torstai 14. toukokuuta 2009

Elämäni suurin hetki

Olen päässyt kirjallisuushistoriaan (vrt. edellinen postaus)


Tämän jälkeen minun on parasta poistua maasta noin viikoksi, nuolemaan kantapäätäni Turkin aurinkoisille rannoille. Mikä tarkoittaa myös pientä blogilomaa, vaihteeksi.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Poor Egnatius



The misfortunate, otherwise unknown first-century BC Roman Egnatius – remembered because of a poem in which Catullus accuses him of cleaning his teeth with urine.

(Markson 2007, 79.)


Onneton, poloinen Egnatius – jota kohtaan David Markson tuntee niin suurta sääliä, että jatkaa virtsantuoksuisen anekdootin levittämistä yhä uusille lukijasukupolville. Egnatius on vain yksi lukuisista ilonaiheista Marksonin ”romaanissa” The Last Novel – lainausmerkit eivät tässä tarkoita, että en hyväksyisi kirjaa romaaniksi, vaan viittaavat pikemmin sen omaan leikkiin lajikategorioiden suhteen (tämä voisi olla vaikka myöhemmän blogipostauksen aihe). Se koostuu lähinnä anekdooteista ja ajatuksella valituista sitaateista, joista suurin osa liittyy kirjailijoihin, kuvataiteilijoihin, säveltäjiin ja tieteentekijöihin.


Tässä toinen Marksonin esimerkki Antiikin kirjallisuuden sivuhenkilöstä, joka on jäänyt historiaan yhden erikoisuuden tai taidon vuoksi:


A hetaera named Cyrene, remembered for 2,400 years – because Aristophanes indicates that she could perform in a dozen different positions.” (Markson 2007, 118.)


Jos Kyrene oli ylpeä ammatinharjoittaja, hän saattaisi olla iloinen jälkimaineestaan. Egnatius tuskin. Marksonin lukeminen herättää välittömän tarpeen etsiä lisää samantyylisiä outoja sattumien, yksityiskohtien tai sitaattien sarjoja. (Ainakin Neliapinan ja Runousnoppia blogeissa olen törmännyt muutamaan Markson-tribuuttiin.)


Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan

huuhtomalla siinä takapuolesi, tee

se vielä likaisemmaksi: Zoilus,

upota siihen pääsi.”

(Martialis 2000, 131.)


”Riemurietas” Martialis ainakin ikuisti useita aikalaisiaan huoriksi, aisankannattajiksi, parittajiksi, peppuunpanijoiksi ja -pantaviksi. Samanlaista informaatiota saa Juvenaliksen ja Catulluksen tuotannosta. Toki shokkiarvo katoaa tai kasvaa ajassa: se mikä Martialikselle oli pahinta itsensä alentamista, on nykymiehelle melkein välttämätön taito eikä lainkaan häpeällistä. Naisen alapään nuoleminen.


Martialiksen epigrammien suomentaja mainitsee, että tämä ei käyttänyt oikeita nimiä kuin hyväntahtoisissa kiitosrunoissa. Mutta suojeleeko keksitty nimi aina tosielämän henkilöä? Ehkä sikäli, että se laajentaa epäiltyjen kirjon useampaan henkilöön. Esimerkiksi antiikin fiktiivisten romaanihahmojen mahdolliset esikuvat kiinnostavat lukijoita kummallisen pitkään: kuka oli todellisuudessa Petroniuksen Trimalkio?


Voisi kuvitella, että myös satiirisia runoja on luettu vähän kuin juorulehtiä nykyään. Ja voisi kuvitella, että kirjailijat käyttivät runonpätkiään henkilökohtaisen koston välineinä. Ei ole ihan mahdotonta, että Egnatius-parka kiillotti hampaansa virtsallaan, mutta todennäköisemmin se on panettelua. (Oivallinen tutkimuskysymys kirjallisuuden graduun, muuten.) Millä Egnatius oli mahtanut suututtaa Catulluksen?


Totisesti, on vaarallista tuntea kirjailijoita. Kaikki tietävät (sic.) että kirjailijat ovat satunnaisesti vaikeita ihmisiä, joiden kanssa on vaikea olla riitelemättä. Esimerkiksi vappuna allekirjoittanut kinasteli äänekkäästi vanhan ystävänsä kanssa, joka valitettavasti sattuu olemaan myös lahjakas runoilija. Onneksi asiasta oli päästy yli viimeistään seuraavaan aamuun mennessä, jolloin samainen julle tutustutti minut uutena ystävyydenosoituksena myös Marksoniin.


Mutta entäpä jos tilanne olisi eskaloitunut niin kohtalokkaasti, että sovintoa ei olisi päässyt syntymään? Mikä silloin estäisi runoilijaa kirjoittamasta blogiinsa tai seuraavaan Tuli&Savuun sonettia, jossa vihjataan meikäläisen harrastaneen oraaliseksiä pässin kanssa? Ja tämä bestiaalinen detalji kasvaisi vuosisatojen saatossa kirjallisuusharrastajien kierrättämäksi lentäväksi lauseeksi – ainoaksi jäljeksi kerran eläneestä kirjallisuuden jatko-opiskelijasta, joka saisi maata ihanassa unohduksessa, ellei olisi eräänä kännisenä vappuaattona haukkunut erästä runoilijan arvostamaa esseistiä.

Varokaa siis kirjailijoiden seuraa.


HUOM! Kirjoittaja toivoo, että kukaan ei pitäisi tätä vakavana kannanottona hiljan suuressa maailmassa käytyyn kirjoittajien sananvapausdebattiin (Vanhasen Matsan yksityisyyssuoja jne.).



David Markson: The Last Novel. Shoemaker & Hoard, 2007.

Martialis: Venus, viini ja vapaus. Suom. Marja-Liisa Polkunen. Otava, 2000.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Runoilija tartuttaa


Olen harvoin osallistunut runonlausuntailtoihin. Silloin kun olen, huomaan häpeäkseni, että minulta puuttuu täysin kyky keskittyä. Mikä tahansa teksti tuntuu minusta luontevammalta kirjan sivulla, itsekseen ja omaan tahtiin luettuna.

Mutta en ole varmaan koskaan kokenut sellaista sähköistymisen tunnetta runon äärellä kuin törmätessäni Sylvia Plathin runonlausuntaan, aivan sattumalta youtuubaa selatessani. Plath taitaa olla niitä tekijöitä, joiden runoja on mahdotonta irrottaa hänen elämäntarinastaan. Itse en ainakaan ole siihen pystynyt, yrityksistä huolimatta.


Henkilökohtaisuuden vaikutelma vain korostuu kun runot kuulee hänen itsensä lausumina. Ääni on todellakin haudantakainen, mutta samalla karmivan intensiivinen. Siinä on jotain uhkaavaa. Plathin lausuntaa kuullessaan pelkää saavansa tartunnan.


Daddy

Lady Lazarus

Kysyn itseltäni, olisiko vaikutelma erilainen – kuulostaisiko se kenties dramaattisuudessaan tahattoman koomiselta – jos kyseessä olisi elävä nykykirjailija. Olisiko vaikutelma yhtään samanlainen, jos istuisi Plathin kanssa samassa huoneessa? Tulisiko silloin väliin joku suojakerroin, joka tekisi tilanteesta vitsin? Vai olisiko se pelkästään tylsää – niitä kokemuksia jotka unohdetaan seuraavana päivänä.


Luin hiljan uudestaan Margaret Atwoodin mainiota esseekirjaa kirjailijan roolista, Negotiating with the Dead. Atwood kertoo, miten vahva tekijä kärsivän naisrunoilijan arkkityyppi oli 60-luvun lopulla aloittaneille. Ensimmäisissä runonlausuntatilaisuuksissaan Atwoodilta kysyttiin, koska hän aikoo tehdä itsemurhan.

Kymmenisen vuotta Plathin kuoleman jälkeen Anne Sexton, toinen vahvasti tunnustuksellinen ja mielenterveydeltään epävakaa naisrunoilija tappoi itsensä häkämyrkytyksellä. Plath ja Sexton ovat varmaankin 1900-luvun lopun tunnetuimmat amerikkalaiset naisrunoilijat, joista on kirjoitettu hyllymetreittäin elämäkertoja ja joiden tekstejä usein myös käsitellään sairauskertomusten kautta (tai pahempaa, niiden ohella).


Haluaisin vastustaa tällaista typistämistä ja myytin palvontaa, mutta huomaan antautuvani samaan lumoukseen. Plathin tavoin Sexton vaikuttaa lyhyessä youtube-pätkässä jotenkin epätodelliselta hahmolta. Hänen katseessaan ja äänessään on yli-inhimilliseltä tuntuvaa haurautta:


Anne Sexton


Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Cambridge UP, 2002.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Mistä Stendhal nykyään tunnetaan


http://www.stendhal-beauty.com/

Sitaatti firman sivuilta:

"The founder of the brand, fascinated by the work of the great author Henry Beyle alias Stendhal, found in this name a wonderful sponsor to give these care and makeup products a sophisticated, feminine and refined image.

Stendhal therefore combines the scientific expertise of its formulas with the sensual quality of its textures, aesthetics and the modernity of its modern packaging. "


sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Romaani, pidempi oppimäärä


1600-luvun ranskalainen oppinut Pierre-Daniel Huet esitti, että tarinankerronnan ja lukemisen nautinto perustuu ihmisen tarpeelle elää oman välittömän kokemismaailmansa ulkopuolella:


In my opinion, it comes from the fact that the faculties of our soul being of too great an extent and too vast a capacity to be filled with present objects, the soul seeks in the past and in the future, in truth and in lies, in imaginary spaces and even in the impossible, something to occupy and exercise them.

(sit. Doody 1998, 16-17.)


Romaanien suosioon on aina vaikuttanut halu kuvitella sellaista, mikä ei ole itselle tuttua. Tähän liittyy mahdottoman ja fantastisen kuvitteleminen mahdollisimman konkreettisesti. Tarinoiden rakastaminen on myös tiedon rakkautta:


We must look for their first origin in the nature and spirit of man, man the inventive, lover of novelties and fictions, desirous to learn and to communicate what he has invented and what he has learned; and this inclination is common to all mankind in all eras, and in all places...

(sit. Doody 1998, 17.)


Huet'n esitteli minulle ensimmäistä kertaa Margaret Anne Doody kirjassaan The True Story of the Novel. Hänelle Huet edustaa varhaista esimerkkiä tutkijasta, jolle proosakirjallisuus on olemukseltaan laajenemaan pyrkivää, alati muuttuvaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Yhtenä ensimmäisistä romaanin historiasta kirjoittaneista Huet myös arvosteli joitain ranskalaisen klassismin tiukkoja tyylivaatimuksia.

Doodyn pointtina on todistaa, että romaanilla on parituhatvuotinen jatkuva historiansa. Hän lähtee liikkeelle sellaisista teoksista kuin Kharitonin Kallirhoe ja Heliodoroksen Aithiopika, eli noin 100-luvulta jKr. Eurooppalainen romaani on hänen mukaansa tunnettua enemmän sidoksissa varhaisempaan, antiikin kreikkalais-roomalaiseen ja Aasian maiden tarinaperinteeseen.


Romaani on kirjallisuuden lajina tavattu kytkeä modernin subjektin kehittymiseen, kapitalistiseen markkinatalouteen, porvariston nousuun, naiskirjailijoiden ja naislukijoiden kasvuun, uuden julkisuuden muodostumiseen ja niin edelleen. Tällöin se on yleensä sijoitettu 1700-luvulle. Varsinkin englantilaiset tutkijat ovat pyrkineet omimaan maalleen kunnia-aseman romaanin historiassa, ikään kuin sen historia vakavasti otettavana taidekirjallisuutena alkaisi vasta Fieldingistä ja Richardsonista. Romaani ('novel') on tavattu myös pitää erillään romanssista ('romance'), mikä on vahvistanut mielikuvaa romaanista todenmukaisuuteen, kotoisiin aiheisiin ja sitä kautta realismiin pyrkivänä lajina – erotuksena epiikasta, faabeleista, ritariromansseista, kaikenlaisesta satuilusta. Doody oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka romaanin historian opetus yliopistoissa joko sivuuttaa valtaosan vanhemmista teksteistä tai esittää ne muodottomina kokeiluina.


Siksi onkin virkistävää lukea kirjaa, jossa uskalletaan rohkeasti yleistäenkin etsiä yhteisiä piirteitä, toistuvia symboleita ja trooppeja – ja unohdetaan hetkeksi asettaa kaikki yhteiskunnallisen kirjallisuushistorian kontekstiin. Doody vaikuttaa lukeneen noin puolet maailmankirjallisuudesta ja herättää lukijassa halun samanlaiseen hulluuteen: teksti loikkii yllättävän sujuvasti vuosisatojen ja kielialueiden välillä. Sekin on miellyttävää, että Doody ei koe tarpeelliseksi viitata Bahtiniin (tai johonkin muuhun nykytutkijoiden jumalhahmoon) joka toisella sivulla, vaan luottaa siihen mitä on itse havainnut.


Minulla on pari vuotta ollut tarkoitus lukea The True Story kannesta kanteen. Tietääkseni siitä on nopeasti tullut jonkinlainen perusteksti, johon toiset romaanin varhaishistorian tutkijat viittaavat. Tällaiseen opukseen olisi mielellään törmännyt jo kirjallisuuden perus- tai aineopinnoissa.


Margaret Anne Doody: The True Story of the Novel. Fontana Press, 1998 (1996).