireenien laulusta ei kirjassa ole mainintaa.


Kristoffer Kolumbus: Amerikan löytöretken päiväkirja. Suom. Erkki Valkeila. Karisto, 1992.


torstai 23. huhtikuuta 2009

Borges, lukija


Kerskailkoot muut kirjoittamillaan sivuilla,

minä ylpeilen niillä jotka olen lukenut.


Näin aloittaa Jorge Luis Borges runonsa Lukija (Un lector, 1969). Lukeminen on suuri seikkailu, kieleen kohdistuvaa intohimoa, joka ei voi koskaan tyydyttää omaa haluaan:


tehtävä johon ryhdyn on ääretön

ja se seuraa minua loppuun saakka

yhtä salaperäisenä kuin maailmankaikkeus,

kuin minä itse, sen oppilas.

(Borges 1998, 57-58.)


Borgesin omassa tyylissä niin runoilijana kuin prosaistina on hurmaavaa vaatimattomuutta ja itseironiaa. Ollakseen ehkä latinalaisen Amerikan ylistetyin kirjailijamestari hänellä oli hämmästyttävä kyky karttaa tärkeilevyyttä. Häntä lukiessaan saa jotenkin sellaisen vaikutelman, että kirjailijalle on samantekevää kääritäänkö hänen lauseisiinsa seuraavana päivänä kalanraatoja. (En usko, että Borges todella näin ajatteli, kyse on vain hänen tyylistään.)

Lukijana Borges oli ymmärtänyt, että kirjailijan on mahdotonta luoda jotain täysin uutta. Novelleissaan hän harrastaa kirjallisuusviitteitä lähes joka sivulla. Yksi niiden merkityksistä on tunnustaa kirjailijan velka rakastamilleen klassikkoteksteille ja muistuttaa, että kaikki on jo kirjoitettu.

Novellissa ”Toinen” Borges kohtaa penkille istahtaessaan yhden vanhemmista minuuksistaan. Säikähdyksestä toivuttuaan miehet keskustelevat ja huomaavat, että eivät ymmärrä toisiaan. Borges vanhempi suhtautuu nuorempaan ruumiillistumaansa isällisellä lämmöllä, naureskellen tämän tärkeileville sanankäänteille. Borges nuorempi ”uskoi uusien metaforien keksimiseen tai löytämiseen; minä itse taas niihin jotka vastasivat tuttuja ja yleisiä yhteyksiä, ja jotka meidän mielikuvituksemme oli jo hyväksynyt”. (Borges 2003, 100.)


Kuinka paljon ihminen voi oikeastaan lukea, ymmärryksellä? Kun Eudora Acevedo, ”Väsyneen miehen utopian” kertoja – ja fantasiakertomuksia kirjoittava kirjallisuuden professori eli tietysti Borgesin alter ego – eksyy yhdessä mahdollisessa tulevaisuudessa asuvan vanhuksen kotiin, hän kertoo omistavansa kaksituhatta kirjaa. Isännän mielestä käytämme aikamme paremmin lukemalla uudelleen muutamaa valittua tekstiä.


Mies nauroi.

Ei kukaan pysty lukemaan kahtatuhatta kirjaa. Elämieni neljänsadan vuoden mittaan en ole lukenut puolta tusinaa enempää. Sitäpaitsi lukeminen ei ole niin tärkeää kuin uudelleen lukeminen. Nyttemmin lopetettu kirjojen painaminen on ollut yksi ihmisen suurimmista virheistä, se kun ajoi ihmiset monistamaan tarpeettomia tekstejä järjettömyyteen asti.” (Borges 2003, 161.)


Acevedo puolestaan kertoo aikalaisemme kokemuksen toisesta painolaitteiden mahdollistamasta turhuudesta: sanomalehdistä ja uutisjournalismista, jota luetaan unohdettavaksi. Novellissa, jonka utopistisiin fantasioihin kuuluvat esimerkiksi hallitusten kaatuminen omaan tarpeettomuuteensa ja ihmisen oppiminen hyväksymään yksinäisyytensä, haaveillaan myös museoiden ja kirjastojen lakkauttamisesta. (Missä määrin tällainen voisi olla kirjastonhoitaja ja lukija Borgesin utopiaa – tai dystopiaa – jää leikillisen hämäräksi.)


Kieli kuitenkin säilyy tässäkin utopiassa ja vaikka jokainen tuottaisi oman kirjallisuutensa, se perustuu entisen tavoin lainauksille. Kuten kunnon jälkistrukturalisti ainakin, ”Väsyneen miehen utopian” isäntä toteaa kielen olevan yksinkertaisesti ”sitaattien järjestelmä”. Ihminen ei voi puhua – eikä tietenkään myös kirjoittaa – kuin sitaatein. Siksi voisi väittää, ”että uusien” kirjojen kirjoittaminen on mahdottomuus.


Mutta päinvastainen pitää yhtä lailla paikkansa. Toisessa kokoelmassa on julkaistu loistava novelli ”Mies joka kirjoitti 'Quijoten'”, josta käy ilmi, että myös kopioidessaan kirjain kirjaimelta ihminen ehkä sittenkin kirjoittaa uuden teoksen.



Jorge Luis Borges: Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923–1985. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 1998.


Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY, 2003.


maanantai 20. huhtikuuta 2009

Sanojen väkivalta ja hiljainen kapina


Sanojen vaarallisuus on varmasti romaanikirjallisuuden yleisimpiä teemoja. Olen huomannut, että se toistuu varsinkin 1700- ja 1800-luvun realistisissa romaaneissa (käytän sanaa realismi laajassa merkityksessä). Niissä kaikkein kaunopuheisimmat henkilöhahmot osoittautuvat usein valheellisiksi tai epäluotettaviksi. Heillä on esimerkiksi kyky tuottaa puhetta/tekstiä ilman sisältöä, ”hyvin sanottua”, joka ei kuitenkaan kiinnity mihinkään konkreettiseen, antaa mahdollisimman vähän informaatiota tai on pelkästään hyvän tavan mukainen. Tai heillä on vaarallisempi kyky muokata totuutta edukseen, koska he hallitsevat eri tilanteiden rekisterit, eron suoran valehtelun ja sanomatta jättämisen välillä sekä osaavat vedota kuulijoiden tunteisiin.


Eikö ole kummallista, että kirjailija – roolissaan itse tietysti taitava sanankäyttäjä, jonka maine ja arvostus perustuvat juuri tähän lahjakkuuteen – suhtautuu nihkeästi hahmoihin, jotka ovat verbaalisesti lahjakkaita ja / tai puhuvat paljon? Kokeeko kirjailija nämä todellisuutta manipuloivat hahmonsa vaarallisen läheisiksi?

Mikä nostaa esille toisia kysymyksiä: miten kirjailija erottaa tällaisen kaunopuheisuuden omasta tai kertojan ”äänestä”? Miten hän rakentaa oman tyylinsä erotukseksi näitten romaanihahmojen puheesta?


Henry Jamesin romaanissa Washingtonin aukio (Washington Square, 1880) puhetaitoon ihmissuhteissa liittyvä valtatilanne on dramatisoitu poikkeuksellisen kiinnostavasti. Päähenkilö Catherine ei osaa käyttää kieltä välineenä omien etujensa ajamiseen: hän on tässä kuten muussakin suhteessa sosiaalisesti kömpelö – toisin kuin äitinsä, jonka kuolemaa isä ei anna anteeksi vähemmän säkenöivälle tyttärelleen. Lyhyen romaanin juoni on yksinkertainen, kuten Jamesilla yleensä. Tytölle ilmaantuu ihailija, jonka motiivit Catherinen isä arvioi (oikein) täysin itsekkäiksi. Hänen uhkauksensa jättää tytär perinnöttä ajaa nuoren miehen matkoihinsa.


Catherinen elämän kaksi tärkeää mieshahmoa ovat taitavia kielenkäyttäjiä. Isän ironinen ja ”henkevä” puhetapa ilmentää hänen kyvyttömyyttään rakastaa tytärtään:

Aina kun isä puhui tyttärelleen, tämä ilahtui, mutta tyttö joutui ikään kuin leikkaamaan ilonsa isommasta palasta. Jotakin jäi yli, ironian tähteitä ja suikaleita, eikö tyttö koskaan tiennyt, mitä tehdä niillä, ne vaikuttivat liian korkealentoisilta hänen omaan käyttöönsä, mutta oman ymmärryksensä vajavaisuutta sureva tyttö piti niitä samalla liian arvokkaina hukattaviksi ja uskoi niiden kartuttavan inhimillistä viisautta, vaikka ne menivätkin hänen horisonttinsa yli.” (s. 35)


Tilanteet, joissa isä tenttaa tyttärensä tunteita ja syyttää tätä milloin tunteettomuudesta, milloin sokeasta tunteille antautumisesta ovat esimerkkejä siitä, miten sanat ovat aina myös tekoja. Tässä tapauksessa ainakin henkisen väkivallan tekoja.

Toisella tavalla hyvä puhuja on Catherinen kosija Morris, jolla on kyky puhua luontevasti ja hurmaavasti kaikkien kanssa. Vastahakoisen isän ja kosijana asemaansa tiedustelevan Morrisin välinen dialogi onkin mestarillinen esitys puheesta, jossa tapahtuu paljon kysymyksiä, etenemisiä ja peruuttamisia, mutta jossa mitään ei sanota suoraan.


Morrisin kirje, jossa hän ilmoittaa päätöksensä jättää tämän, on kertova esimerkki ”hyvän kielen” epäilyttävyydestä. James ei esitä kirjettä sellaisenaan tai tarjoa suoria sitaatteja, vaan esittää kirjeen sisällön tiivistelmänä, joka säilyttää Morrisin oman ritarillista kunnollisuutta jäljittelevän retoriikan. Catherinekin pystyy myöhemmin ”ihailemaan sen sanakäänteiden viehkeyttä”:


Että Catherinen elämä olisi rauhaisa ja onnellinen, oli sen miehen kallein toivomus, joka tohti yhä julistautua hänen uskolliseksi palvelijakseen.” (267.)


Catherine on hiljainen, mutta hänen puheensa ilmoittavat hänen tunteensa suoraan, ja ovat siksi toisille vaikeita tulkita: hän ei tule ymmärretyksi, koska toiset hahmot kuvittelevat hänen kätkevän jotain. Hän ei myöskään näyttele tunteitaan, tee niistä toisille viestiviä mielenilmauksia, vaikka juuri tätä häneltä odotetaan. Catherinen hahmon moraalinen valinta on aina kieltäytyminen. Hän kieltäytyy lupaamasta isälleen, että ei anna kättään onnenonkijaksi osoittautuneelle Morrisille. Myöhemmin, isänsä kuoltua, hän kieltäytyy harkitsemasta avioliittoa katuvan rakastajan kanssa. Ja ennen kaikkea hän kieltäytyy selittämästä.


Toisin sanoen hän on täysin uskollinen tytär, joka kuitenkin kieltäytyy esittämästä uskollisen tyttären roolia. Kuten Azar Nafisi kirjoittaa, Jamesin hahmoille on usein tärkeintä sisäinen arvokkuus ja omatunto, vaikka siitä ei palkittaisi menestyksellä (kuten esim. Austenin sankarittaret palkitaan):

These are people who consciously choose failure in order to preserve their own sense of integrity.” (Nafisi, 202)


Catherinen kielellinen heikkous liittyy olennaisesti siihen, että hän on romaanin ainoa kunniallinen hahmo; jos ei sankaritar, niin kuitenkin ainoa henkilöistä, jota kohtaan lukija tuntee empatiaa. Kuitenkin on mahdollista, että hän on myös hieman yksinkertainen, ja hänen moraalisessa asenteessaan on kenties kyse yhtä paljon opitusta jähmeästä sovinnaisuudesta kuin tietoisesta kapinasta. Ja tämä tekee 1800-luvun naishahmoista niin kiinnostavia ja mystisiäkin: heidän kapinallisuutensa on hiljaista laatua eikä mainosta itseään.


Samoin Catherinen kapina on hyvin epädramaattista, varsin vähän näkyvää – eivätkä toiset osaa edes tulkita sitä oikein. Jollain tapaa Catherine silti kostaa niille kahdelle miehelle, jotka ovat kohdelleet häntä huonosti ja unohtaneet hänen omat oikeutensa tuntevana ihmisenä. Kosto on kuitenkin passiivinen: se perustuu siihen, mitä hän jättää tekemättä.



Henry James: Washingtonin aukio (Washington Square). Suom. Kersti Juva. Otava, 2003.

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. Fourth Estate, 2004.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Olen banaali


Akilles:

Lisätkää "askelnopsa", niin teidän luullaan lukeneen Homerosta.

Gustave Flaubert: Valmiiden ajatusten sanakirja. Suom. Marja Halonen & Ville Keynäs. Loki, 1997.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Kirjoitettu kivi


Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.


Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.


Minun puolestani kivi saa olla kivi.


Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.

Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:


Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”


Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.


Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:


ehkä siellä loistaa kuu

jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –

juuri sen verran valoa, että erottaa

oudot kirjoitukset,

sisäseinien tähtikartat


Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:


Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,

joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele

kenenkään silmiä,

äänettömiä, askelten kaikua vailla.

Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”


Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.


Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.


Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.


Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.


Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Poliittinen Austen


En tiedä, miten vasta nyt satuin lukemaan Azar Nafisin loistavan elämäkertaa ja kirjallisuusesseistiikkaa yhdistävän teoksen Reading Lolita in Tehran (joka ilmestyi suomeksikin viime vuonna, ”Lolita Teheranissa”). Se kertoo iranilaisten opiskelijanaisten lukupiiristä, joka muutaman vuoden ajan kokoontui puhumaan kielletyistä tai pahamaineisista länsimaisista romaaneista.


Professori Nafisin lukupiirissä luetaan muitakin kirjailijoita kuin Nabokovia, mutta on luontevaa, että kirjan nimessä esiintyy juuri Lolita. Nabokovin romaanin kertojan ja islamistisen hallinnon, kuten myös Lolitan ja Nafisin nuorten oppilaitten tilanteet vertautuvat tekstissä toisiinsa. Samoin kuin Humbert Humbert, fundamentalistinen islam vangitsee, alistaa ja nöyryyttää huostassaan olevia lapsia. Kuten Humbert haluaa nähdä 12-vuotiaassa tytärpuolessaan vain seksuaalisten fantasioidensa kuvan, islamistinen Iran yrittää muokata tyttäristään maskuliinisen mielikuvituksen tuotteen.


Nabokovin ohella oman lukunsa saavat Fitzgerald, James ja Austen. Nafisin oman kulttuurialueen kirjallisuudesta ei juuri puhuta, lukuun ottamatta lyhyitä mainintoja Hafezin runojen nauttimisesta, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lukemisesta ja Ajatollah Khomeinin opinnäyteteksteille naureskelusta. Nafisi on innostunut nimenomaan romaanikirjallisuudesta, joka hänen mielestään on olemukseltaan demokraattista ja vallanpitäjiä haastavaa. Hän vaikuttaisi vihjaavan myös, että tämän vuoksi Iranin kirjallisuudessa ei ole merkittävää realistisen romaanin perinnettä.


Mitä muita ääniä Lolitan sivuilta löytyy kuin hurmaavan Humbertin, joka – kuten kaikki kirjan lukeneet varmasti myöntävät – onnistuu oman asiansa ajamisessa vaarallisen hyvin? (James Phelan on tähän liittyen suorittanut tarkan luennan Lolitan ensimmäisestä raiskauksesta kirjassaan Living to Tell About it) Nafisi kummastelee, miten yleisesti kriitikot ovat hyväksyneet oletuksen Lolitasta rikoksen toisena osapuolena, moraalittomana kakarana, joka käyttää nymfetin lahjojaan omaksi hyödykseen. Sillä kysyyhän jopa Humbert itseltään olisiko Lolitalla sisäinen elämä, jota hän ei voi kuvitella ja hallita:

quite possibly behind the awful juvenile cliches, there was in her a garden and a twilight, a palace gate – dim adorable regions which happened to be lucidly and absolutely forbidden to me...” (sit. Nafisi, 49.)


Lolita-teema jatkuu Jane Austenin käsittelyssä. Pride and Prejudicen kuuluisat ensimmäiset rivit kertovat: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.” Eräs Nafisin nuorista naisopiskelijoista muokkaa siitä oman versionsa:

”It is a truth universally acknowledged that a Muslim man, regardless of his fortune, must be in want of a nine-year-old virgin wife”. (Nafisi, 257.)


Olen hiukan ymmälläni, kun Nafisi nimittää Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ”kaikista romaaneista moniäänisimmäksi”. Hänen mielestään austenilainen tyyli on olennaisesti suhteellistavaa ja totalitarismin vastaista. Nafisi huomauttaa myös, miten rikas puhetilanteiden kirjo romaanissa on, ja miten puhetilanteista rakentuu laajemmin aistittavia, monimutkaisesti viestiviä sosiaalisia tapahtumia. Austenin tekstin monimerkityksisyys rakentuisi siis henkilöiden puheen kautta.


Kyllä, sanoisin, tämä kaikki löytyy Austenista – mutta sen esiin lukeminen vaatii samalla melkoisen määrän lukematta jättämistä. Oikeasti kapinoivat, vapautta etsivät naiset esitetään Austenin romaaneissa tunteettomina tai itsekkäinä. Ääniä on ehkä paljon mutta ne tarjotaan viktoriaanisen moraalin mukaisessa järjestyksessä: kerronta näkee paljon vaivaa, että esimerkiksi teoksessa Järki ja tunteet lukija samaistuu harkitsevaan Elinoriin ja omaksuu tämän ironian romanttisen Marianne-siskon epäkonventionaalisia haluja vastaan. Samoin olen aina kummastellut, miten kukaan voi lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa huomaamatta kaikkein ilmeisintä: Elisabethin tarina on ”kasvua” säkenöivästä, itsenäisestä naiseudesta alistuneeseen, harkitsevaan vaimouteen, jossa hän katuu ominta luonnettaan. Oman aikamme tv- ja elokuvaversioissa tilanne on tietysti toinen. Niistä saa täysin erilaisen käsityksen Austenin painotuksista.


Austenin romaaneista on tietysti kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja feminististä lähilukua. Niistä mihin olen itse tutustunut, minulla on ollut vaikeuksia juuri bahtinilaisen dialogisuuden löytöjen sulattamisessa, kun taas tutkimukset siitä, miten kerronta käsittelee aikansa diskursseja / ideologiaa tai ratkaisee sen ristiriitoja (kuten Mary Pooveyn The Proper Lady and the Woman Writer), ovat olleet ainoita, jotka ovat tuntuneet tekevän jonkinlaista oikeutta teoskokonaisuudelle. Oma näkemykseni on jokseenkin tällainen: mikäli tutkimuksen lähtökohta on lukea avoimesti vastakarvaan tai dekonstruktiivisesti, mikäs siinä – tällainen lukutapa auttaa meitä paremmin huomaamaan teoksen rikkauden. Sen sijaan en ymmärrä tarvetta tulkita Austenia taistelevana yhteiskuntakriitikkona vain muutaman hajanaisen otteen perusteella.


Edes Nafisin hieno kirja ei vakuuta minua Austenin kumouksellisesta olemuksesta tai oikeasta moniäänisyydestä. On kuitenkin jännittävää lukea, miten iranilaiset naisopiskelijat asian kokevat. Professori onnistuu vähitellen vakuuttamaan heille, että Austenin kilteiltä ja täysin epäpoliittisilta vaikuttavat romaanit käsittelevät itse asiassa henkistä julmuutta ja tietoista sokeutta ”tavallisten” ihmisten arkisessa kontekstissa. Hän toteaa, että suurin pahuus Austenin maailmassa on empatian puute, toisin sanoen kyvyttömyys / haluttomuus kuvitella, asettua toisen asemaan. Tässä olen samaa mieltä, ja on helppo ymmärtää miten se liittyy Nafisin omaan elämäntilanteeseen.


Lolita Teheranissa osoittaa yksityiskohtaisesti, miten tekstit muuttuvat toisessa kulttuurissa ja toisessa kontekstissa poliittisen kiistan ja oman yhteiskunnallisen aseman tiedostamisen välineiksi. Ja miten henkilökohtainen asia Elisabeth Bennetin tarina voi olla kaksisataa vuotta myöhemmin täysin erilaisessa kulttuurissa eläville.


Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. A Memoir in Books (2003). Fourth Estate, 2004.



torstai 12. maaliskuuta 2009

Kirjallisuus, velka ja pahat myllärit


Margaret Atwood on proosa- ja runojulkaisujensa lisäksi kirjoittanut useita kiinnostavia tietokirjoja, joissa hän käsittelee kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä vapaalla esseistisellä tyylillä. Tunnetuimpia näistä ovat kanadalaisen kirjallisuuden luontokuvauksia esittelevä Survival (1971) ja kirjailijan erilaisia rooleja pohtiva Negotiating with the Dead (2002). Erittäin hyvä on myös pohjoisen luonnon myyttejä käsittelevä Strange Things (1995), joka muokattiin kirjaksi Atwoodin luentosarjan pohjalta.


Luennoista koostuu myös Atwoodin uusin, Payback: Debt and the Shadow Side of Wealth, joka tarttuu äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen. Velka kiinnostanee monia näinä talouskriisin vuosina. Atwood kirjoittaakin lyhyesti opiskelijoiden velkaantumisesta, luottokorttiyhtiöiden markkinoinnista ja valtioiden velasta, mutta nämä ovat sivuteemoja. Parinsadan sivun mittaisessa kirjassa hän ehtii käsitellä velkaa sekä uskonnollisena, moraalisena että rahallisena kysymyksenä. Oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja egyptiläisen varhaisuskonnon sielun punnitsemisesta päädytään 2000-luvun ihmisen ekologiseen velanmaksuun kaltoin kohdellulle ympäristölle. Paljon käsitellään myös kostoa eli maksamattomien velkojen lunastamista voimakeinoin. Itse tuumin, että aihe olisi saanut olla vähän tarkemmin rajattu – tai sitten kirja kaksinverroin pidempi.


Kiinnostavimmassa luvussa Atwood käsittelee velkasuhteelle rakentuvaa juonta kirjallisuudessa. Velkaantuminen on varsinkin 1800-luvun romaaneissa tärkeä osa juonta. Idealistisena nuorena kirjallisuudenystävänä Atwood oli kuvitellut niiden käsittelevän ensisijaisesti rakkautta, mutta tarkemmin katsottuna henkilöitä motivoi ja tarinaa kuljettaa lähinnä raha.


The best nineteenth-century revenge is not seeing your enemy's red blood all over the floor but seeing the red ink all over his balance sheet.” (Payback, 100).


Atwood keskittyy lähes pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen, jossa sanaan ”ruin” yhdistyvät sekä taloudellinen (miehillä) että seksuaalinen (naisilla) rappio. Toisenlainen velkakirja sovitaan ihmisen ja paholaisen välillä Faustin tarinan muunnelmissa, joissa ihminen antaa sielunsa pantiksi rahan, maallisten nautintojen tai kunnianhimon vuoksi.


Atwood ei kirjoita (ei yritäkään kirjoittaa) tarkkaan tutkittua tieteellistä esitystä aiheesta, mutta hänellä on aina ollut taito tehdä hyviä kärjistyksiä. Paybackin parhaat hetket koittavat silti tekstin syrjähypyissä, kun kirjailija innostuu selostamaan jostain sivuasiasta. George Eliotin klassikkoromaani Mill on the Floss, jonka päähenkilö on velkoihin joutuvan myllärin tytär, johdattaa Atwoodin tarinoimaan myllyjen ja myllärien huonosta maineesta.


Atwood muistelee omien lapsuusvuosiensa mylläriaiheisia lauluja sekä satujen ihmeellisiä taikamyllyjä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niistä käy ilmi, että myllärit ovat ahnetta, toisista välinpitämätöntä väkeä. Myllärien tyttäreksi syntyminen on huonoa onnea, sillä lapset joutuvat kärsimään ahneiden vanhempiensa teoista. Tytär joutuu myllärille vihastuneiden sivullisten koston kohteeksi (kuten Chaucerilla) tai joutuvat kauppatavaraksi isänsä hölmöissä kauppasopimuksissa paholaisen kanssa (kuten Grimmin sadussa). Eliotin romaanissa harkitsemattomiin oikeusjuttuihin innostuva mylläri-isä vie perheensä konkurssiin, mikä tuo tehokkaasti lopun päähenkilön lapsuusidyllille.


Mylläri-folklore liittyy myös eurooppalaisen kirjallisuuden ylistetyimpään romaaniin ja sen parhaiten tunnettuun kohtaan. Miksi Don Quijote hyökkäsi juuri tuulimyllyjä vastaan? Olisihan hän voinut nähdä noitien taikomia jättiläisiä missä tahansa. Tähän Atwoodilla on useampi vastaus. Ensinnäkin, tuulimyllyt liikkuvat itsestään: ihmeellisiä, noiduttuja laitteita! Toiseksi, ne ovat ennusmerkkejä tulevasta mekanisoituvasta ja teollistuvasta maailmanjärjestyksestä, jota surullisen hahmon ritari intuitiivisesti osaa pelätä. Mutta myös sen vuoksi, että myllyihin ja niiden omistajiin liittyi niin paljon epäluuloja. Quijote ei ollut ainoa, joka näki myllynsiivissä antagonistin.


Myllyt muokkaavat toisten kasvattamasta viljasta jauhoja. Niiden tekemän työn arvoa on tämän vuoksi vaikea laskea ja myllärihän voi aina vetää välistä. Tietysti hänen oletettiin sekä varastavan osan jauhoista että veloittavan liikaa palveluksistaan. Kansan perintötiedossa mylläri kusettaa aina. Kuten Atwood huomauttaa, tämän vakiohuijarin aseman ovat sittemmin saaneet asianajajat.


Margaret Atwood: Payback. Debt and the Shadow Side of Wealth. London: Bloomsbury, 2008.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Vaatteiden lukemisesta


Louise Jopling: Black and White (1896)
www.marquise.de

Olen viime aikoina yrittänyt parantaa tapojani huomaamalla lukea romaaneista sellaisetkin kohdat, jotka ”tavallisessa” lukemisessa vilahtavat lähes huomaamatta ohi, kuin hengähdystaukoina varsinaisen dramaattisen toiminnan tai psykologisen jännityksen keskellä: lyhyet kuvaukset maisemasta, huoneistosta, kulkuneuvoista, ihmisten varusteista ja vaatekappaleista. Sellaiset kuvaukset siis, joita Barthes käsittelee esseessään ”toden tunnusta”.


Iloitsin löytäessäni kirjastohyllystä Clair Hughesin tutkimuksen Dressed in Fiction. Se keskittyy vaatteiden kirjallisuushistoriassa englantilaiseen ja amerikkalaiseen realistiseen romaaniin. Ensimmäinen teksti on Defoen Roxana, viimeinen Whartonin House of Mirth – joskin viimeisessä luvussa käsitellään hääpukujen merkitystä aina Brooknerin Rantahotelliin asti.


Nämä ovat juuri niitä tekstejä, joissa vaatteiden kuvauksiin ei osaa kiinnittää tarkkaa huomiota, koska ne tuntuvat olevan sitä romaanin maailman ”taustaa”, jota vasten realistisen kerronnan henkilöt rakentuvat. Niinpä realistista romaania ei automaattisesti tule lukeneeksi niin tarkkaan kuin pitäisi. Toisin käy esimerkiksi Perecin romaan(e)issa Elämä. Käyttöopas, jossa lukijalle tulee nopeasti selväksi, että kaikki on yhtä tärkeää eikä hän näin ollen voi antaa huomiokykynsä hengähtää.


Hughes lukee vaatteiden kuvauksia lähinnä tekijän näkökulmaa etsien. Lähtökohta on siis kaikkea muuta kuin barthesilainen. Hän lukee yksityiskohdat osana teoksen kokonaismerkitystä ja usein sen vahvistuksena: ”an exploration of the author's employment of dress and its accessories can illuminate the structure of that text, its values, its meanings or its symbolic pattern” (Hughes, 6).


Hughesin tutkimus ei oikeastaan hyödynnä mitään teoriaa, vaan hän yhdistelee vaatteiden kulttuurihistoriaa romaanien lähilukuun. Puutteistaan huolimatta Hughesin kirja on hyödyllinen, koska se auttaa huomaamaan miten rikas yksityiskohtien merkitys voi olla myös realistisessa tekstissä. Millaisia symbolisia merkityksiä vaatekappaleilla on, miten romaanihenkilöt käyttävät niitä rakentaakseen sosiaalista identiteettiään ja miten tekijä käyttää niitä kertoakseen kuvatun ajan arvoista. Kirjan parhaassa luennassa hän osoittaa, miten valkoiseen pukuun kiinnittyy erilaisia (seksuaalisen) viattomuuden mielikuvia kahdessa Henry Jamesin tarinassa, vaikka vaatteiden kuvaus onkin niukkaa.


Kirjailijoille vaatteiden tarkan kuvaamisen on tehnyt vaikeaksi sekin, että aiheeseen on liitetty turhanpäiväisyyden ja pinnallisuuden syytöksiä – myös aikana, jolloin niin miehet kuin naiset ovat omassa elämässään olleet erityisen tarkkoja pukeutumisestaan ja sen kyvystä viestiä. Hughes pohtii, miksi Edith Whartonin romaanit ovat luoneet vaikutelman pukeutumisen ja muodin ylimääräisyydestä, vaikka vaatteiden kuvaus on niissä yleensä epätarkkaa ja viittauksellista. Aikalais(mies)kriitikot moittivat Whartonin romaania House of Mirth liiallisesta ihastumisesta ”hienoihin pukuihin”, vaikka se sisältää vain yhden tarkan kuvauksen vaatekappaleesta.


Hughesin mukaan Wharton jättää päähenkilönsä vaatekerraston epätarkaksi juuri siksi, että se on niin olennainen osa tarinaa. House of Mirth kuvaa yhteiskuntaa, jossa varattoman seurapiirinaisen on tehtävä itsestään kaunis ja haluttava säilyttääkseen asemansa varakkaampien perheiden elättinä ja mahdollisuuden löytää rahallista onnea tuova aviomies. (Samalla häneltä tietysti odotetaan sekä täydellistä viattomuutta että kuuliaisuutta.) Jos Whartonin kertoja olisi esittänyt asujen linjat ja materiaalit yksityiskohtaisesti, tyyli olisi saattanut lipsahtaa sanomalehtien muotikuvauksien puolelle. Niinpä Wharton kehitti taidon kuvata vaatteiden olemusta niiden toisissa herättämien reaktioiden ja tulkintojen kautta.


Wharton tunsi liian tarkan kuvauksen ongelmat luettuaan George Eliotin Romolan – nykyään unohdettu historiallinen romaani, jonka tekijä itsekin tunnusti liian pitkälle tutkituksi epäonnistumiseksi. Eliot, joka piti tärkeänä arkisten esineitten kuvaamista oikein, innostui tässä teoksessaan kuvaamaan vanhan Firenzen kalusteita ja vaatetusta liian uskollisesti: romaanista tuli tylsä. Realismin juhlituimmat teokset, kuten Eliotin oma Middlemarch, pikemmin tyytyvät luomaan täsmällisyyden vaikutelman.


Clair Hughes: Dressed in Fiction. Oxford & New York: Berg, 2006.




maanantai 9. helmikuuta 2009

Muistelmia kamalalta 50-luvulta


Suuri osa suosikkiromaaneistani ovat olleet omaelämäkerrallisia, ainakin tyyliltään jos eivät sisällöltään. Kummallista sitten, miten vähän olen lukenut varsinaisia omaelämäkertoja.
Lorna Sagen muistelmat Bad Blood (2000) löytyi akateemisen alelaarista neljällä eurolla. Nimi oli tuttu, koska Sage on toimittanut kirjan Angela Carterista.

Lukutottumukseni ovat turmelleet minut, koska osaan lukea elämäkertatekstejä vain romaaneina. Niiden aiheet ovat niin tuttuja fiktiosta, että ryhmittelen ne automaattisesti päässäni samaan tekstijoukkoon. Sagen muistelmia lukiessani koin palaavani niiden romaanihahmojen maailmaan, joista romaanikirjailijoiden taito on tehnyt minulle tosia.

Sagen kuvaus kolmesta esiteinistä, joiden leikeissä kaksi kilpailijaa joutuvat palvomaan vahvempaa, kääntäen vuoronperään selkänsä toisilleen, on kuin tiivistelmä Atwoodin Kissansilmästä. Maaseudun pikkupaikkakunnan kuvaukset voisivat yhtä hyvin olla Munron novelleista (vaikka tässä kotimaisemana onkin Wales), ja samanlaisia otteita nuoren älykön turhautumisesta löytää esimerkiksi Lessingin romaaneista.

Mutta Sage ei haluakaan rajoittaa itseään tiukan asialliseen elämäkertaformaattiin. Ensimmäisen kolmasosan muistelmista vie isoisän ja isoäidin tarina, jonka avulla pohjustetaan perityn ”pahan veren” merkitystä. Mitä Sage ei ole itse nähnyt, sen hän kuvittelee, kuten isoisänsä aviorikoksen. Kuvauksen herkullinen kielikin on metafiktiivisen romaanin kieltä:


Peering down the years, a voyeur through that dense bramble hedge, it's hard to see them, except in outline, etched in archetypal postures. But why not remake them out of Arcimboldo fruit and veg, since it's a less moralising transformation? O father, at last I see the fruition of my desires, in apple cheeks, cabbage curls and a damson mouth.” (Sage, 56.)

Sagen oma tarina sijoittuu lähinnä 50-luvulle. Englannin ja Pohjois-Amerikan 50-luku vaikuttaa minusta kirjoissa ja elokuvissa aina yhtä ahdistavalta. Asiallisuuden, pinnallisuuden, kotirouvien, kylmän sodan, siistin nuorisokapinan ja huonon televisioviihteen vuosikymmen. Sukupuolirooleihin oli palautettu järjestys sotavuosien jälkeen. Olen ollut huomaavinani, että 50-luvun kuvauksissa keskitytään tavallista enemmän kulttuurisiin koodeihin – pukeutumisen, puhetavan ja kävelytyylin paljon kertoviin yksityiskohtiin, seurustelusääntöihin, tuotemerkkeihin. Kaikki näyttelevät roolejaan.

60-luvun seksivallankumouksesta on kirjoitettu jälkiviisaasti paljon kritiikkiä, mutta 50-luvusta saa sen käsityksen, että naiset saattoivat vain pelätä miehiä ja miehet naisia. Ilmeisesti beat-runoilijat, aikansa älymystön kapinalliset sankarit, eivät olleet sen viisaampia. Sage siteeraa Joyce Johnsonin, Jack Keroaucin silloisen rakastajan, tarinaa: Joyce olisi halunnut osallistua poikien matkoihin. Kerouac pitää ihailevalle naisystävälleen saarnan, jossa hän paljastaa mitä nainen todella haluaa ja miksi hänen mukanaolonsa olisi riski. Nainen voi luulla olevansa vapaa boheemi mutta hänet on biologisesti ohjelmoitu haluamaan yhtä ja samaa läpi vuosisatojen: lapsia. Enemmän kuin mitään muuta nainen haluaa olla osa tätä elämän ja kuoleman sykliä, todistelee kaunopuheisuudestaan huumaantunut beat-kirjailija. Naisilta ei tarvitse kysyä.

It's galling to realize that you were a creature of mythology: girls were the enemies of promise, a trap for boys, although with the wisdom of hindsight you can see that the opposite was the case. In those seductive yarns about freedom girls' wants are foreknown. Like Lucy, you are meant to stay put in one spot of time.” (Sage, 234.)


Sagen tarina on onneksi selviytymistarina. Älykäs, vapautta kaipaava tyttö tulee raskaaksi 16-vuotiaana, huomaamatta edes harrastaneensa ”oikeaa” seksiä. Ympäristönsä yrityksistä huolimatta hän kieltäytyy suostumasta langenneen, katuvan tyttöparan rooliin. Synnytettyään tyttö pakenee sairaalavuoteestaan koulun lopputentteihin, yliopistoon, suureen maailmaan. Hän rikkoo moraalisääntöjä mutta onnistuu selviämään voittajana.
Jos kyseessä olisi romaani, tällainen tuntuisi varmaan kirjailijan kompromissilta tai kliseeltä. Se ei olisi uskottavaa.


Lorna Sage: Bad Blood. Harper Perennial, 2007 (2000).

lauantai 7. helmikuuta 2009

Paluu blogilomalta: ranskalainen valittaja


Avignonissa matkatessani löysin antikvariaatista kirjan, jonka olemassaolosta en tiennyt. Englanninkielinen käännös Stendhalin myrkyllisestä matkakirjasta, Memoirs of a Tourist (1837-38), on erinomaisen epäluotettava johdatus Ranskaan – tai ainakin nykypäivän Ranskaan – ja samalla hauskinta mahdollista matkalukemista. Se innosti minua myös palaamaan kuukausiksi venähtäneeltä bloggauslomaltani.

Jostain syystä Stendhal keksi selonteoilleen fiktiivisen kirjoittajan, keski-ikää lähestyvän pariisilaisen kauppamiehen, joka haluaa todella nähdä kotimaansa ennen viimeistä lähtöään siirtomaihin. Lyhyessä esisanassaan kirjailija, Stendhal alias Henri Beyle, esittää toimineensa pelkkänä toimittajana.
Kertojan asenne ympäristöönsä ja hänen (välistä naurettavakin) herkkäpintaisuutensa muistuttavat kuitenkin Stendhalista itsestään: poikkeuksetta tylyt luonnehdinnat nykykulttuurin ulkokohtaisuudesta, romaanisen arkkitehtuurin viehätyksestä goottilaiseen verrattuna ja pitkät harppaukset antiikin historiaan. Naamio on ohut, toteaa kääntäjäkin.


Avignonissa Stendhal valitti kylmää mistraalituulta, ihaili kauniita näköalapaikkoja sekä kehui tyttöjä poikkeuksellisen kauniiksi. Vahvistan puolestani näiden havaintojen pitävän paikkansa edelleen. Tässä matkakertomuksessa lukemisen nautinto ei kuitenkaan tule siitä, että lukiessaan kokisi todella olevansa paikan päällä. Stendhalin kertoja ei ole erityisen taitava välittämään paikallistunnelmaa eikä hän taida edes pyrkiä luomaan kokonaiskuvaa.Yksityiskohdat hän valitsee täysin satunnaisesti.

Hauskaksi kirjan tekee sen ylimielinen ja toisinaan suorastaan vihamielinen asenne yhdeksään kymmenesosaan matkalla kuvattavista ilmiöistä. On kummallisen hauskaa asettaa oma uusien ympäristöjen ihmettelynsä kohtaamaan tämä toinen ääni, ironinen ja vähättelevä. Stendhalin turisti esittää itsevarmasti laajoja yleistyksiä eri maakuntien asukkien kansanluonteesta. Yhdistäviä tekijöitäkin on: provinsseissa ajatellaan vain rahaa, varsinkin avioliittojen kohdalla. Pariisilaiset ovat sietämättömiä tärkeilijöitä, joilta puuttuu sekä kykyä että halua itsenäiseen ajatteluun. Ranskalaiset yleensä inhoavat yksinkertaista esitystapaa, joten he samaistavat sekavan ajattelun ja koukeroisen tyylin henkevyyteen. Ihanteellisesta rakkaudesta he eivät ymmärrä mitään.

Stendhal suosikin intohimoisia, tunteensa paljastavia italialaisia. Mutta ranskalaisiin verrattuna saksalaisillakin on sielu, turisti toteaa. Vakaumuksen oman kotimaan kansan verettömyydestä ja ulkokultaisuudesta löytää yhtä väkevänä Stendhalin romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista. Kirjailijan hautakiven tekstikin on kuulemma italiankielinen.


Stendhalissa oli ympäristönsä kuvaajana vähän ammattivalittajan vikaa. Kertojan tyylistä tulee usein mieleen Flaubert. Samoin kuin Flaubert, Stendhal järkyttyy yhä uudestaan kansansa rahvaanomaisuudesta. Hänen matkailijansa kertoo esimerkiksi kohtaamisestaan pikkukaupungin älyniekan kanssa. Miehen merkittävin saavutus oli tällainen: kuuluisa fyysikko ja keksijä oli pitänyt miehen kotipaikkakunnalla esitelmän, jonka keskellä hän surullisena kohotti ilmaan värjätyn juomalasin. Valmistuksessa lasiin oli upetettu keksijän edesmenneen kolmannen vaimon polttotuhkat. Ja mikä olikaan paikallisen neropatin menestyksekäs välihuomautus: ”Hei mösjöö, pullotitteko myös kaksi ensimmäistä?” (29-30.)

”Minä en ole luontoihmisiä”, Flaubert tokaisi Sand-kirjeissään. Eipä ole Stendhalin turistikaan, vaikka hyvää näköalaa arvostaakin. Tasaisen tapahtumattomina etenevät pitkät kärrymatkat maaseudulla tylsistyttävät ja masentavat häntä.

Mutta jos Stendhal kirjoittaa omasta halveksunnastaan, hän kirjoittaa satunnaisesti myös omasta innostuksestaan. Kuten kuuluisimmilla romaanihahmoillaan, Julianilla ja Fabrziolla, hänellä on säilynyt kyky paeta sisäiseen maailmaansa: ”Dull reality, made wholly disgusting by the love of mere money and advancement, cannot destroy the poetic image for me” (155.)

Hän suorastaan liikuttuu kohdatessaan välillä kunniallista väkeä tai ajattelevan ihmisen. Hän on toisin sanoen kyynikko, joka kieltäytyy suhtautumasta kaikkeen ironisesti. Stendhal ei olisi koskaan vaivautunut kirjoittamaan kokonaista romaania Bouvardista ja Pecuchet'stä.


Stendhal: Memoirs of a Tourist (Mémoires d'un Touriste), transl. Allan Seager. Northwestern University Press, 1985 (1962).