Romaanin ideologisen tulkinnan ongelmista

”The Distinction of Fiction”: Dorrit Cohn haluaa pitää kiinni fiktiivisen ja ei-fiktiivisen tekstin välisestä erosta. Hänen tapansa käsitellä esimerkkien avulla, millä tavoin historiallinen romaani eroaa nimenomaan kerronnallisesti (ei ”temaattisesti” tai muuten väljästi filosofoiden) esimerkiksi historiallisesta elämäkertatekstistä, on mielestäni suositeltavaa luettavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Cohn kirjoittaa erittäin selvää asiaproosaa ja tiivistää asiansa väitelauseisiin – ihailtava taito, joka tuntuu jotenkin keskittyvän narratologian edustajiin. Cohn on välillä kuin ankara koulumestari, joka haluaa pakottaa hassuttelevat Foucault'n ja Derridan oppilapset takaisin perusasioiden äärelle. Hän osoittaa, millaisia teoreettisia ongelmia kirjallisuuden ja filosofian käsitteiden sekaantumisesta on kehittynyt (esimerkiksi juuri 'fiktio' ja 'fiktiivinen'), ja miten vaarallista on sivuuttaa narratologinen analyysi pohdittaessa fiktiivisyyden kysymystä.

Luvussa ”Romaanin optiikka ja valta” Cohn kritisoi erityisesti tutkijoita, jotka ovat hyödyntäneet Foucault'n panopticonin käsitettä realistisen kirjallisuuden kritiikin välineenä. Kyse on samalla ilmiöstä, joka on jonkin aikaa häirinnyt allekirjoittanutta: realistisen romaanin ideologinen kritiikki, joka käsittää romaanikerronnan yhteiskunnallisen kontrollin kirjoittamisena taideteoksen maailmaan.

Cohnin kritisoimat esimerkkitapaukset lähtevät siitä oletuksesta, että ekstradiegeettisen (kaikkitietävän) kolmannen persoonan kertojan katse vastaa Foucault'n näkymätöntä ja kaiken näkevää valvovaa silmää, tarkkailevan vallan keskusta. Kaikkitietävän kertojan käyttö olisi valvontatekniikka, joka esittää tuntevansa ja hallitsevansa kaiken romaanin maailmassa.

Cohn löytää kolmesta käsittelemästään tutkimuksesta muita ongelmallisia oletuksia, jotka kuulostavat enemmän kuin tutuilta:

että realistinen romaani on monologinen (Bahtin) kokonaisuus, jossa useat äänet (esim. henkilöiden puhe) on järjestetty hierarkkisesti tukemaan yhtä tulkintaa

että tämä tulkinta yleensä vahvistaa vallitsevaa yhteiskunnallista ideologiaa ja marginalisoi poikkeavat näkemykset

että vapaa epäsuora kerronta, jossa henkilön puhetta ja ajatuksia yhdistetään kertojan kieleen (erityisesti Eliotin, Jamesin ja Flaubertin romaaneissa) olisi vain yritys ”naamioida” kerronnan todellista monologisuutta

että ”romaanin kirjoittaminen on järjestyksen valvomista” (190) ja ”realistinen projekti perustuu kattavaan tarkkailuun ja järjestyksen valvontaan” (192)

Ideologisen luennan ylilyönteihin kyllästyneelle Cohnin tehokas kritiikki tuntuikin erityisen kiitolliselta luettavalta. Olen aikaisemmin kritisoinut sitä, kuinka jälki-bahtinilaiset joskus innostuvat esittämään romaanin kuin romaanin vallankumouksellisen heteroglossian alueena. Cohn tarjoaa välineitä toisen äärimmäisyyden kritiikkiin.

Kaunokirjallisessa teoksessa vallan kysymys on vielä monimutkaisempi kuin sosiohistoriallisessa todellisuudessa. Romaanin sisällä ei vallitse mikään yksi ”laki”, jonka voitaisiin todeta tuottavan ja vahvistavan valta-asetelmia. Cohnin mukaan Foucault ei olisi hyväksynyt kehittelemänsä panopticonin teorian siirtämistä sellaisenaan estetiikan alueelle.

Cohn vastustaa ”kaikenlaisia pyrkimyksiä yhdistää kerronnallinen tyyppi yksinkertaisesti ja pysyvästi moraaliseen näkökulmaan” (205). Tällaisesta oletuksesta lähtevä tutkimus pikemminkin todistaa tutkijan yksisilmäisyyden kuin teoksen monologisuuden. Tällainen tutkimus tekee ”jo ennakkoon omat päätelmänsä [fiktiivisen muodon] luonteesta” (206) ja päätyy vahvistamaan sen, minkä tutkija jo valmiiksi tietää. Kuinka usein ideologian käsitettä käyttävää julkaisua luettaessa tuntuukaan siltä, että tutkijalla on vastaus valmiina jo ennen kysymystä.

Esimerkiksi kaikkitietävä, moralisoiva kertoja voidaan tulkita yhtenä fiktiivisenä äänenä. Jos hänen tulkintansa ovat ristiriidassa fokalisoidun henkilöhahmon näkemysten kanssa, tämä ei välttämättä ohjaa lukijaa hyväksymään juuri kertojan versiota – toisessa luvussa Cohn lukee Thomas Mannin kertojaa esimerkkinä tästä. Kertojan äänen sekaantuminen tekijän kanssa on yksittäisten romaanien tulkinnoissa edelleen yleinen virhe, vaikka teoreettisesti siihen ei juuri kukaan enää ilmoita uskovansa.

Myöskään vapaalla epäsuoralla kerronnalla ei ole yhtä, pysyvää ideologista merkitystä. Ideologiakriittisissä tulkinnoissa on usein se ongelma, että ne ”siirtyvät aivan liian hätäisesti tekniikasta tulkintaan ja tekstistä kontekstiin” (206).

Dorrit Cohn: Fiktion mieli. (The Distinction of Fiction, 1999). Helsinki: Gaudeamus, 2006.