maanantai 4. helmikuuta 2008

Hitaasta kirjoittamisesta, osa 1

Ylitetyt deadlinet ja pitkään harkitut mutta koskaan alkamattomat projektit lienevät meille kaikille tuttuja. Hitaan kirjoittamisen otsakkeen alla etsin kirjallisuuden rikkaasta maailmasta syitä, tekosyitä ja harhautuksia, joilla puolustella vaikka omaa aikaansaamattomuuttaan ja yleistä tekemisen hitautta.

Aloittakaamme kevyesti.
Laurence Sternen romaanissa Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (1759-1768, suom. 1998) nimihenkilö eksyy pohtimaan syytä hänen isänsä kirjoittaman Tristra-paedian, jälkikasvun valistukseksi tarkoitetun tietokirjan, hitaaseen valmistumiseen. Tristram kertoo tarinan Giovanni della Casasta, Beneventon arkkipiispasta, joka käytti yhden ohuehkon kirjan kirjoittamiseen ”lähes neljäkymmentä vuotta elämästään”. Miksi Giovanni pystyi kirjoittamaan vain puolitoista riviä päivässä?


”Tämä vamma oli seurausta hänen armoaan vaivaavasta mielipiteestä, – joka oli tämä, – nim. että milloin kristitty mies kirjoitti kirjaa (ei omaksi huvikseen vaan) vilpittömänä tarkoituksenaan painaa ja antaa se julki maailmalle, ensimmäiset ajatukset hänen mielessään olivat aina paholaisen lähettämiä kiusauksia.

[...]

Jokainen ajatus, ensimmäinen ja viimeinen, oli ansa; – vaikka kuinka korea ja viisaanoloinen, yksi ja sama; – missä tahansa hahmoissa tai väreissä se näyttäytyi, – se oli jonkun pirun miestä kohti tähtäämä isku ja karkotettava. Mistä seurasi, että kirjailijan elämä, kuvitteli mies mitä tahansa, ei ollut niinkään luomisen työtä kuin sotatila, ja hänen selviytymisensä riippui täsmälleen samasta tekijästä kuin kenen tahansa soturin maan päällä – ei puoliksikaan niin paljon ÄLYNLAHJOISTA kuin VASTARINNASTA.” (329.)



Giovannin tarinan tarjoama selitys on mielestäni oivaltava, varsinkin jos sattuu olemaan uskovainen. Suurin osa ajatuksistamme ovat tietysti lähtöisin Vanhalta Vihtahousulta tai ainakin joltain alemman tason riivaajalta ja niiden kirjaaminen vaatii syvällistä harkintaa. Tristramin isä valitettavasti tulkitsee teorian vertauskuvallisesti, joten teos ei paljasta millaisen järjestelmän arvoisa kirkkoisä oli kehittänyt erottaakseen jokapäiväisen puolitoistarivisen mieltään pommittaneiden saatanallisten säkeitten keskeltä.


Sitaatti: Tristram Dhandy – elämä ja mielipiteet. Suom. Kersti Juva. WSOY 2003.




8 kommenttia:

kristian kirjoitti...

Maanalisen lurjuksen mustekynä ei hosu omia kavahduttavia lisiään niihin lukkarivirkkeisiin, joissa pidättäydytään ristin vahvistamana muodostamasta väitteiden tai kumoamisten sukansaastaisia verkkoja. Tai joissa siveähameisten sanojen hahmoihin ei eksy niiden helmoja kaksimielisisesti nostavaa kabbalistiikkaa (kuten manuskripti; ja kaikki -seksi-päätteet). Ja etenkin niissä joissa ei ole tanssiin kiihottavaa dityrambista (askelnopsaa) poljentoa, edes hentoa. Eli ei siis minkäännäköistä mieltä fyysisyyteen kiinnittävä lentoa. Enkeli kävelee huoneen poikki. Mallarmélainen tyhjä lause on hyvä, kaunis ja tosi.

Tai yksi kristillinen määre sentään tulee positiivisen rajauksen kautta: kaikki ne lauseet joissa isät välittävät jälkipolvelle kuinka tulee ja pitää. Ensimmäisen viattoman heittämään kiveen kirjattuna.

Askelnopsa kirjoitti...

Loistavaa!
Arvasinhan minä että Kristianin sivistyksen taustalla saattaa olla vain jesuiitan ankara koulutus.
Sananpelosta hän ei onneksemme itse kärsi.

Lisättäköön tähän ohjeistukseen vielä, että eräs turvallinen keino pitäytyä siveässä sanassa on tietysti kuulias kopiointi.

"Etsikää Herran kirjasta ja lukekaa..."
Jesaja 34.16

Jere Rafael kirjoitti...

Pojat,
Suosittelisin luopumista noista kollega Faustin loppuunkaluamista harhoista ja palaamaan takaisin ihmisten pariin. Mitä puut ja vuoret ovat ikinä opettaneet teille, mitä muuriin unohdetut vanhat kirjakääröt? Tulkaa ja tanssikaa, kuunnelkaa mitä keholla on tunnustettavanaan. (Henrikin yläsasalissa huomenna kello 18.15)

Askelnopsa kirjoitti...

Ahaa, ruumiinkulttuuria! Voihan sitä katsoa kunhan ei osallistua tarvitse.

Mitä vikaa olisi suloisessa harhassani; pahempi on se erhetys joka saa meidät tuijottamaan omaa napaamme siinä uskossa että se voisi meille jotain kertoa.
Ja elämämmehän on vain unta tai sitaattia joka tapauksessa.

Kuten Liimatta sen jossain sanoituksessaan tiivisti,
"kaikkea ei tarvitse kokea
mutta paljon pitää lukea".

Jere Rafael kirjoitti...

Niin, kyllähän Tommi P. Liimatta joskus erehtyykin. Ei aina; "Nuoruus, se meni treenatessa, me tiesimme silloin maailman kaikki mahdolliset viisaudet".

Napa on kuitenkin lähempänä syviä totuuksia (musculi transversalis abdominalis, rotatores et interspinalis) kuin falloksen asujaimisto penis. Uni ja sitaatti vain muutoksia ihon impedanssissa.

Askelnopsa kirjoitti...

"Napa on kuitenkin lähempänä syviä totuuksia kuin penis."

Tämänhän tietävät kaikki ajattelevat ihmiset.

Mutta miksi yhdistäisit kirjallisuuden/kirjoittamisen penikseen?
Ehkä aikana, jolloin kynän fallinen muoto vihjaili isällisen luomisen teoriaan, tämä oli tyypillisempää. Tietokoneen näppäimistö on enemmän sukupuolineutraali.

Mutta useimmiten kirjallisuus tavataan nykyään esittää feminiinisen alueena.

Jere Rafael kirjoitti...

Tunnustettakoon, kommentoin väärää tekstiä. Ja jos olisin lukenut subliimi-kappaleen loppuun, olisin löytänyt sieltä tuon naisellisuuden. Katson peiliin ja näen fasistin paranoidis-skitsoidisissa harhoissaan. Näitä sattuu. Mutta torstaina taas jazzimprovisaatiota, se tekee hyvää.

Askelnopsa kirjoitti...

Hahaa...fasisteja olemme silloin tällöin, runotyttöjäkin toisinaan.

Tuo subliimin tavoitteluhan keskittyi ihan kokonaisuudessaan Ann Radcliffeen, joka laskettiin minun tietääkseni naissukupuolen edustajaksi. Ja jos pidän joitain piirteitä hänen tekstissään epäilyttävinä, tarkoitukseni ei suinkaan ollut lyödä häntä kriittisellä falloksella.

Kyllä, uskonhan minä että tanssi tekee hyvää. Kunhan kärjistän. Omakin tanssini on muuten aina improvisaatiota, joka koostuu kahdesta sivusuuntaisesta liikkeestä ja satunnaisesti myös ylöspäin pomppimisesta.