Apostrofi: poissaolevan puoleen kääntyminen, vokatiivinen ele, näkymätöntä tai olematonta esiinkutsuva puhuttelu; puhuttelu kohteelle joka ei voi vastata.
”Apostrofi on toisaalta ollut omansa pitämään yllä ajatusta runosta minän puheensa sinälle ja siten subjektiivisena ja välittömänä ilmaisuna, mutta samalla retorisena figuurina se on tämän välittömän suhteen kieltävä, mutkistava ja esityksellistävä. Vaikka apostrofinen puhuttelu elävöittää puhutellun ja antaa sille kuin kasvot ja äänen, apostrofisessa tilanteessa kukaan ei todella vastaa.” (Hökkä, 166.)
Romantiikan runous tulvii esimerkkejä aspostrofista. Luonnon, jumalan, kohtalon tai isänmaan puhuttelussa runoilijat turvautuivat usein ”Oi”-huudahdukseen.
”O Wild West Wind, thou breath of Autumn's being” (Shelley)
”O evening why is thy light so sad?” (Emily Brontë)
”Willkommen dann, o Stille der Schattenwelt!” (Hölderlin)
Apostrofin rakenteeseen voi kuulua myös epistrofi, esimerkiksi toiston avulla takaisin kääntyminen runon alkutilanteeseen. Näin runo ilmoittaa, että ”se on tietoinen apostrofisuutensa keinotekoisuudesta, runosta äänen esityspaikkana, vaikka sen käänteissä tapahtuisi mitä tosin mielen tapahtuma ja psyyken draama” (Hökkä, 168).
Luontokirjoituksen yhteydessä apostrofi toimii mielestäni voimakkaimmin silloin, kun puhuttelun ja kutsumisen kohteena ei ole ”luonto” kokonaisuutena vaan yksittäiseksi rajattu elävä tai eloton luontokappale: eläin, kasvi, vesistö, vuori. Runopuhuja tunnistaa, nimeää yhden kohteen näkökentässään tai muistoissaan: silloin runossa on konkreettisuutta, joka (ehkä) estää romantiikan usein mahtipontista retoriikkaa eksymästä omiin sotkuisiin sfääreihinsä.
Romantiikan apostrofissa puhuteltu luonto on usein kunnioitettava mysteeri, jotain inhimillistä käsityskykyä suurempaa. Otetaan esimerkiksi Hölderlinin ”Tammet”: puhuja tietää olevansa liiaksi inhimillisen kulttuurin sisällä voidakseen liittyä ihailemiensa puiden seuraan. Hän tervehtii niitä, tunnistaa niiden yksilöllisyyden (”Maailma teist jok' ainoa on”) ja ihailee niiden vapautta inhimillisistä kahleista – mutta tammet pysyvät hiljaisina.
Runoilija saattaa tuntea olevansa toisia vahvemmin yhteydessä luontoon, hän kenties romantisoi oman asemansa yhteiskunnan ulkopuolisena, yksinäisenä luonnossa kulkijana tai näkijä-profeettana. Kuitenkin juuri hänen käyttämiensä figuurien selvä ja avoin ”taiteellisuus-keinotekoisuus” toimii lukijalle muistutuksena inhimillisestä paikallisuudesta. Modernistinen runous hylkäsi tällaisen yksilökeskeisyyden ja teki kaikkensa hajottaakseen puhuvan subjektin. Saapui runous, jossa yksilön sijaan maailma puhuu tai toisin ymmärrettynä tekstissä puhuu vain teksti.
En nyt toki halua esittää, että meidän tulisi palata romantiikan ajan taideteoriaan saati tarjota mitään arvottavaa näkemystä romantiikan ja modernismin kirjallisuudesta. Kysyn vain: eikö romanttisessa apostrofissa ole jotain hyvin rehellistä? Se välttyy asettamasta sanoja luonnon suuhun. Kun romanttinen runopuhuja yrittää tulkita luontoa, hän tekee sen tunnustamastaan ihmisen asemasta. Hölderlinin tammet tulevat vahvasti määritellyiksi. Niitä verrataan arvottavasti puutarhojen ”kesyyn” luontoon: ”Aber ihr, ihr Herrlichen! steht, wie ein Volk von Titanen”.
Puhujanääni on niin vahva, subjektiivinen, merkityksellistävä, että lukija ei voi olla huomaamatta luonnon tulkintaa koko ajan tapahtuvan. Koen tällaisen runouden eettisesti kestävänä, koska se niin avoimesti tunnustaa inhimillisen luonteensa.
Romantiikan luontorunoudessa on toki paljon sentimentaalisuutta, mutta mitä luonnon inhimillistämiseen tulee – eikö se tapahdu joka tapauksessa? Missä olisi esimerkiksi sellainen runo, joka antaisi luonnon puhua omalla äänellään? Eikö sellaiseksi naamioituminen ole kaikkien pöyhkeintä luonnon inhimillistämistä?
Ekokriittisessä kirjallisuudentutkimuksessa törmää silloin tällöin ajatukseen siitä, että olisi tekstejä, joissa luonnon oma vastarinta inhimilliselle merkityksellistämiselle saa ”äänensä”. Eikö tässä ole virhetulkinta? Tällaiset tekstit vastustavat tiettyjä luontokäsityksiä tai luontoon liitettyä retoriikkaa. Ei kuitenkaan ole tekstiä, jossa luonto puhuisi enemmän ”itsenään”.
Toiseksi, onhan jo oletus luonnon vastarinnasta inhimillisen intention tulkitsemista luontoon. Luontoaiheinen runo (ja sen tulkinta) on väistämättä runo inhimillistetystä luonnosta, vaikka siihen ei olisikaan rakennettu selvää puhuja-asemaa tai katsomisen pistettä saati pysyviä subjekti-objekti-asetelmia.
Tuula Hökkä: ”Romanttinen, moderni apostrofi?” Romanttinen moderni: kirjoituksia runouskäsityksistä, toim. Hökkä. Helsinki: SKS, 2001.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti