tiistai 31. maaliskuuta 2009

Poliittinen Austen


En tiedä, miten vasta nyt satuin lukemaan Azar Nafisin loistavan elämäkertaa ja kirjallisuusesseistiikkaa yhdistävän teoksen Reading Lolita in Tehran (joka ilmestyi suomeksikin viime vuonna, ”Lolita Teheranissa”). Se kertoo iranilaisten opiskelijanaisten lukupiiristä, joka muutaman vuoden ajan kokoontui puhumaan kielletyistä tai pahamaineisista länsimaisista romaaneista.


Professori Nafisin lukupiirissä luetaan muitakin kirjailijoita kuin Nabokovia, mutta on luontevaa, että kirjan nimessä esiintyy juuri Lolita. Nabokovin romaanin kertojan ja islamistisen hallinnon, kuten myös Lolitan ja Nafisin nuorten oppilaitten tilanteet vertautuvat tekstissä toisiinsa. Samoin kuin Humbert Humbert, fundamentalistinen islam vangitsee, alistaa ja nöyryyttää huostassaan olevia lapsia. Kuten Humbert haluaa nähdä 12-vuotiaassa tytärpuolessaan vain seksuaalisten fantasioidensa kuvan, islamistinen Iran yrittää muokata tyttäristään maskuliinisen mielikuvituksen tuotteen.


Nabokovin ohella oman lukunsa saavat Fitzgerald, James ja Austen. Nafisin oman kulttuurialueen kirjallisuudesta ei juuri puhuta, lukuun ottamatta lyhyitä mainintoja Hafezin runojen nauttimisesta, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden lukemisesta ja Ajatollah Khomeinin opinnäyteteksteille naureskelusta. Nafisi on innostunut nimenomaan romaanikirjallisuudesta, joka hänen mielestään on olemukseltaan demokraattista ja vallanpitäjiä haastavaa. Hän vaikuttaisi vihjaavan myös, että tämän vuoksi Iranin kirjallisuudessa ei ole merkittävää realistisen romaanin perinnettä.


Mitä muita ääniä Lolitan sivuilta löytyy kuin hurmaavan Humbertin, joka – kuten kaikki kirjan lukeneet varmasti myöntävät – onnistuu oman asiansa ajamisessa vaarallisen hyvin? (James Phelan on tähän liittyen suorittanut tarkan luennan Lolitan ensimmäisestä raiskauksesta kirjassaan Living to Tell About it) Nafisi kummastelee, miten yleisesti kriitikot ovat hyväksyneet oletuksen Lolitasta rikoksen toisena osapuolena, moraalittomana kakarana, joka käyttää nymfetin lahjojaan omaksi hyödykseen. Sillä kysyyhän jopa Humbert itseltään olisiko Lolitalla sisäinen elämä, jota hän ei voi kuvitella ja hallita:

quite possibly behind the awful juvenile cliches, there was in her a garden and a twilight, a palace gate – dim adorable regions which happened to be lucidly and absolutely forbidden to me...” (sit. Nafisi, 49.)


Lolita-teema jatkuu Jane Austenin käsittelyssä. Pride and Prejudicen kuuluisat ensimmäiset rivit kertovat: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.” Eräs Nafisin nuorista naisopiskelijoista muokkaa siitä oman versionsa:

”It is a truth universally acknowledged that a Muslim man, regardless of his fortune, must be in want of a nine-year-old virgin wife”. (Nafisi, 257.)


Olen hiukan ymmälläni, kun Nafisi nimittää Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ”kaikista romaaneista moniäänisimmäksi”. Hänen mielestään austenilainen tyyli on olennaisesti suhteellistavaa ja totalitarismin vastaista. Nafisi huomauttaa myös, miten rikas puhetilanteiden kirjo romaanissa on, ja miten puhetilanteista rakentuu laajemmin aistittavia, monimutkaisesti viestiviä sosiaalisia tapahtumia. Austenin tekstin monimerkityksisyys rakentuisi siis henkilöiden puheen kautta.


Kyllä, sanoisin, tämä kaikki löytyy Austenista – mutta sen esiin lukeminen vaatii samalla melkoisen määrän lukematta jättämistä. Oikeasti kapinoivat, vapautta etsivät naiset esitetään Austenin romaaneissa tunteettomina tai itsekkäinä. Ääniä on ehkä paljon mutta ne tarjotaan viktoriaanisen moraalin mukaisessa järjestyksessä: kerronta näkee paljon vaivaa, että esimerkiksi teoksessa Järki ja tunteet lukija samaistuu harkitsevaan Elinoriin ja omaksuu tämän ironian romanttisen Marianne-siskon epäkonventionaalisia haluja vastaan. Samoin olen aina kummastellut, miten kukaan voi lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa huomaamatta kaikkein ilmeisintä: Elisabethin tarina on ”kasvua” säkenöivästä, itsenäisestä naiseudesta alistuneeseen, harkitsevaan vaimouteen, jossa hän katuu ominta luonnettaan. Oman aikamme tv- ja elokuvaversioissa tilanne on tietysti toinen. Niistä saa täysin erilaisen käsityksen Austenin painotuksista.


Austenin romaaneista on tietysti kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja feminististä lähilukua. Niistä mihin olen itse tutustunut, minulla on ollut vaikeuksia juuri bahtinilaisen dialogisuuden löytöjen sulattamisessa, kun taas tutkimukset siitä, miten kerronta käsittelee aikansa diskursseja / ideologiaa tai ratkaisee sen ristiriitoja (kuten Mary Pooveyn The Proper Lady and the Woman Writer), ovat olleet ainoita, jotka ovat tuntuneet tekevän jonkinlaista oikeutta teoskokonaisuudelle. Oma näkemykseni on jokseenkin tällainen: mikäli tutkimuksen lähtökohta on lukea avoimesti vastakarvaan tai dekonstruktiivisesti, mikäs siinä – tällainen lukutapa auttaa meitä paremmin huomaamaan teoksen rikkauden. Sen sijaan en ymmärrä tarvetta tulkita Austenia taistelevana yhteiskuntakriitikkona vain muutaman hajanaisen otteen perusteella.


Edes Nafisin hieno kirja ei vakuuta minua Austenin kumouksellisesta olemuksesta tai oikeasta moniäänisyydestä. On kuitenkin jännittävää lukea, miten iranilaiset naisopiskelijat asian kokevat. Professori onnistuu vähitellen vakuuttamaan heille, että Austenin kilteiltä ja täysin epäpoliittisilta vaikuttavat romaanit käsittelevät itse asiassa henkistä julmuutta ja tietoista sokeutta ”tavallisten” ihmisten arkisessa kontekstissa. Hän toteaa, että suurin pahuus Austenin maailmassa on empatian puute, toisin sanoen kyvyttömyys / haluttomuus kuvitella, asettua toisen asemaan. Tässä olen samaa mieltä, ja on helppo ymmärtää miten se liittyy Nafisin omaan elämäntilanteeseen.


Lolita Teheranissa osoittaa yksityiskohtaisesti, miten tekstit muuttuvat toisessa kulttuurissa ja toisessa kontekstissa poliittisen kiistan ja oman yhteiskunnallisen aseman tiedostamisen välineiksi. Ja miten henkilökohtainen asia Elisabeth Bennetin tarina voi olla kaksisataa vuotta myöhemmin täysin erilaisessa kulttuurissa eläville.


Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. A Memoir in Books (2003). Fourth Estate, 2004.



torstai 12. maaliskuuta 2009

Kirjallisuus, velka ja pahat myllärit


Margaret Atwood on proosa- ja runojulkaisujensa lisäksi kirjoittanut useita kiinnostavia tietokirjoja, joissa hän käsittelee kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä vapaalla esseistisellä tyylillä. Tunnetuimpia näistä ovat kanadalaisen kirjallisuuden luontokuvauksia esittelevä Survival (1971) ja kirjailijan erilaisia rooleja pohtiva Negotiating with the Dead (2002). Erittäin hyvä on myös pohjoisen luonnon myyttejä käsittelevä Strange Things (1995), joka muokattiin kirjaksi Atwoodin luentosarjan pohjalta.


Luennoista koostuu myös Atwoodin uusin, Payback: Debt and the Shadow Side of Wealth, joka tarttuu äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen. Velka kiinnostanee monia näinä talouskriisin vuosina. Atwood kirjoittaakin lyhyesti opiskelijoiden velkaantumisesta, luottokorttiyhtiöiden markkinoinnista ja valtioiden velasta, mutta nämä ovat sivuteemoja. Parinsadan sivun mittaisessa kirjassa hän ehtii käsitellä velkaa sekä uskonnollisena, moraalisena että rahallisena kysymyksenä. Oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja egyptiläisen varhaisuskonnon sielun punnitsemisesta päädytään 2000-luvun ihmisen ekologiseen velanmaksuun kaltoin kohdellulle ympäristölle. Paljon käsitellään myös kostoa eli maksamattomien velkojen lunastamista voimakeinoin. Itse tuumin, että aihe olisi saanut olla vähän tarkemmin rajattu – tai sitten kirja kaksinverroin pidempi.


Kiinnostavimmassa luvussa Atwood käsittelee velkasuhteelle rakentuvaa juonta kirjallisuudessa. Velkaantuminen on varsinkin 1800-luvun romaaneissa tärkeä osa juonta. Idealistisena nuorena kirjallisuudenystävänä Atwood oli kuvitellut niiden käsittelevän ensisijaisesti rakkautta, mutta tarkemmin katsottuna henkilöitä motivoi ja tarinaa kuljettaa lähinnä raha.


The best nineteenth-century revenge is not seeing your enemy's red blood all over the floor but seeing the red ink all over his balance sheet.” (Payback, 100).


Atwood keskittyy lähes pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen, jossa sanaan ”ruin” yhdistyvät sekä taloudellinen (miehillä) että seksuaalinen (naisilla) rappio. Toisenlainen velkakirja sovitaan ihmisen ja paholaisen välillä Faustin tarinan muunnelmissa, joissa ihminen antaa sielunsa pantiksi rahan, maallisten nautintojen tai kunnianhimon vuoksi.


Atwood ei kirjoita (ei yritäkään kirjoittaa) tarkkaan tutkittua tieteellistä esitystä aiheesta, mutta hänellä on aina ollut taito tehdä hyviä kärjistyksiä. Paybackin parhaat hetket koittavat silti tekstin syrjähypyissä, kun kirjailija innostuu selostamaan jostain sivuasiasta. George Eliotin klassikkoromaani Mill on the Floss, jonka päähenkilö on velkoihin joutuvan myllärin tytär, johdattaa Atwoodin tarinoimaan myllyjen ja myllärien huonosta maineesta.


Atwood muistelee omien lapsuusvuosiensa mylläriaiheisia lauluja sekä satujen ihmeellisiä taikamyllyjä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niistä käy ilmi, että myllärit ovat ahnetta, toisista välinpitämätöntä väkeä. Myllärien tyttäreksi syntyminen on huonoa onnea, sillä lapset joutuvat kärsimään ahneiden vanhempiensa teoista. Tytär joutuu myllärille vihastuneiden sivullisten koston kohteeksi (kuten Chaucerilla) tai joutuvat kauppatavaraksi isänsä hölmöissä kauppasopimuksissa paholaisen kanssa (kuten Grimmin sadussa). Eliotin romaanissa harkitsemattomiin oikeusjuttuihin innostuva mylläri-isä vie perheensä konkurssiin, mikä tuo tehokkaasti lopun päähenkilön lapsuusidyllille.


Mylläri-folklore liittyy myös eurooppalaisen kirjallisuuden ylistetyimpään romaaniin ja sen parhaiten tunnettuun kohtaan. Miksi Don Quijote hyökkäsi juuri tuulimyllyjä vastaan? Olisihan hän voinut nähdä noitien taikomia jättiläisiä missä tahansa. Tähän Atwoodilla on useampi vastaus. Ensinnäkin, tuulimyllyt liikkuvat itsestään: ihmeellisiä, noiduttuja laitteita! Toiseksi, ne ovat ennusmerkkejä tulevasta mekanisoituvasta ja teollistuvasta maailmanjärjestyksestä, jota surullisen hahmon ritari intuitiivisesti osaa pelätä. Mutta myös sen vuoksi, että myllyihin ja niiden omistajiin liittyi niin paljon epäluuloja. Quijote ei ollut ainoa, joka näki myllynsiivissä antagonistin.


Myllyt muokkaavat toisten kasvattamasta viljasta jauhoja. Niiden tekemän työn arvoa on tämän vuoksi vaikea laskea ja myllärihän voi aina vetää välistä. Tietysti hänen oletettiin sekä varastavan osan jauhoista että veloittavan liikaa palveluksistaan. Kansan perintötiedossa mylläri kusettaa aina. Kuten Atwood huomauttaa, tämän vakiohuijarin aseman ovat sittemmin saaneet asianajajat.


Margaret Atwood: Payback. Debt and the Shadow Side of Wealth. London: Bloomsbury, 2008.