Mary Shelleyn klassikossa on paatoksellista ylitunteellisuutta. Ystävyys, rakkaus, kauhu, kostonhimo ja epätoivo ovat teoksessa ”in excess”, kuten gotiikasta kirjoittavat englanninkieliset oppineet tapaavat tiivistää.
Romaanissa on kaksi hyvin romanttista miesten ystävyyden kuvausta: romaanin kertojana toimivan laivakapteenin kuvaus ajastaan tohtori Frankensteinin kanssa, ja Frankensteinin sisäkertomukseen kuuluva kertomus suhteesta nuoruudenystävä Henry Clervaliin.
Harva Frankensteinin lukenut muistanee, että teos on kirjeromaani. Sen aloittavat ja päättävät kapteeni Waltonin siskolleen osoittamat kirjeet Pohjoiselta jäämereltä. Walton ihastelee kuoleman partaalta pelastamansa Victor Frankensteinin kaunopuheista ja jaloa luonnetta. Hän kuvailee innokkaasti vieraansa puhetaitoa ja ulkoista olemusta tavalla joka muistuttaa romanttisesta rakastumisesta:
”He is so gentle, yet so wise; his mind is so cultivated, and when he speaks, although his words are culled with the choicest art, yet they flow with rapidity and unparalleled eloquence.” (16.)
”Even now, as I commence my task, his full-toned voice swells in my ears; his lustrous eyes dwell on me with all their melancholy sweetness; I see his thin hand raised in animation, while the lineaments of his face are irradiated by the soul within.” (19.)
Jokainen teoksen hahmoista on taipuvainen klassiseen kaunopuheisuuteen, niin tohtori Frankenstein kuin hänen luomansa ”hirviökin”. He ovat kaikki myös luonnon rakastajia, kuten Radcliffen varhemmassa feminiinisen gotiikan klassikossa, ks. blogimerkintä 3.2.
Itse Frankensteinin tarina on kertomus menetyksestä. Nimihenkilö päätyy menettämään kaikki rakastamansa ihmiset ja hänen luomansa onneton olento menettää kaiken uskonsa ihmisiin. Kostonhimossa hän surmaa luojansa perheen sekä Henryn, josta on tullut tavallaan perheenjäsen.
Henry Clerval on kiinnostava hahmo sen vuoksi, että itse tarinan etenemisen kannalta hänellä ei tunnu olevan mitään välttämätöntä tehtävää. Victor ja Henry ystävystyvät kouluiässä ja heidän vastakkaiset kiinnostuksen kohteensa tuntuvat lähentävän heitä. Frankensteinia ohjaa palava ja lopulta tuhoisaksi osoittautuva innostus luonnontieteisiin, mutta Henry on suuntautunut kielen ja mielikuvituksen vähemmän konkreettiselle alueelle.
Siinä missä Frankensteinin perhe haluaa antaa Victorille vapauden valita oma kutsumuksensa, Henryn isä haluaa pakottaa poikansa kunnialliselle mutta kapeamieliselle kauppiaan uralle. He molemmat tuntevat ihailevaa, suojelevaa ja kummallisen aseksuaalista rakkautta Victorin isän ottamaan kasvattitytär Elizabethiin. Mitään kilpailija-asetelmaa tytön omistamisesta ei kehity.
Ymmärsin, että Henry on kuin toinen Elizabeth, jonka tehtävänä on edustaa vastakkaisia arvoja Frankensteinin ”itsekkäälle” ja kunnianhimoiselle projektille. Henry on sosiaalinen, uhrautuva, pyyteetön: ”Clerval called forth the better feelings of my heart” (64).
Kun Frankenstein sairastuu jonkinlaiseen hermokuumeeseen kohdattuaan luomansa kauhean ihmisolennon, juuri Henry ottaa hoitaakseen feminiinisen hoitajan (nurse) roolin. Henry on luonteeltaan poikkeuksellisen hienotunteinen ja tarkkanäköinen. Hän uhraa paljon voimiaan tehdäkseen toisten olon miellyttäväksi. Tällainen toiselle omistautuminen omien tarpeiden kustannuksella oli tietysti naisten osa, jota korostettiin tyttöjen kasvatuksessa erityisesti1800-luvun Englannissa.
”During all that time, Henry was my only nurse. I afterwards learned that, knowing my father's advanced age and unfitness for such a long journey, and how wretched my sickness would make Elizabeth, he spared them this grief by concealing the extent of my disorder. He knew that I could not have a more kind and attentive nirse than himself; and firm in the hope he held of my recovery, he did not doubt that, instead of doing harm, he performed the kindest action that he could towards them.” (55.)
Henry on myös kiinnostunut aasialaisesta kirjallisuudesta – harrastus, jota myös Victor kunnioittaa ja johon osallistuminen saa hänet hetkeksi vapautumaan synkistä ajatuksistaan. Kiinnostavasti hän esittää idän kirjallisuuden myös feminiiniseksi verrattuna sotaista kunniaa henkiviin länsimaisiin antiikin klassikoihin (”life appears to consist in a warm sun and a garden of roses”, 63).
Mietin, olisiko mies kirjoittanut kahden mieshenkilön ystävyydestä samoin äänenpainoin. Vai onko tämä vain sitä edellisellä vuosisadalla kadotettua herkkää (herras)miehisyyttä, joka jälkikäteen vaikuttaa poikkeukselliselta? Eräs selitys olisi kankean biografinen: Ehkä Henry Clerval on mahdollista ymmärtää myös Mary Shelleyn kirjallisena alter egona?
Mary Shelley: Frankenstein or the Modern Prometheus (1818/1831). London: Vintage. 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti