Suurempi

”Konemainen, stereotyyppinen absurdius estää Ionescoa yltämästä todelliseen suuruuteen, mutta hän on silti suurempi kuin Caragiale, koska hän ilmaisee myös kuolemanpelkoa, olemassaolon pimeyttä ja ihmisen turhautunutta mutta talttumatonta kaipuuta ikuisuuteen.” (406.)

”Rybak on suurempi taiteilija kuin suuri Chagall.” (408.)

Claudio Magrisin maineikas matkakirja on kielenkäytön mestarinäyte. Jos Tonava välillä sattuu suistumaan hiukan tyhjältä kuulostavaan sanahelinään, useammin se herättää sekä innostusta että kateutta kyvyssään ylittää sekä erilaisten kokemuksen alueiden että kulttuurialueiden rajoja kielen avulla. Tonava toteuttaa ajatuksen kirjallisuudesta ”elämän arkeologiana” (274), joka avaa nykyisyyden menneen läsnäololle ja asettaa kadonneen näkyvän yhteyteen. Magrisin teksti ei niinkään rakenna vankoja käsitteellisiä siltoja aikojen ja kulttuurien välille kuin tuntuu vain huoletta virtaavan useaan suuntaan, rajoista piittaamatta.

Sitäkin silmiinpistävämpää on virtuoosimaisen kirjoittajan tekstivirrasta niin usein esiin töksähtävä sana ”suuri”. Kirjailijan ja taiteilijan ”suuruus” on jotain jolle hän ei löydä (tahdo löytää?) vaihtoehtoisia ilmaisuja. Magrisilla on jonkinlainen pakkomielle jäädä pohtimaan ihmisten ja taideluomien verrannollista suuruutta.

Kaikki meistä puhuvat suosikeistaan, useat harrastavat leikkimielistä parhaitten listausta. Taiteesta on ylipäätään vaikea keskustella ilman arvottamista. "Suuri" kuitenkin naamioituu joksikin muuksi: ikään kuin se olisi puolueettoman todellisuuden painolla asiantuntijan aisteille avautuva ilmiö. "Suuruuden" perustelut ovat usein yhtä köykäisiä ja henkilökohtaisia kuin suosikin, mutta pönäkällä arvovallallaan se kieltäytyy tätä myöntämästä. ”Suurempi” ei tarkoita vain ”kirjoittaa paremmin” tai ”on merkittävämpi myöhemmälle kirjallisuudelle” (usein aika hämärää jo tämäkin).

Kaikki löydämme perusteluja sille miksi jokin kirja olisi hyvä ja toisen kannattaisi se lukea, mutta taideteoksen suuruuden tai suuruuden puutteen ymmärtäminen tuntuu jo edellyttävän valittujen joukkoihin kuulumista. ”Suurempi kuin” onnistuu kuulostamaan niin ehdottomalta ja harkitulta sanomatta itse asiassa mitään.

Puhe suuruudesta on kuin taiteesta kirjoittavien maallistunut versio kiihkoisan jumalanpalvonnan ärsyttävimmistä piirteistä. Erityisesti mieskirjoittajat harrastavat sitä. Olenko nyt väärässä, kun uskon, että feministiset kirjallisuudenhistoriat ovat vähemmän taipuvaisia jaarittelemaan siitä kumpi lopulta on suurempi, Duras vai Sarraute, tai onko joku Dorothy Parker liian nokkela tai teräväkielinen yltääkseen ”tosi suuruuteen".

Magrisin puolustukseksi on todettava, että hän asettaa yksilöllisen suuruuden toisenlaiseen, vaatimattomampaan mittasuhteeseen. Teoskokonaisuus tuntuu myöntävän, että ainoa todella suuri on tietysti Tonava itse, riippumatta siitä mihin alkulähteeseen sen rajat vedetään ja millä nimellä sitä kutsutaan. Silti myös luonnonilmiöiden suuruudesta kertomisessa on ainainen uhka erehtyä mahtipontisuuteen.

Magris voisi kenties ottaa oppia eräästä sivuhenkilöstään, roomalaiskeisari Marcus Aureliuksesta, josta hän toteaa:

”Hänen elämänasenteensa oli myötätuntoinen, kunnioittava ja sydämellinen, mutta ei palvova, sillä hän tiesi, että palvonta on pelkkä mielipide.” (230.)

Claudio Magris: Tonava (Danubio, 1986). Helsinki: WSOY, 2002.

P.S. Itse poistun hetkeksi Italiaan, suurten Alppien juurelle. Tämä tarkoittaa reilun viikon taukoa blogittelusta.