Hitaasta kirjoittamisesta 3: Rousseau

Rousseauta en olisi osannut liittää hitaasti kirjoittaneiden joukkoon vaikka kirjallinen läpimurto koittikin ”vasta” nelikymppisenä (Discours sur les sciences et les arts). Vuodesta 1750 eteenpäin hänen tuotantonsa on sivumäärällisestikin ihan kunnioitettava. Modernin autobiografian äiti Les Confessions on melkoinen järkäle, joka on muuten suomennettu vain osittain. Oman todistuksensa mukaan Rousseau oli kuitenkin hidas kirjoittaja, jolle ajatukset selkiytyivät kirjalliseen asuunsa tuskallisen prosessin tuloksena.

”Hence comes the extreme difficulty I have in writing. My manuscripts – crossed out, scribbled on, muddled, indecipherable – bear witness to what they have cost me.” (111.)

Harva klassikko on säilynyt niin ajankohtaisena kuin Rousseau, mutta hänen tekstinsä ovat olleet myös työlästä luettavaa. Pari vuotta sitten yritin tiivistää Tutkielmaa ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista kirjallisuuden verkkokurssille ja jouduin toteamaan, että johdonmukaisuus ei kuulunut Rousseaun suurimpiin hyveisiin. En myöskään voi väittää saaneeni sellaista vaikutelmaa, että pitkä tekstin muokkaaminen ja korjaaminen olisi näkynyt ideoiden hienovaraisessa, varovaisessa kehittelyssä. Päinvastoin, Rousseau harrasti aivan vallattomia pelkistyksiä ja perusteli väitteitään rohkeilla arvailuilla.

Tunnustukset ovat raskasta tekstiä toisella tavalla. Niiden itsetarkkailu on niin tunteen kyllästämää että lukija väsähtää. Selonteossa on paljon synnintuntoa ja syyllisyyttä, mutta ehkä sitäkin enemmän tarvetta perustella ja selittää jälkikäteen omia tekemisiään. Kuten Martti Anhava on oivaltavassa kirjoituksessaan (”Ihmisistä parhain”) osoittanut, Rousseaun ”rehellisyydessä” on usein tarkkaan harkittua puolustuspuheen tuntua.

Rousseau tunnustaa muun muassa että monet älykkäät ja arvostelukykyiset ihmiset ovat pitäneet häntä typeränä tai hengenvoimiltaan korkeintaan keskinkertaisena. Ymmärrettävästi hän haluaa oikaista tällaisen tulkinnan ja vakuuttaa olevansa antamaansa ensivaikutelmaa älykkäämpi ihminen. Sukkeluutta, sanavalmiutta hänellä ei ollut – melkoinen ongelma salonkikulttuurin aikakautena. Toisaalta Rousseauhan olikin jo sentimentaalisuuden ja romantiikan airuita: edes kirjoituksessaan hän ei tavoittele säkenöivää loistokkuutta vaan vilpittömyyden vaikutelmaa. Ei mitään nokkelia kaksimielisyyksiä vaan avointa, karvasta vuodatusta. Teksti sanoo lukijalleen koko ajan: ”huomatkaa, näin syvästi minä tunnen”.

Tunnustusten kirjoittaja on myös taipuvainen esittämään persoonaansa ristiriitojen areenana. Hänen luonteensa on temperamenttinen mutta ajatukset sekavia ja hitaasti muodostuvia. Paikan päällä, keskustelun tuoksinassa hän ei osaa esittää mitään järkevää. ”I feel everything and see nothing. I am transported yet stupid; to be able to think, I need to be composed.” (110.)

Sosiaalisesti hidas Rousseau korostaa siis tunne-elämänsä välittömyyttä. Usein hän kirjoittaa kärsineensä tunteista, joille ei ole nimeä ja joiden kohde on niiden väkevyydestä huolimatta jäänyt myös hänelle itselleen hämäräksi. Rousseau tuntee ensin, sanat saapuvat vasta reflektion avulla.

”I have turned some of my periods over and over in my mind for five or six nights on end before they were ready to be committed to paper.” (111-112.)

Loppumaton 'minän' analysointi, johon yhdistyy narsismia ja vainoharhaisuutta; voimakas tunne-elämä ja jälkikäteen reflektoiva mieli; kirjoittaminen päänsisäisenä työskentelynä joka ei koskaan lopu...Kuulostaako tutulta? Tunnustusten perusteella Rousseuta on kai kutsuttu ”ensimmäiseksi moderniksi ihmiseksi”. Ainakin väittäisin, että hän on modernin kirjailijan prototyyppi.

Rousseau haluaa vakuuttaa lukijan siitäkin, että hänen neroutensa mahdollisuuksia ei ole koskaan täysin toteutettu. Kirjat olisivat vielä parempia, suorastaan ylittämättömiä, kunhan hänen kärsivällisyytensä olisi riittänyt: ”If only I had learnt to wait, and only afterwards to render in all their beauty the things I had seen in my mind's eye, few writers would have surpassed me.” (111.)

Jean-Jacques Rousseau: Confessions (Les Confessions, 1765-1770). Oxford University Press, 2000.

Martti Anhava: Totta puhuen. Kirjoituksia. Helsinki: Otava, 2004.

Hitaasta kirjoittamisesta 2: Flaubert ja tomppelit

Bouvard ja Pecuchet (1881) oli Gustave Flaubertin lähes elämänmittainen ja kesken jäänyt projekti. Se on tarina kahdesta typeryksestä. Se oli myös kirja joka teki tekijästään typeryksen.

Flaubert oli jo vuosia keräillyt ihmiskunnan koottuja latteuksia Bouvardin ja Pecuchet'n oheismateriaaliksi tarkoitettuun Valmiiden ajatusten sanakirjaan (joka on Suomessa julkaistu erillisenä). Romaanin nimihenkilöt ovat innokkaita itsensä kouluttajia, jotka innostuvat vuorotellen erilaisista tieteenaloista omistaen koko energiansa niiden opiskeluun. Kemia, lääketiede, pedagogia, historia, teologia, yhteiskuntatieteet...mikään ei kuitenkaan tuota täysin tyydyttävää maailmanselitystä tai lopullista varmuutta. Heräävät vastaväitteet johtavat aina edellisen hylkäämiseen ja varauksettomaan omistautumiseen uudelle. Esimerkiksi estetiikka muuttuu epäilyttäväksi kun paljastuu, että kriitikot ovat löytäneet mestareiksi tunnustettujen Vergiliuksen ja Shakespearen teoksista virheitä.

”Epäilykset vaivasivat häntä. Sillä jos keskinkertaiset henget (kuten Longinos huomauttaa) eivät kykene tekemään virheitä, niin kaikki virheet ovat mestareiden tekemiä – ja heitäkö meidän pitäisi ihailla? Tämä on jo liikaa! Mestarit ovat sentään mestareita!” (Flaubert 2003, 201.)

Kirjan lopussa herrat ryhtyvät ainoaan toimeen, joka ilmeisesti tuottaa loputonta tyydytystä: jäljentämään, kopioimaan toisten tekstejä.

Kertoakseen yksityiskohtaisesti kahden typeryksen seikkailuista tieteen autiomaassa kirjailija joutui toistamaan hahmojensa suorituksen. Kuten Italo Calvino (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle) toteaa Flaubert muutti itsensä eläväksi ensyklopediaksi. Kirjeissään hän toteaa lukeneensa yli 1500 nidettä eri tieteenaloilta.

Samalla kun tekijästä tulee ensyklopedia, hänestä tulee myös hahmojen tapainen tomppeli. Sillä eiväthän pelkästään Bouvard ja Pecuchet ole typeriä vaan koko heidän projektinsa. ”Olen niin täynnä Bouvardia ja Pecuchet'tä että olen muuttunut heiksi! Heidän typeryytensä on minun ja minä tukehdun siihen.” (Flaubert 2003, 16.)

Flaubertin kirjoittamista tukahdutti myös vihan tunne. Bouvard ja Pecuchet oli kirjoittajansa hyökkäys ihmiskunnan typeryyttä vastaan: ”Tulen oksentamaan aikalaisteni niskaan sen inhon, jota he minussa herättävät” (15). Flaubert ei inhonnut yksinomaan porvareita, kuten jokaisen itseään kunnioittavan kirjailijan tuleekin ollakseen chic. Hänen vastenmielisyytensä ulottui kaikkialle. (Juuri tämä kylmyys ja ylimielisyys tekee itselleni vaikeksi nauttia tämän tyyliltään loistavan kirjailijan romaaneista.)

Kuka haluaisi lukea tällaista kirjaa? Flaubert keskeytti kirjoittamisen useaan otteeseen ja valitteli kirjeenvaihdossaan koko projektin mahdottomuutta: ”Pelkään että teoksesta tulee kuolettavan raskas” (17.) Epäily ei osoittautunut aivan perusteettomaksi. Itse jaksoin nauraa noin teoksen puoliväliin, sitten sen lukeminen muuttui – aivan kuten tekijälleen sen kirjoittaminen – ”laiskanläksyksi”. Lopulta se lienee niitä kirjoja, jotka innostavat ajatuskokeiluna enemmän kuin toteutettuna.

Flaubert, joka tiettävästi aloitti materiaalin keräämisen 1840-luvulla ja kuoli vuonna 1880, ei tietenkään ehtinyt saada kirjaansa valmiiksi.

Sitaatit romaanista ja Antti Nylénin johdannosta: Bouvard ja Pecuchet. Suom. Nylén. Desura 2003.

Hitaasta kirjoittamisesta, osa 1

Ylitetyt deadlinet ja pitkään harkitut mutta koskaan alkamattomat projektit lienevät meille kaikille tuttuja. Hitaan kirjoittamisen otsakkeen alla etsin kirjallisuuden rikkaasta maailmasta syitä, tekosyitä ja harhautuksia, joilla puolustella vaikka omaa aikaansaamattomuuttaan ja yleistä tekemisen hitautta.

Aloittakaamme kevyesti.
Laurence Sternen romaanissa Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (1759-1768, suom. 1998) nimihenkilö eksyy pohtimaan syytä hänen isänsä kirjoittaman Tristra-paedian, jälkikasvun valistukseksi tarkoitetun tietokirjan, hitaaseen valmistumiseen. Tristram kertoo tarinan Giovanni della Casasta, Beneventon arkkipiispasta, joka käytti yhden ohuehkon kirjan kirjoittamiseen ”lähes neljäkymmentä vuotta elämästään”. Miksi Giovanni pystyi kirjoittamaan vain puolitoista riviä päivässä?

”Tämä vamma oli seurausta hänen armoaan vaivaavasta mielipiteestä, – joka oli tämä, – nim. että milloin kristitty mies kirjoitti kirjaa (ei omaksi huvikseen vaan) vilpittömänä tarkoituksenaan painaa ja antaa se julki maailmalle, ensimmäiset ajatukset hänen mielessään olivat aina paholaisen lähettämiä kiusauksia.

[...]

Jokainen ajatus, ensimmäinen ja viimeinen, oli ansa; – vaikka kuinka korea ja viisaanoloinen, yksi ja sama; – missä tahansa hahmoissa tai väreissä se näyttäytyi, – se oli jonkun pirun miestä kohti tähtäämä isku ja karkotettava. Mistä seurasi, että kirjailijan elämä, kuvitteli mies mitä tahansa, ei ollut niinkään luomisen työtä kuin sotatila, ja hänen selviytymisensä riippui täsmälleen samasta tekijästä kuin kenen tahansa soturin maan päällä – ei puoliksikaan niin paljon ÄLYNLAHJOISTA kuin VASTARINNASTA.” (329.)

Giovannin tarinan tarjoama selitys on mielestäni oivaltava, varsinkin jos sattuu olemaan uskovainen. Suurin osa ajatuksistamme ovat tietysti lähtöisin Vanhalta Vihtahousulta tai ainakin joltain alemman tason riivaajalta ja niiden kirjaaminen vaatii syvällistä harkintaa. Tristramin isä valitettavasti tulkitsee teorian vertauskuvallisesti, joten teos ei paljasta millaisen järjestelmän arvoisa kirkkoisä oli kehittänyt erottaakseen jokapäiväisen puolitoistarivisen mieltään pommittaneiden saatanallisten säkeitten keskeltä.

Sitaatti: Tristram Dhandy – elämä ja mielipiteet. Suom. Kersti Juva. WSOY 2003.