Askelnopsan antikvaarisia löytöretkiä on satunnaisesti haitannut eräs kirjojen lajittelua koskeva huomio. Kirjakaupat houkuttelevat lukijakuntaa valitsemaan lukemistonsa stereotyyppisten sukupuolioletusten mukaisesti. Antikvariaateissakin näkee ikään kuin ”naiskirjallisuudelle” omistettuja hyllyjä, jossa Danielle Steelin ja Jackie Collinsin tuotannon tai harlekiiniasuisten kioskipokkarien kanssa on aseteltu samaan riviin vaikka Carol Shieldsin tai Alice Munron tapaisten arvostettujen tekijöiden tekstejä.
Onko naisen nimi kirjan kannessa mukamas riittävä perustelu myydä Jane Austenia Candace Bushnellin kirjallisena sisarena? Vai sotkeeko pokkarien kansitaide esillepanosta vastaavien tahojen päät? Esimerkiksi kukka-aiheet tai vilahdus vaaleanpunaista kansilehdellä? Pois se minusta että haluaisin snobbailla, mutta (snobbaillakseni) minua ärsyttää oman suosikkikirjallisuuteni niputtaminen tuollaiseen seuraan. Sitä paitsi kirjathan on suunnattu ihan eri yleisöille?
Mutta jos Deborah Phillipsin tutkimukseen Women Fiction 1945-2005 on uskominen, tällainen myötähäpeää ja kärsimystä aiheuttanut sekoittaminen saattaa sittenkin olla perusteltua.
Akateemisesti on tuttua ymmärtää korkean ja populaarikulttuurin sekoittuminen pelkästään osana postmodernismin poetiikkaa, tai vastaavasti joidenkin merkittävien kirjailijoiden usein parodisena leikkinä – sellaisena, joka toistaa kriittisellä erotuksella eli konventioita hyödyntäessään paljastaa ja kyseenalaistaa niiden mekaanisuuden. Kun tutkija toteaa, että Doris Lessing, Angela Carter, Margaret Atwood tai Jeanette Winterson ”haastavat” tai ”rikkovat” korkean ja matalan hierarkiaa, hän usein tarkoittaa jotain sen tapaista, että nämä pohjimmiltaan korkeakulttuuriset tekijät ovat onnistuneet naaraamaan popkulttuurin itsetoistoisesta ja banaalista pyörteestä jotain parempaan kelpaavaa ja jalostaneet siitä esiin syvempiä merkityksiä. Jotenkin asetelma tapaa muuttua aidosta haasteesta valikoivaksi ja vanhan asetelman säilyttäväksi erikoisuudeksi.
Philipsin tekstissä on virkistävä joskin kyseenalainen lähtökohta: ehkä tekstien väliset erot ovat suurelta osin jälkikäteen vakiintuneita. Hänen oma kirjansa sotkee tällaista jakoa käsittelemällä esimerkiksi Iris Murdochin ja Barbara Cartlandin romaaneja saman alalajin edustajina. Philipsin mukaan juuri naiset ovat sekä kirjailijoina että lukijoina taipuvaisia ylittämään genrerajoja ja lukemaan sekä ajanvietteeksi että taideteokseksi luokiteltuja tekstejä.
”Writers who regularly appear in contemporary writing and women's writing courses and textbooks can be seen to share a great deal with their populist counterparts. Women writers across the hierarchy of genres are often concerned with precisely the same issues, and can often come to very similar conclusions.” (5.)
”The recuperation of neglected women writers into the categories of 'serious literature' or the 'middlebrow' does not allow for the richness and pleasures of women's genre writing, or for the ways in which feminist novelists have drawn upon those pleasures.” (10.)
Toinen kiinnostava kysymyksenasettelu on lajiteoreettinen. Philips haluaa korostaa kustantamojen ja markkinoinnin alati kasvavaa merkitystä uusien lajityyppien muodostumisessa. Genrekirjallisuuden lukijat ovat poikkeuksellisen tietoisia alalajeista ja niiden välisistä painotuseroista, vaikka niille ei olisi olemassa vakiintuneita nimiä.
Philips tarkastelee naisten kirjallisuutta toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta nykypäivään keskittyen erityisesti siihen, miten sukupuoliroolien ja ihanteellisen naiseuden diskurssit muuttuvat. Yläkäsitteenä toimii domestic romance mutta Philips löytää jokaiselle vuosikymmenelle oman edustavan ja tarkemmin määritellyn alalajin. Esimerkiksi 1990-luvulla markkinat valtasi single woman novel, jonka päähenkilö on romanttista rakkautta etsivä henkisesti ja taloudellisesti itsenäinen sinkku (prototyypiksi vakiintui Bridget Jones) ja jossa romanttisen kuvion ohella keskeisiä ovat kulutukseen tai urbaaniin elämäntyyliin liittyvät asiat. Näiden tekstien sankarittarille miehistäkin on tullut shoppailtavaa kulutustavaraa.
2000-luvulle saavuttaessa Philips näkee hyvin suosittuna omaelämäkerrallisen ja tunnustuksellisen romaanin, jossa ”paheksuvat tyttäret” (resentful daughters) kertovat kasvustaan erikoisten tai vastuuttomien äitien varjossa. Philipsin mukaan nämä tekstit kuvaavat jo eräänlaista postfeminismiä: äitihahmot edustavat 60- ja 70-lukujen vapautta etsivää ja arvostavaa sukupolvea – heidän lapsensa ovat saaneet nauttia emansipaation seurauksista itsestäänselvyyksinä ja kaipaavat turvallista, perinteisempää vanhemmuutta. Äitien urahaaveet, avioerot ja itsenäisyyden julistukset muuttuvat tyttärien silmissä poliittisesta projektista (”personal is political”) negatiiviseksi henkilökohtaiseksi kunnianhimoksi.
Yksi yhdistävä tyylillinen tekijä näyttäisi säilyvän vuosikymmenten ajan: intiimi, lukijalle uskoutuva ja tämän empaattista samastumista kutsuva esitystapa.
Lupaavasta lähtökohdastaan huolimatta Philipsin tutkimus jää sittenkin vähän tyhjäksi. Esipuheessaan hän väittää etsivänsä teoksista rakenteellisia yhtenäisyyksiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hän ei juuri tarkastele retoriikkaan tai tyyliin liittyviä kysymyksiä vaan tuntuu ymmärtävän genren pelkästään tarinan kulkua ohjaavana ulottuvuutena. Toisin sanoen, luenta korostaa liikaa temaattista sisältöä ja teksti etenee parin sivun mittaisina juonitiivistelminä.
On ehkä liian helppoa osoittaa, että romanttinen ajanvietekirjallisuus ja feministinen proosa ”käsittelevät samanlaisia kysymyksiä” tai sisältävät kuvauksia samoista tilanteista. Sen sijaan oletan, että juuri tyylin, sanaston ja fokalisaation kohdalla niitä erojakin olisi ollut pakko käsitellä.
Deborah Philips: Women's Fiction 1945-2005: Writing Romance. London: Continuum, 2007 (2006).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti