maanantai 20. huhtikuuta 2009

Sanojen väkivalta ja hiljainen kapina


Sanojen vaarallisuus on varmasti romaanikirjallisuuden yleisimpiä teemoja. Olen huomannut, että se toistuu varsinkin 1700- ja 1800-luvun realistisissa romaaneissa (käytän sanaa realismi laajassa merkityksessä). Niissä kaikkein kaunopuheisimmat henkilöhahmot osoittautuvat usein valheellisiksi tai epäluotettaviksi. Heillä on esimerkiksi kyky tuottaa puhetta/tekstiä ilman sisältöä, ”hyvin sanottua”, joka ei kuitenkaan kiinnity mihinkään konkreettiseen, antaa mahdollisimman vähän informaatiota tai on pelkästään hyvän tavan mukainen. Tai heillä on vaarallisempi kyky muokata totuutta edukseen, koska he hallitsevat eri tilanteiden rekisterit, eron suoran valehtelun ja sanomatta jättämisen välillä sekä osaavat vedota kuulijoiden tunteisiin.


Eikö ole kummallista, että kirjailija – roolissaan itse tietysti taitava sanankäyttäjä, jonka maine ja arvostus perustuvat juuri tähän lahjakkuuteen – suhtautuu nihkeästi hahmoihin, jotka ovat verbaalisesti lahjakkaita ja / tai puhuvat paljon? Kokeeko kirjailija nämä todellisuutta manipuloivat hahmonsa vaarallisen läheisiksi?

Mikä nostaa esille toisia kysymyksiä: miten kirjailija erottaa tällaisen kaunopuheisuuden omasta tai kertojan ”äänestä”? Miten hän rakentaa oman tyylinsä erotukseksi näitten romaanihahmojen puheesta?


Henry Jamesin romaanissa Washingtonin aukio (Washington Square, 1880) puhetaitoon ihmissuhteissa liittyvä valtatilanne on dramatisoitu poikkeuksellisen kiinnostavasti. Päähenkilö Catherine ei osaa käyttää kieltä välineenä omien etujensa ajamiseen: hän on tässä kuten muussakin suhteessa sosiaalisesti kömpelö – toisin kuin äitinsä, jonka kuolemaa isä ei anna anteeksi vähemmän säkenöivälle tyttärelleen. Lyhyen romaanin juoni on yksinkertainen, kuten Jamesilla yleensä. Tytölle ilmaantuu ihailija, jonka motiivit Catherinen isä arvioi (oikein) täysin itsekkäiksi. Hänen uhkauksensa jättää tytär perinnöttä ajaa nuoren miehen matkoihinsa.


Catherinen elämän kaksi tärkeää mieshahmoa ovat taitavia kielenkäyttäjiä. Isän ironinen ja ”henkevä” puhetapa ilmentää hänen kyvyttömyyttään rakastaa tytärtään:

Aina kun isä puhui tyttärelleen, tämä ilahtui, mutta tyttö joutui ikään kuin leikkaamaan ilonsa isommasta palasta. Jotakin jäi yli, ironian tähteitä ja suikaleita, eikö tyttö koskaan tiennyt, mitä tehdä niillä, ne vaikuttivat liian korkealentoisilta hänen omaan käyttöönsä, mutta oman ymmärryksensä vajavaisuutta sureva tyttö piti niitä samalla liian arvokkaina hukattaviksi ja uskoi niiden kartuttavan inhimillistä viisautta, vaikka ne menivätkin hänen horisonttinsa yli.” (s. 35)


Tilanteet, joissa isä tenttaa tyttärensä tunteita ja syyttää tätä milloin tunteettomuudesta, milloin sokeasta tunteille antautumisesta ovat esimerkkejä siitä, miten sanat ovat aina myös tekoja. Tässä tapauksessa ainakin henkisen väkivallan tekoja.

Toisella tavalla hyvä puhuja on Catherinen kosija Morris, jolla on kyky puhua luontevasti ja hurmaavasti kaikkien kanssa. Vastahakoisen isän ja kosijana asemaansa tiedustelevan Morrisin välinen dialogi onkin mestarillinen esitys puheesta, jossa tapahtuu paljon kysymyksiä, etenemisiä ja peruuttamisia, mutta jossa mitään ei sanota suoraan.


Morrisin kirje, jossa hän ilmoittaa päätöksensä jättää tämän, on kertova esimerkki ”hyvän kielen” epäilyttävyydestä. James ei esitä kirjettä sellaisenaan tai tarjoa suoria sitaatteja, vaan esittää kirjeen sisällön tiivistelmänä, joka säilyttää Morrisin oman ritarillista kunnollisuutta jäljittelevän retoriikan. Catherinekin pystyy myöhemmin ”ihailemaan sen sanakäänteiden viehkeyttä”:


Että Catherinen elämä olisi rauhaisa ja onnellinen, oli sen miehen kallein toivomus, joka tohti yhä julistautua hänen uskolliseksi palvelijakseen.” (267.)


Catherine on hiljainen, mutta hänen puheensa ilmoittavat hänen tunteensa suoraan, ja ovat siksi toisille vaikeita tulkita: hän ei tule ymmärretyksi, koska toiset hahmot kuvittelevat hänen kätkevän jotain. Hän ei myöskään näyttele tunteitaan, tee niistä toisille viestiviä mielenilmauksia, vaikka juuri tätä häneltä odotetaan. Catherinen hahmon moraalinen valinta on aina kieltäytyminen. Hän kieltäytyy lupaamasta isälleen, että ei anna kättään onnenonkijaksi osoittautuneelle Morrisille. Myöhemmin, isänsä kuoltua, hän kieltäytyy harkitsemasta avioliittoa katuvan rakastajan kanssa. Ja ennen kaikkea hän kieltäytyy selittämästä.


Toisin sanoen hän on täysin uskollinen tytär, joka kuitenkin kieltäytyy esittämästä uskollisen tyttären roolia. Kuten Azar Nafisi kirjoittaa, Jamesin hahmoille on usein tärkeintä sisäinen arvokkuus ja omatunto, vaikka siitä ei palkittaisi menestyksellä (kuten esim. Austenin sankarittaret palkitaan):

These are people who consciously choose failure in order to preserve their own sense of integrity.” (Nafisi, 202)


Catherinen kielellinen heikkous liittyy olennaisesti siihen, että hän on romaanin ainoa kunniallinen hahmo; jos ei sankaritar, niin kuitenkin ainoa henkilöistä, jota kohtaan lukija tuntee empatiaa. Kuitenkin on mahdollista, että hän on myös hieman yksinkertainen, ja hänen moraalisessa asenteessaan on kenties kyse yhtä paljon opitusta jähmeästä sovinnaisuudesta kuin tietoisesta kapinasta. Ja tämä tekee 1800-luvun naishahmoista niin kiinnostavia ja mystisiäkin: heidän kapinallisuutensa on hiljaista laatua eikä mainosta itseään.


Samoin Catherinen kapina on hyvin epädramaattista, varsin vähän näkyvää – eivätkä toiset osaa edes tulkita sitä oikein. Jollain tapaa Catherine silti kostaa niille kahdelle miehelle, jotka ovat kohdelleet häntä huonosti ja unohtaneet hänen omat oikeutensa tuntevana ihmisenä. Kosto on kuitenkin passiivinen: se perustuu siihen, mitä hän jättää tekemättä.



Henry James: Washingtonin aukio (Washington Square). Suom. Kersti Juva. Otava, 2003.

Azar Nafisi: Reading Lolita in Tehran. Fourth Estate, 2004.

3 kommenttia:

kristian kirjoitti...

(Tämä on lopulta aika tylsä kommentti, jota ei kannata lukea, sillä samat voisi lukea auki mistä tahansa kirjasta. Aloin vain kirjoittaa sen kummemmin ajattelematta.)

Aina on myös se toinen. Mikä on totta.

Esimerkiksi Proustilla kielellisen herkkyyden ja taidon kehittyminen on suhteessa maailmasta saatavan nautinnon ja itseymmärryksen syvenemiseen... että pääsee irti kliseistä ja niiden itsepintaisesti toisintamista suhtautumistavoista omaan muistiin, muistamiinsa asioihin, asioimiinsa muistoihin. Ja tietysti kaikkeen muuhunkin. (Muistutan sanan ’klisee’ etymologiasta, joka viittaa grafiikan painopintaan ja valokuvan negatiiviin – joista voidaan vedostaa loputtomiin sitä yhtä ja samaa. Kielen retoriset keinot auttavat kiertämään kyseisen näköesteen.)

Vastapainoksi on mainittava myös Proustilta löytyvän (jopa karmaisevan paljon) kieltä postauksesi huomioimalla tavalla käyttäviä hahmoja. Lisäksi Kadonnutta aikaa etsimässä kuvaa satiirisesti yhteisöjä (*), joissa kielen taitava – tai taitavalta vaikuttava – käyttö on suurimpia sisäpiirin jäsenyyteen päästäviä suosituksia, ”hänhän on niin kiinnostava”. Itse keskustelut ovat täynnään epäluuloa kylväviä vihjauksia, toisten sanomisten muuttamisia, ujutuksia, harhautuksia, itsensä kutsuttamisia..

(*) kotiolot, nuorten tyttöjen muodostama, ystäväpiiri, taiteilijat, monet salongit

Mutta ensimmäisen kappaleen pointti oli keskustelullinen pointtini. Proustilla ero henkilöiden käyttämän kielen ja kertojan käyttämän kielen välillä rakentuu tilanteiden ja teoksen massiivisuuden poetisoinnin kautta: Fraasit (kuten englantilaisten sanojen suosiminen) poistuvat käytöstä ilman sen kummempaa alleviivaamista. Cottard, joka on ollut höpönlöpöttävä imbesilli, muuttuukin salonkien intressanteimmaksi inehmoksi, kunhan porukka vanhenee pisteeseen jossa henkevyyksien tyyssijat alkavat prakailla. Ja paljon muuta… Lukija kyllä huomaa, mikä sekin eroaa henkilöhahmojen retorisista ja paikallisiin tarpeisiin luoduista sumutuksista.

+on tietysti suloista ironiaa, että kyllin suuri osa kieltä ’käyttävistä’ henkilöistä on myös teossarjan kiinnostavimpia, eikä heidän ’paljastumisensa’ niinkään nostata omaa moraalista vahingoniloa kuin jopa harmittaa.

++ täynnään herkullista ironiaa ovat myös ne lukuisat kohdat, joissa kertoja Marcel harmittelee sanallista ja kirjallista kyvyttömyyttään virkkeessä, joka on vertauksiltaan, rytmitykseltään sekä kyvyltään säteillä muuhun tekstiympäristöön käytännössä täydellinen.

Askelnopsa kirjoitti...

Toki, aina on myös se toinen.
(Minulla ei ole mitään toisaalta/toisaalta -logiikkaa vastaan, se on ainoa rehellinen tapa katsoa asioita.)

"Esimerkiksi Proustilla kielellisen herkkyyden ja taidon kehittyminen on suhteessa maailmasta saatavan nautinnon ja itseymmärryksen syvenemiseen... että pääsee irti kliseistä ja niiden itsepintaisesti toisintamista suhtautumistavoista omaan muistiin, muistamiinsa asioihin, asioimiinsa muistoihin. Ja tietysti kaikkeen muuhunkin."

Mitä tuumisit, jos heittäisin, että tämä on enemmän modernistiselle kirjallisuudelle tyypillinen tapa ymmärtää kielen mahdollisuudet? Joka liittyy paljon juuri sellaisen kielen etsintään, joka mahdollistaa kielen vapauttamisen kliseistä?
(Siksi myös yhä useammat päähenkilöt/kertojat, jotka ovat tekijän alter egoja tai pikkuserkkuja, siksi yhä useammat taiteilijaromaanit.)
Hirveitä kärjistyksiähän nämä ovat, tiedän.

Henry James on sikäli kiinnostava tässä yhteydessä, että hän oli kirjailijana poikkeuksellisen selvästi sananpalvoja. Kuten ystävänsä Flaubert, täydellisen omistautunut "oikean sanan" etsijä.
Siksi Washingtonin aukiosta hahmottamani esitys kielestä lähinnä negatiivisena valtana ja sumutuksena yllätti minut.

Toisaalta jos miettii paljon vanhempia - ja vanhanaikaisempia - kirjailijoita, esimerkiksi jälleen Jane Austenia, henkilön kielellinen taitavuus voi tietysti olla myös hänen vetoavimpia piirteitään, joka todistaa ympäristöä syvemmästä käsityskyvystä.

kristian kirjoitti...

"Mitä tuumisit, jos heittäisin, että tämä on enemmän modernistiselle kirjallisuudelle tyypillinen tapa ymmärtää kielen mahdollisuudet?"

Aika hyvä heitto. Keskustasta sen bloggaa Rabelais'n tai Sterne'in tapaiset kirjoittajat, mutta niitä on kyllä ajatukseesi nähden liian vähän edes kunnollisen "toisaalta"-näkökulman tarpeisiin.

Julien Sorel juolahti mieleen oikein pahimman laatuisena s/Sanan väärinkäyttäjänä.