sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Calvino matkaoppaana

Italo Calvinon Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polo kertoo Kublai kaanille Phylliksen kaupungista. Sinne ensi kertaa saapuessaan matkaaja ihastelee siltoja, patsaita, kirkkojen kupoleita: ”Onnellinen se jolla on aina Phyllis silmiensä edessä, hän ei lakkaa näkemästä uusia asioita joita se sisältää”. Mutta jos päättää jäädä Phyllikseen loppuelämäkseen, tällaiset näkymät hiljalleen katoavat ja kaupunki muuttuu arkisten toimien ja tottumusten kasaantuessa tilaksi, ”jossa vedetään reittejä kahden tyhjässä riippuvan pisteen välille”. Kaupungista tulee elettyä tilaa, jonka käyttöä ja tulkintaa ohjaavat muistiväläykset. Näin kaupunki tavallaan haalistuu näkymättömiin asukkaidensa silmissä. ”Miljoonat silmät katsovat ikkunoita, siltoja, kaprispensaita ja on kuin ne tutkisivat tyhjää sivua. Monet kaupungit ovat samanlaisia kuin Phyllis, ne livahtavat katseilta ellei niitä yllätä.” (94.)


Matkustamme koska haluamme nähdä paikkoja, joita emme ole vielä nähneet. Ja samalla: haluamme nähdä erilaisella tavalla. Kun ihmiset sanovat lähtevänsä matkalle ”saadakseen vaihtelua” on toki kyse muustakin kuin fyysisen paikan vaihtumisesta tai siitä, että saa viikon ajan erilaista ruokaa. Matkailijat kulkevat yleensä jonkin tietyn elämyksen perässä. Mutta toisaalta ihmiset matkustavat myös voidakseen kokea maailman hetkeksi uutena: tilana, jota tottumus ei ole rajannut tiettyihin tarkoituksiin ja jonka mahdollisuudet ja merkitykset eivät ole heti mitattavissa. Puhuessaan ”virkistymisestä” matkoilla ihmiset tarkoittanevat myös tällaista aistielinten virkistymistä, jossa niitä voi kerrankin käyttää siihen mihin ne on tarkoitettu: katsomiseen, kuuntelemiseen, ympäröivän tilan aistimiseen.


Tietysti voi yrittää viettää aikaa kuin vieraana kotikaupungissaan, jossa on asunut vuosia tai vuosikymmeniä, mutta siinä on jotain väkinäistä ja pinnistelevää. Jatkuva tietoisuus yrittämisestä turmelee kokemuksen. Matkalla tämä kokemus uudesta tapahtuu meille usein automaattisesti.

Tietysti voi yrittää vaikka lukea kirjoja, jotka saavat paikan avautumaan uudella tavalla: esimerkiksi historialliseen suuntaan, palauttaen tilaan aavistuksen sen kadonneista ajallisista ulottuvuuksista.

Toki voi ottaa tämän kirjan matkalle ja lukea sitä erityisesti paikoissa jotka tuntuvat lähinnä matkan väliasemilta – kuten lentokenttien odotushuoneissa, jotka tuntuvat olevan joka maailman kolkassa pelottavan samanlaisia.


Näkymättömät kaupungit on paras mahdollinen matkakirja, sillä se kertoo kuvitteellisista kaupungeista. Mahdollisista kaupungeista; toisin sanoen kaupungista ideana, joka sisältää erilaisia kaupunkien mahdollisuuksia (tietoisena siitä että yhtä täydellistä mallia tai täydellistä kieltä tai karttaa sen kuvaamiseen ei ole olemassa).

Kaupungista, joka on aina eri ja aina sama. Kuten Phyllis, kaupunki joka katoaa silmiemme edessä.

Samalla Näkymättömät kaupungit on kirja havaitsemisesta ja tulkinnasta. Se kertoo ihmisen pakkomielteisestä tarpeesta tulkita tilaa ympärillään, esittää sitä, antaa sille muoto; halusta tehdä tila tutuksi, käsiteltäväksi ja ymmärrettäväksi, ehkä myös toistettavaksi.

Calvinon kertojalla on tapana päättää lyhyet, puolen sivun tai parin sivun mittaiset lukunsa johonkin olettamukseen, arvoitukseen tai kysymykseen. Siksi kirjaa lukee ensin etsien jokaisesta luvusta yhtä ideaa tai oivallusta: sellaisen löydettyään lukijan huomio kiinnittyy tekstin yksityiskohtiin, jotka ensi lukemalla sujahtavat ohi. (Usein ne myös paljastuvat haastamaan sen oivalluksen, jonka lukija on kiitollisena poiminut.) Joka tapauksessa Calvinon teksti on tarjonnut minulle uusia tapoja katsoa ja auttanut nostamaan tietoisuuteen omat huomaamatta jääneet tavat katsoa välitöntä ympäristöään.


Näkymättömissä kaupungeissa kulkiessaan herää kysymään miten mitään paikkaa kykenisi totuudenmukaisesti kuvaamaan kielen tai muidenkaan sovittujen merkkien avuilla. Marco Polo, maailmankirjallisuuden kuuluisin venetsialainen valehtelija, esittää ennen hallitsijansa kielen oppimista tarinansa elehtimällä, matkimalla eläinten ääniä ja turvautumalla viittauksiltaan arvelujen varaan jäävään merkkikieleen. Oppiessaan aina paremmin retorisen kielenkäytön Polon kuvaukset muuttuvat kuitenkin vielä hämärämmiksi.

Kaani tarvitsee Marco Poloa todistamaan ja muistuttamaan suuren valtakunnan kaukaisista paikoista, joita hän ei itse näe. Polon kertomisen tulisi välittää tietoa näistä paikoista ja samalla toimia takeena niiden todellisuudesta, kaupunkien kiistattomasta olemassaolosta hallitsijan omaisuutena. Todistajanlausunnot kuitenkin toimivat usein toiseen suuntaan. Ne tekevät paikoista sarjan irrallisia merkkejä, jopa keskenään vaihdettavia merkkijärjestelmiä: juuri yksityiskohtien kautta kaupungit alkavat sekoittua toisiinsa. Havaittu kaupunkitilan yksityiskohta – rakennus, monumentti, torin vihanneskauppias – paljastuukin hauraaksi abstraktioksi.

Calvino harrastaa juuri tällaisilla vastakohtapareilla leikittelyä: ”kaikki” ja ”ei mitään”, pieni ja rajaton, järjestys ja kaaos ovat saman ilmiön eri ilmentymiä. Muutaman kerran vihjataan siihen mikä on Calvinon toisen teoksen, Marcovaldon kokoava aihe: luonnon ja kaupungin vastakkaisuuden katoaminen. Eräs mahdollisuus on sekin, että kaupunkia katsova näkee vain erilaisia kangastuksia, joita ohjaavat katsomispisteestä määrittyvät halut. Tähän liittyen Calvinon teksti osoittaa myös miten rajallinen on yllä mainittu uuden kokemus: miten meitä matkailijoina seuraavat sisäiset mallikaupungit, jotka asetamme ensi kertaa näkemämme konkreettisen kaupungin päälle.


Näkymättömät kaupungit ilmestyi ensi kerran 1972 ja taitaa olla jopa ajankohtaisempi nykyään.

Siinä esiintyy Ottavia, ”hämähäkkikaupunki”, joka riippuu verkon varassa kuilun yläpuolella mutta jonka asukkien elämä on vähemmän epävarmaa kuin toisten kaupunkien sillä ”he tietävät ettei verkko kestä enempää”. On myös Penthesilea, kaupunki joka ei koskaan ala eikä ehkä koskaan lopu. ”Kuljet tuntikaupalla etkä ole vielä selvillä oletko jo keskellä kaupunkia vai vielä ulkopuolella”. Siellä matkaaja kulkee esikaupungista toiseen ja vastaantulijat osoittavat kaupunkia kysyttäessä aina eri suuntiin. Voisiko hauskemmin kuvata alati pienenevää maailmaamme ja matkailijan ahdistusta tilojen muuttuessa yhä samankaltaisemmiksi...

Olet luopunut yrittämästä ymmärtää onko olemassa johonkin syvänteeseen tai poimuun kätkeytynyt tunnistettava ja muistiin jäävä Penthesilea vai onko Penthesilea vain itsensä esikaupunki jonka keskus on joka paikassa. Kysymys joka alkaa pyöriä päässäsi on ahdistavampi: onko Penthesilean ulkopuolella ulkopuolta? Vai onko niin että vaikka menisit kuinka kauas kaupungista, siirryt vain rajalta toiselle etkä onnistu pääsemään pois sieltä.” (159.)


Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibli, 1972). Helsinki: Tammi, 2006, 2. painos.

4 kommenttia:

kristian kirjoitti...

Rakkaudella olet lukenut rakasta kirjaa, mutta samalla sen tenhoamana unohtanut katsoa ympärillesi kahden matkustukseen liittyvän raja-arvon kohdalla:

matkalla lähtiessä (kenties viimeistä kertaa) ja matkalta "heureux qui comme Ulysse" -palattessa kotikaupunki oppii hetkellisesti pari kolme kabareetemppua, joilla saada tottumuksen kaihittama silmä taas väreilemään.

Askelnopsa kirjoitti...

Kyllä kyllä. Matkustamisen iloihin lisättäköön se kotiinpaluun hetki kun tuttu on vielä muutaman hetken...ei uutta muttei tuttuakaan. Ehkä tuttua vieraalla tavalla.

Nelli kirjoitti...

Vaikka matkustaessa näkeekin eritavalla kuin ympäristössä johon on tottunut, useimmiten, ainakin minun, on helpointa huomata tärkeimmät asiat (ojaan ajautunut lapanen, muurahaisten pahoinpitelemä toukka, mäkeä laskeva varis) ympäristössä joka on tuttu ja jossa ei tarvitse keskittyä kokonaiskuvan muodostamiseen, isojen asioiden katsomiseen tai pelkoon eksymisestä. Siis samalla tavalla kuin ensimmäistä kertaa lukiessa, ensimmäistä kertaa katsoessa yksityiskohdat menevät usein ohi.

Askelnopsa kirjoitti...

Ymmärrän tuonkin.
Mutta itse en tunne etsiväni matkustaessa kokonaiskuvaa matkakohteesta (pikemminkin huomaan olevani kiitollinen pienistä yksityiskohdista tavalla jota en osaa olla "kotona") ja eksyminen puolestaan, sehän kuuluu asiaan. Varsinkin matkalla on aikaa eksyä. Suorastaan tarve eksyä.