maanantai 6. huhtikuuta 2009

Kirjoitettu kivi


Olen huomannut, että runoilijoilla on pakkomielteinen suhtautuminen kiviin. Tai ehkä minulla on, koska mieleeni jääneet runot kertovat usein kivestä. En todellakaan ymmärrä miksi: ulkona kulkiessani en yleensä kiinnitä kiviin erityistä huomiota.


Nyt kyse ei ole kivipuutarhoista tai hiidenkivistä vaan arkisemmasta ilmiöstä: yksittäisestä, kädessä pideltävästä tai katseltavasta tavallisesta kivenmurikasta. Olennaisinta on ehkä, että kivi ei ole mi(n)kään metafora. Se on kivi.


Minun puolestani kivi saa olla kivi.


Näin todetaan Aki Salmelan runossa ”Kivi”, jossa kivi on toisaalta olemassa vain siksi, että joku (ihminen) antaa sille mahdollisuuden olla: kivi. Mutta kivi myös vastustaa kaikkia yrityksiä määrittelyyn, sillä kivi on ”yhä vain kivi”. Kivestä ei voi oikein sanoa mitään, tai siitä on jopa väärin sanoa jotain.

Tietystä askeettisuudestaan huolimatta runossa on myös kirjailijalle tyypillistä kielellistä leikkiä:


Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.”


Silti on tarve kuvitella kivi joksikin laajemmaksi. Juuri se, että se näyttää ja tuntuu olevan niin tiivis, täynnä vain itseään, saa kysymään mitä salaisia maailmoja kivi kätkee. Ja voisiko ihminen sitä millään aistilla käsittää? Kaksi itselleni rakasta runoa käsittelevät kiven sisintä.


Charles Simicin runossa ”Kivi” halutaan kiven sisään. Ulospäin kivi ei paljasta mitään, se säilyy arvoituksellisesti samana, koputtelee sitä ihminen, kala tai lehmä. Mutta kiviä hangatessa syntyvät kipinät saavat kuvittelemaan näkymän kiven sisältä:


ehkä siellä loistaa kuu

jostakin, ikään kuin kukkulan takaa –

juuri sen verran valoa, että erottaa

oudot kirjoitukset,

sisäseinien tähtikartat


Wislawa Szymborskalla on runo, joka taitaa edelleen olla suosikkini kaikista, ”Keskustelu kiven kanssa”. Siinäkin koputetaan kiven oveen:


Olen kuullut että sisälläsi on suuria tyhjiä saleja,

joita kukaan ei ole nähnyt ja joiden kauneus ei hivele

kenenkään silmiä,

äänettömiä, askelten kaikua vailla.

Tunnusta, ettet itsekään tiedä siitä kuin vähän.”


Szymborskan kivi ei kuitenkaan päästä sisäänsä ihmistä, jolta puuttuu ”osallisuuden aisti”. Mielikuvitus on vain aavistus siitä. Szymborskan runo käsittelee inhimillistä tarvetta ja uskoa kommunikaatioon ”elottoman” kanssa, kokemisen halua ja sen mahdottomuutta. Kiven voi hajottaa mutta se säilyy läpitunkemattomana. (Ehkä juuri tässä on kiven suuri arvoitus?) Szymborskan runo on vakava, kieleltään tunteellinen ja silti ehkä vähän humoristinen: ”Ei minussa ole ovea – sanoo kivi”. Vaikka ”Keskustelu kiven kanssa” tuntuisi rakentuvan aforistisesti, se toimii koko ajan myös runona.


Jos tiedätte toisia runoja, joissa kuvitellaan kiven sisätilaa tai sinne matkustamista, kertokaa toki.


Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi, 2008.


Charles Simic: Ääni aamulla kello kolme. Suom. Timo Hännikäinen ja Aki Salmela. Helsinki: WSOY 2008.


Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko & Jarkko Laine). Like 2005 (2003).

5 kommenttia:

kristian kirjoitti...

Annan kevätroudan nostaa kiviä muistini pelloilta kunhan aika suo, nyt ainakin:

Bonnefoy (Douve puhuu sisältää useitakin. Hänellä on myös kokoelma Pierre écrit, josta sinäkin olet otsikkosi ottanut, tosin ehkäpä Eeva-Liisa Mannerin kautta?)

Guillevicin Riiteissä on paljon kiviaiheisia runoja. Osa kylläkin menhireitä, mutta joukkoon mahtuu murinaa myös aivan tavallisista kivistä.

(sanavahvistuksessa oli "suratie")

Joonas kirjoitti...

Tuo Douve on omassa kirjahyllyssäni, kuten tiedät.
En tajua siitä hevon vittua, kuten tiedät.

Guillevic pitäisi tosiaan lukea. Ehkä minua on pelästyttänyt pois sen ääreltä juuri tuo vääräksi osoittautunut ennakkoluulo kivien hiisimäisyydestä.

Juha-Pekka Kilpiö kirjoitti...

Zbigniew Herbertin Kyynelten teknologiasta –valikoimassa on muuan kivi, jonka oleminen itsessään on niin täydellistä, että sen poimiminen käteen on melkein loukkaavaa, sillä kivi ”itsensä vertainen / vahtii rajojaan”.

Sisäavaruuksiin runossa ei ehkä päästä, mutta kivet ”katsovat meitä loppuun asti / tyynellä kirkkaalla silmällään”.

Joonas kirjoitti...

Kas, kiitos myös vinkistä tuosta.
Olen sitä monesti kvariaateissa selaillut.
Hyvä jos meitäkin katsellaan.

Maaria kirjoitti...

Ilmeisiä kyllä, mutta tähän tekee mieli lisätä suomalaisesta kiviperinteestä Helvi Juvonen ja Aila Meriluoto. Ainakin tuossa Salmelaisen pätkässä voisi olla jotain juvoslaista haamua, ellen ihan väärin muista.

- Maaria