Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.
Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.
”Minun puolestani kivi saa olla kivi.”
Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.
Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:
”Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”
Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.
Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:
”ehkä siellä loistaa kuu
jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –
juuri sen verran valoa, että erottaa
oudot kirjoitukset,
sisäseinien tähtikartat”
Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:
”Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,
joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele
kenenkään silmiä,
äänettömiä, askelten kaikua vailla.
Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”
Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.
Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.
Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.
Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.
Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).
