Margaret Atwood on proosa- ja runojulkaisujensa lisäksi kirjoittanut useita kiinnostavia tietokirjoja, joissa hän käsittelee kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiöitä vapaalla esseistisellä tyylillä. Tunnetuimpia näistä ovat kanadalaisen kirjallisuuden luontokuvauksia esittelevä Survival (1971) ja kirjailijan erilaisia rooleja pohtiva Negotiating with the Dead (2002). Erittäin hyvä on myös pohjoisen luonnon myyttejä käsittelevä Strange Things (1995), joka muokattiin kirjaksi Atwoodin luentosarjan pohjalta.
Luennoista koostuu myös Atwoodin uusin, Payback: Debt and the Shadow Side of Wealth, joka tarttuu äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen. Velka kiinnostanee monia näinä talouskriisin vuosina. Atwood kirjoittaakin lyhyesti opiskelijoiden velkaantumisesta, luottokorttiyhtiöiden markkinoinnista ja valtioiden velasta, mutta nämä ovat sivuteemoja. Parinsadan sivun mittaisessa kirjassa hän ehtii käsitellä velkaa sekä uskonnollisena, moraalisena että rahallisena kysymyksenä. Oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja egyptiläisen varhaisuskonnon sielun punnitsemisesta päädytään 2000-luvun ihmisen ekologiseen velanmaksuun kaltoin kohdellulle ympäristölle. Paljon käsitellään myös kostoa eli maksamattomien velkojen lunastamista voimakeinoin. Itse tuumin, että aihe olisi saanut olla vähän tarkemmin rajattu – tai sitten kirja kaksinverroin pidempi.
Kiinnostavimmassa luvussa Atwood käsittelee velkasuhteelle rakentuvaa juonta kirjallisuudessa. Velkaantuminen on varsinkin 1800-luvun romaaneissa tärkeä osa juonta. Idealistisena nuorena kirjallisuudenystävänä Atwood oli kuvitellut niiden käsittelevän ensisijaisesti rakkautta, mutta tarkemmin katsottuna henkilöitä motivoi ja tarinaa kuljettaa lähinnä raha.
”The best nineteenth-century revenge is not seeing your enemy's red blood all over the floor but seeing the red ink all over his balance sheet.” (Payback, 100).
Atwood keskittyy lähes pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen, jossa sanaan ”ruin” yhdistyvät sekä taloudellinen (miehillä) että seksuaalinen (naisilla) rappio. Toisenlainen velkakirja sovitaan ihmisen ja paholaisen välillä Faustin tarinan muunnelmissa, joissa ihminen antaa sielunsa pantiksi rahan, maallisten nautintojen tai kunnianhimon vuoksi.
Atwood ei kirjoita (ei yritäkään kirjoittaa) tarkkaan tutkittua tieteellistä esitystä aiheesta, mutta hänellä on aina ollut taito tehdä hyviä kärjistyksiä. Paybackin parhaat hetket koittavat silti tekstin syrjähypyissä, kun kirjailija innostuu selostamaan jostain sivuasiasta. George Eliotin klassikkoromaani Mill on the Floss, jonka päähenkilö on velkoihin joutuvan myllärin tytär, johdattaa Atwoodin tarinoimaan myllyjen ja myllärien huonosta maineesta.
Atwood muistelee omien lapsuusvuosiensa mylläriaiheisia lauluja sekä satujen ihmeellisiä taikamyllyjä, jotka eivät koskaan pysähdy. Niistä käy ilmi, että myllärit ovat ahnetta, toisista välinpitämätöntä väkeä. Myllärien tyttäreksi syntyminen on huonoa onnea, sillä lapset joutuvat kärsimään ahneiden vanhempiensa teoista. Tytär joutuu myllärille vihastuneiden sivullisten koston kohteeksi (kuten Chaucerilla) tai joutuvat kauppatavaraksi isänsä hölmöissä kauppasopimuksissa paholaisen kanssa (kuten Grimmin sadussa). Eliotin romaanissa harkitsemattomiin oikeusjuttuihin innostuva mylläri-isä vie perheensä konkurssiin, mikä tuo tehokkaasti lopun päähenkilön lapsuusidyllille.
Mylläri-folklore liittyy myös eurooppalaisen kirjallisuuden ylistetyimpään romaaniin ja sen parhaiten tunnettuun kohtaan. Miksi Don Quijote hyökkäsi juuri tuulimyllyjä vastaan? Olisihan hän voinut nähdä noitien taikomia jättiläisiä missä tahansa. Tähän Atwoodilla on useampi vastaus. Ensinnäkin, tuulimyllyt liikkuvat itsestään: ihmeellisiä, noiduttuja laitteita! Toiseksi, ne ovat ennusmerkkejä tulevasta mekanisoituvasta ja teollistuvasta maailmanjärjestyksestä, jota surullisen hahmon ritari intuitiivisesti osaa pelätä. Mutta myös sen vuoksi, että myllyihin ja niiden omistajiin liittyi niin paljon epäluuloja. Quijote ei ollut ainoa, joka näki myllynsiivissä antagonistin.
Myllyt muokkaavat toisten kasvattamasta viljasta jauhoja. Niiden tekemän työn arvoa on tämän vuoksi vaikea laskea ja myllärihän voi aina vetää välistä. Tietysti hänen oletettiin sekä varastavan osan jauhoista että veloittavan liikaa palveluksistaan. Kansan perintötiedossa mylläri kusettaa aina. Kuten Atwood huomauttaa, tämän vakiohuijarin aseman ovat sittemmin saaneet asianajajat.
Margaret Atwood: Payback. Debt and the Shadow Side of Wealth. London: Bloomsbury, 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti