Penetraatio

Palaan jälleen rakkaaseen ja vaikeaan aiheeseen, ihailemieni 1800-luvun klassikkoromaanien sukupuolipolitiikkaan. 1800-luvun englanninkielisissä romaaneissa romanttinen rakkaus tuntuu sisältävän yllättävän rajua seksuaalista väkivaltaa. Se ilmenee varsinkin mieshahmojen halussa opettaa ja ojentaa naista, pakottaa tämä hyväksymään ”alemmuutensa”. Näiden kirjojen läpeensä kunnolliset gentlemannit eivät koske naiseen käsin, mutta raiskaavat nämä sanoilla. Keskustelu ja kirjeiden kirjoittaminen kuvataan taisteluna, joka miehen voittoon päättyessään on nykylukijalle jotenkin perverssi.

Henry Jamesin romaanissa The Bostonians (1886, Bostonilaiset) etelävaltion konservatiivi Basil Ransom yrittää puhua feministiliikkeen äänitorveksi alkanutta Verena Tarrantia omalle puolelleen sukupuolten sodassa. Ransomin onnistuu vakuuttaa rakastettunsa siitä, että naisen paikka on kotona – tässä tapauksessa hänen vaimonaan. Omasta mielestään ”ritarillisen” Basilin vaikuttavin ase taistelussa ovat sanat, joiden vaikutusta Verenaan James kuvaa tunkeutumisena ja uuden siittämisenä, joka täyttää kohteensa:

”...these words, the most effective and penetrating he had uttered, had sunk into her soul and worked and fermented there. She had come at last to believe them, and that was the alteration, the transformation.[...]the dreadful, delightful sensation filled her with a kind of awe at all it implied and portended. She was to burn everything she had adored; she was to adore everything she had burned.” (James 2003, 372.)

Charlotte Brontën romaanissa Villette (1853) kertoja, Lucy Snowe, rakastuu belgialaiseen koulumestariin. Monsieur Paul on armoton, pelätty opettaja – luultavasti kyvytön rakastamaan ketään, jota ei saisi itse ”kehittää”. Brontën dramaattiset kuvaukset esittävät opettaja-miehen ja oppilas-naisen suhteen kurittamisena, auki repimisenä ja sisään katsomisena, niin että Lucy tulee täysin paljastetuksi opettajalleen. Brontën tapauksessa miehen sadismiin ja naisen masokismiin liittyy myös uskonnollista retoriikkaa:

”He followed footprints that, as they approached the bourne, were sometimes marked in blood – followed them grimly, holding the austerest police-watch over the pain-pressed pilgrim. And when at last he allowed a rest, before slumber might close the eyelids, he opened those same lids wide, with pitiless finger and thumb, and gazed deep through the pupil and the irids into the brain, into the heart, to search if Vanity, or Pride, or Falsehood, in any of its subtlest forms, was discoverable in the furthest recess of existence.” (Brontë 2000, 350.)

Ja palataan vielä vähän vanhempaan tekstiin: Austenin Pride and Prejudice (1813). Millaisen vaikutuksen Elisabethiin tekee Darcyn kirje, jossa tämä puolustautuu vääriä syytöksiä vastaan? Se paljastaa ensimmäistä kertaa hänen käytöksensä virheet ja saa hänet häpeämään itseään. Muutos Elisabethin ja Darcyn suhteessa käynnistyy todella tästä, ja Austen uhraa sankarittarensa vaikutelmien kuvaamiseen yhtä monta sivua kuin itse kirjeelle.

”She grew absolutely ashamed of herself. Of neither Darcy nor Wickham could she think, without feeling that she had been blind, partial, prejudiced, absurd. ” (Austen 2007, 382.)

”How humiliating is this discovery! – Yet, how just a humiliation! – ” (384.)

”...she felt depressed beyond any thing she had ever known before.” ( 384.)

Kaikissa kolmessa teoksessa rakastumisen hetki sisältää alistumisen. Jamesin romaanissa palvottu seurapiiritähti hylkää sekä maineen että kutsumuksensa päästäkseen hoitamaan äärimmäisen tylsän ja konservatiivisen autokraatin köyhää kotia. Austenin ehkä ihastuttavin ja itsevarmin sankaritar oppii halveksimaan omaa älyään. Brontën ujo päähenkilö puolestaan saa puhdistavaa Bildungia sellaisella väännöllä, että veri lentää.

Näistä teksteistä ovat toki kirjoittaneet tarkemmin useat feministiset tutkijat. (Muistan ainakin Susan Fraimanin oivaltavan luennan Darcyn ja Elisabethin retorisesta painista kirjassaan Unbecoming Women.) Tulkinnan ongelma kuitenkin säilyy, sen kohtaa aina uudestaan jokaisella lukukerralla: miten Verenan, Lucyn, Elisabethin ja monen muun romaanisankarittaren kokemus tulisi ymmärtää osana kokonaisuutta?

Miksi kielestä (keskustelusta, luennoista, kirjeistä) on tehty raiskauksen keino? Miksi rakastumisen täytyy tapahtua alistumisen ja häpeän kautta? Itsestäänselvä (ja latteahko) tulkinta olisi ymmärtää juonikonventio sublimoituna tai naamioituna haluna, viktoriaanisen siveellisyyden pimeänä puolena. Vai olisiko mitään perusteita lukea asetelma miehisen itsetyytyväisyyden ja mestaroinnin epäsuorana kritiikkinä? Ei siis ”siitä puhe mistä puute” vaan siitä mitä on tarjolla ihan liikaa?

Kummallista kyllä, näistä kolmesta kirjailijasta juuri Henry James on se, joka suorimmin kyseenalaistaa penetraatiolle rakentuvan parisuhteen onnellisen lopun. The Bostonians, pahamaineinen ja räikeän antifeministinen romaani, päättyy nimittäin näihin sanoihin:

”But though she was glad, he presently discovered that, beneath her hood, she was in tears. It is to be feared that with the union, so far from brilliant, into which she was about to enter, these were not the last she was destined to shed.”

(James 2003, 436.)

Jane Austen: The Annotated Pride and Prejudice, toim. David M. Shapard. Anchor Books, 2007.

Charlotte Brontë: Villette. Oxford UP, 2000.

Henry James: The Bostonians. The Modern Library, 2003.

Kirjahahmoihin rakastuminen

Koska kesällä on mukavampi lörpötellä joutavia kuin kirjoittaa asiapitoisesti kirjallisuustieteestä, siirryn hetkeksi tunnustukselliseen kirjoittamiseen. Haluan tunnustaa, että lukemisen nautinnoista itselleni suurimpia on henkilöhahmoihin syntyvä tunneside. Kovin usein sattuu että hahmoissa on jotain, joka ei jätä rauhaan. He kohoavat mieleen mitä omituisimmissa tilanteissa.

(Iltaisin sängyssä lukeminen on kaikkein nautinnollisinta, sillä siinä tuntee ottavansa hahmot mukaansa tähän kodin unentuoksuiseen ilmapiiriin; on tunne siitä että voi kontrolloida heidän osallistumistaan omaan elämäänsä.)

Kirjoja lukiessani rakastun, yhä uudelleen. Se on melko turvallista, täysin pyyteetöntä, joskin hieman yksipuolista rakkautta. Kirjan lukija on seksuaalisesti monineuvo: hän tuntee vetovoimaa miehiä, naisia, transseksuaaleja, sukupuolettomia kohtaan. Kuitenkin siinä vaiheessa kun hahmo irtoaa kirjan lukutapahtumasta omassa muistissa eläväksi olennoksi, tulee huomanneeksi heteroseksuaalisen matriisin vaikutuksen. Tunnen vahvasti Antinooksen kauniin miehen vetovoiman Yourcenarin Hadrianuksen muistelmia lukiessani mutta en näe hänestä päiväunia.

Olen myös havainnut, että ihastun helpommin naishahmoihin, jotka eivät ole realistisia. Psykologisen syvätarkasti kuvatut keskushenkilöt vaikkapa Brontën, Tolstoin, Jamesin tai Flaubertin proosassa herättävät toki kaiken empatiani, samastun heidän kokemuksiinsa ja epäilen niitä yhdessä heidän kanssaan. Mutta he eivät herätä romanttisia intohimoja.

Sellainen tuntuu olevan varattu kulmikkaammille, vähemmän ”todellisille” hahmoille. On kuin liian paljon tietäminen poistaisi taian hahmon ympäriltä (ehkä tämä kertoo myös blogikirjoittajan tunne-elämän kypsymättömyydestä). Sen sijaan pienet, tarinan kannalta vähäarvoiset detaljit vaatetuksesta, asennoista, ruokatavoista, sananparsista tai persoonallisista omituisuuksista tuntuvat vahvistavan hahmon viehätystä. Voisi jopa sanoa että ne ovat kaikkein ratkaisevimmat – aivan kuten tosielämän ihastuksissa.

Toisin kuin omassa elämässä, kirjahahmoissa viehättää heidän epätäydellisyytensä, heidän tapansa olla naurettavia, lapsellisia ja typeriä. On kuin kaikki persoonallisuus olisi rakastettavaa. ”Pinky tallusteli isoäitinsä perässä bussipysäkille tuntien olevansa niin huonosti pukeutunut, että teki mieli itkeä.” (Desai 1999, 124.)

Kiran Desain esikoista Hulabaloo hedelmätarhassa lukiessani en tarvinnut monta sivua ihastuakseni Pinkyyn, päähenkilön sisareen. Karnevalistisen romaanin sankarittarena hän on hieman väkivaltainen. Ihastuessaan jäätelömyyjään Pinky menee niin sanattomaksi, että keksii ainoastaan purra irti tämän toisen korvalehden. Myöhemmin hän sitoo rakkauskirjeensä kivenmurikkaan, joka pahaa aavistamattoman pojan leukaan osuessaan aiheuttaa taas verisen tilanteen. Uhri rakastuu hyökkääjäänsä viimeistään tämän toisen väkivallanteon myötä. Kuinka muuten?

Hämmästyksekseni huomasin hiljan rakastuneeni Raamatusta peräisin olevaan hahmoon. Eeva on ihmiskunnan äitinä persoonaton, naiseuden prototyyppi. Ei hänessä pitäisi olla mitään kiinnostavaa, vain hänen tarinassaan. Mark Twainin hurmaavassa Eevan päiväkirjassa tarina on kuitenkin vähemmän kiinnostava kuin sen kertoja.

Kun ymmärsin sen osaavan puhua, tunsin uudenlaista kiinnostusta sitä kohtaan. Rakastan näet puhumista – puhun päivät pitkät, jopa unissani puhun, ja vain kiinnostavia asioita. Mutta jos löytäisin keskustelukumppanin, olisin kaksinverroin kiinnostavampi enkä lopettaisi vaikka niin pyydettäisiin. (suom. Ville Hytönen.)

Yllä siteerattu pätkä voisi olla naureskelua ”naisen logiikalle”, ja ehkä se osaksi sitä onkin. Mutta ei pelkästään. Ennen kaikkea se todistaa hurmaavasta, logiikan yläpuolelle kohoavasta luovasta persoonallisuudesta. (Kirjan yhtenä vitsinä on tietysti sekin, että ”eilen”syntynyt Eeva on hyvin taitava kielenkäyttäjä, joka pohtii välillä lauserakenteita ja aforismiensa tyyliä.) Jokin hänessä muistuttaa Calvinon satujen hulluista sankarittarista, joskin tällä kertaa mieskirjailija on omaksunut naisen äänen ja näkökulman.

Osa Twainin kertomuksen viehätystä onkin juuri siinä, miten ihmiskunnan esiäidistä kasvaa persoonallinen hahmo. Samaa ei voi sanoa Aatamista sellaisena kuin hän Eevan päiväkirjan sivuilla esiintyy: ”Luulen tosiaankin rakastavani häntä ainoastaan, koska hän on mies ja minun.”

Eeva on se aktiivinen osapuoli; juuri Eeva keksii tulen ja sanan 'tuli', hän kokeilee innokkaasti maailman mahdollisuuksia ja tekee huomioita ympäristöstään. Todellinen sankaritar.

Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa (Hullabaloo in the Guava Orchard, 1998). Suom. Kristiina Drews. Helsinki: Otava, 1999.

Mark Twain: Eevan päiväkirja (Eve's Diary, 1906). Suom. Ville Hytönen. Turku: Savukeidas, 2008.