Maksiimi

Maksiimi: mietelauseeksi puettu yleinen totuus tai käyttäytymistä ohjaamaan tarkoitettu ohjenuora, periaate tai sääntö.

Hankala on löytää maksiimeja modernista kirjallisuudesta: ken uskaltaa esittää moraalisen tiivistyksen, astuu varmasti miinoitetulle maaperälle. Maksiimit ovat vaikeita asioita erilaisuutta ja poikkeamia arvostavalle kulttuurille, sillä maksiimiin on sisäänrakennettu jonkinlainen autoritaarisuus. Vaikka maksiimin historiaa kirjallisuudessa hallitsevat hyvin yksilöllis-subjektiiviseen argumentointiin taipuvat poikkeusyksilöt – La Rochefoucauld, la Bruyere, Goethe – hekin pyrkivät puhtaasti yksilöllisen elämänfilosofian ylittävään näkemykseen. Kuka nyt enää kehtaisi moralisoida, tarjota jotain opinkappaletta...

Maksiimin luonteeseen kuuluu, että se on tarpeeksi yleinen sopiakseen useaan tilanteeseen (sen voi ottaa oman arkisen olemisensa johtotähdeksi) ja että se olisi välittömästi puhutteleva; toisaalta se ei saa olla niin yleinen, että se olisi kulttuurisesti itsestäänselvä ja näin ollen lattea.

Askelnopsa haluaa nyt jakaa kanssanne maksiimin. Se ei ole aivan iltapäivälehdentuore, onhan siitä jo neljäkymmentä vuotta. Erityisen arvokkaan siitä tekee, että se on kirjailijalta, joka arvosti ja tavoitteli ilmaisun keveyttä ja leikkisyyttä – sillä maksiimithan ovat kaikessa ohjeistavuudessaan painavaa ja yksiäänistä kirjallisuutta jos jokin.

Kyseessä ovat viimeiset sanat Italo Calvinon kirjasta Näkymättömät kaupungit, joka on synnyttänyt tähän blogiin aiemmin metatekstuaalisia merkintöjä matkustamisen nautinnoista (ks. 24.2.)

Kublai Kaanin ja Marco Polon keskustelut mahdollisista kaupungeista johtavat painajaisten ja dystopioiden kaupunkeihin. Kaani toteaa: ”Kaikki on turhaa jos viimeinen maihinnousu voi tapahtua vain helvetilliseen kaupunkiin ja yhä voimakkaampi virran pyörre vetää meitä sinne.”

Kaani on tarkkanäköinen ja järkevä mies. Hänen kanssaan on helppo olla samanmielinen. Näkymättömien kaupunkien sivuilla esiintyvä Marco Polo on kuitenkin tarjonnut jatkuvasti yllätyksiä ja poikkeavia näkökulmia. Tällä kertaa Polo ei tee calvinomaista hyppyä syrjään löytääkseen toisen katsomistavan vaan pikemmin tarttuu ajatusta suoraan sarvista. Venetsialaisen kauppiaan vastaus on minulle harvinainen esimerkki (universaalisti?) puhuttelevasta maksiimista.

”Ja Polo – Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos on helvetti on olemassa, se on täällä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä. On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäinen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa.” (165.)

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Le cittá invisibli, 1972). Suom. Jorma Kapari. Helsinki: Tammi, 2006. (2. painos.)