keskiviikko 6. helmikuuta 2008

Hitaasta kirjoittamisesta 2: Flaubert ja tomppelit

Bouvard ja Pecuchet (1881) oli Gustave Flaubertin lähes elämänmittainen ja kesken jäänyt projekti. Se on tarina kahdesta typeryksestä. Se oli myös kirja joka teki tekijästään typeryksen.


Flaubert oli jo vuosia keräillyt ihmiskunnan koottuja latteuksia Bouvardin ja Pecuchet'n oheismateriaaliksi tarkoitettuun Valmiiden ajatusten sanakirjaan (joka on Suomessa julkaistu erillisenä). Romaanin nimihenkilöt ovat innokkaita itsensä kouluttajia, jotka innostuvat vuorotellen erilaisista tieteenaloista omistaen koko energiansa niiden opiskeluun. Kemia, lääketiede, pedagogia, historia, teologia, yhteiskuntatieteet...mikään ei kuitenkaan tuota täysin tyydyttävää maailmanselitystä tai lopullista varmuutta. Heräävät vastaväitteet johtavat aina edellisen hylkäämiseen ja varauksettomaan omistautumiseen uudelle. Esimerkiksi estetiikka muuttuu epäilyttäväksi kun paljastuu, että kriitikot ovat löytäneet mestareiksi tunnustettujen Vergiliuksen ja Shakespearen teoksista virheitä.

Epäilykset vaivasivat häntä. Sillä jos keskinkertaiset henget (kuten Longinos huomauttaa) eivät kykene tekemään virheitä, niin kaikki virheet ovat mestareiden tekemiä – ja heitäkö meidän pitäisi ihailla? Tämä on jo liikaa! Mestarit ovat sentään mestareita!” (Flaubert 2003, 201.)

Kirjan lopussa herrat ryhtyvät ainoaan toimeen, joka ilmeisesti tuottaa loputonta tyydytystä: jäljentämään, kopioimaan toisten tekstejä.


Kertoakseen yksityiskohtaisesti kahden typeryksen seikkailuista tieteen autiomaassa kirjailija joutui toistamaan hahmojensa suorituksen. Kuten Italo Calvino (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle) toteaa Flaubert muutti itsensä eläväksi ensyklopediaksi. Kirjeissään hän toteaa lukeneensa yli 1500 nidettä eri tieteenaloilta.

Samalla kun tekijästä tulee ensyklopedia, hänestä tulee myös hahmojen tapainen tomppeli. Sillä eiväthän pelkästään Bouvard ja Pecuchet ole typeriä vaan koko heidän projektinsa. ”Olen niin täynnä Bouvardia ja Pecuchet'tä että olen muuttunut heiksi! Heidän typeryytensä on minun ja minä tukehdun siihen.” (Flaubert 2003, 16.)

Flaubertin kirjoittamista tukahdutti myös vihan tunne. Bouvard ja Pecuchet oli kirjoittajansa hyökkäys ihmiskunnan typeryyttä vastaan: ”Tulen oksentamaan aikalaisteni niskaan sen inhon, jota he minussa herättävät” (15). Flaubert ei inhonnut yksinomaan porvareita, kuten jokaisen itseään kunnioittavan kirjailijan tuleekin ollakseen chic. Hänen vastenmielisyytensä ulottui kaikkialle. (Juuri tämä kylmyys ja ylimielisyys tekee itselleni vaikeksi nauttia tämän tyyliltään loistavan kirjailijan romaaneista.)


Kuka haluaisi lukea tällaista kirjaa? Flaubert keskeytti kirjoittamisen useaan otteeseen ja valitteli kirjeenvaihdossaan koko projektin mahdottomuutta: ”Pelkään että teoksesta tulee kuolettavan raskas” (17.) Epäily ei osoittautunut aivan perusteettomaksi. Itse jaksoin nauraa noin teoksen puoliväliin, sitten sen lukeminen muuttui – aivan kuten tekijälleen sen kirjoittaminen – ”laiskanläksyksi”. Lopulta se lienee niitä kirjoja, jotka innostavat ajatuskokeiluna enemmän kuin toteutettuna.

Flaubert, joka tiettävästi aloitti materiaalin keräämisen 1840-luvulla ja kuoli vuonna 1880, ei tietenkään ehtinyt saada kirjaansa valmiiksi.



Sitaatit romaanista ja Antti Nylénin johdannosta: Bouvard ja Pecuchet. Suom. Nylén. Desura 2003.

3 kommenttia:

RistoNp kirjoitti...

Kiinnostavaa tekstiä, mutta painotus tuntuu kovin sosiologiselta. Siitä näkökulmasta idividualismin kritiikki toimii hyvin. Eli kun romantiikka ja sivistysideaali tulkitaan pyrkimyksenä intellektuaaliseen aateliin, tai taiteen aateliin. Neropatille - hengen eliitti on unelmien sosiaalinen luokka.

Mutta aavistelen että Aredntilla olisi myös toinen painotus. Kumoukselliset ryhmät, ei-yksilöllinen yhteisö kuten Jenan romantikot, Atheneum, salongit ja piirit. Arendt sanoo, niissä nero ei olekaan yksilöllistä etäisyyttä vaan syntyy ryhmässä, Se on minusta kiinnostava... Goethen sijaan ehkä Atheneum ryhmän kirjoittaminen ilmaisisi tätä.

Into Ilmari kirjoitti...

"For thirty-five years now I've been in wastepaper, and it's my love story. For thirty-five years I've been compacting wastepaper and books, smearing myself with letters until I've come to look like my encyclopedias - and a good three tons of them I've compacted over the years. I am a jug filled with water both magic and plain; I have only to lean over and a stream of beautiful thoughts flows out of me. My education has been so unwitting I can't quite tell which of my thoughts come from me and which from my books, but that's how I've stayed attuned to myself and the world around me for the past thirty-five years."

- Bohumil Hrabal, Too Loud A Solitude ('Příliš hlučná samota', ei suomennettu)

Ei jätepaperinkäsittelijä Hanta mielestäni millään tavoin muistuta Bouvardia & Pecuchetia. Ei edes taannoin Dynamossa tanssiessaan. Ehkäpä jälleen kerran olennaista ovat lähtökohdat ja suuntausmerkit, ei tekeminen sinänsä? Tai, rohkeammin, maailman käsillä-oleminen: Hantalle maailma käsillä-on (ehkäpä hyvinkin heideggerilaisessa merkityksessä) juuri kirjojen kautta, Flaubertin tomppeleille akateeminen onanointi puolestaan tapa pitää kädet kiinni omassa vartalossa.

Askelnopsa kirjoitti...

Näin sopii toivoa ja uskoa. Toisaalta Bouvardin ja Pecuchet'n "ongelma" on siinäkin, että he etsivät täydellisyyttä. Heillä on tarve löytää kaiken selittävä oppi.

Turhissa yksityiskohdissa on oma nautintonsa, ja akateeminen runkkailukin, tieto tiedon vuoksi, voi johtaa jonnekin.

Mutta taas toisaalta, sitaattiisi viitaten: kuka meistä osaisi sanoa mitkä ajatukset ovat lähtöisin "minusta", mitkä kirjoista tai muualta?