Michael Ondaatjen Divisaderossa romaanihenkilö Anna ihailee ranskalaisessa maalaiskylässä 1200-luvulla rakennettua kellotornia, joka on pinnaltaan kiertynyt ruuvin tavoin.
”It had one of those unexpected, helicoidal shapes – the surface like a helix – so as it curved up it reflected every compass point of the landscape”. (135.)
Näistä pinnan reflektioista huolimatta teksti ei lähde rakentamaan stendhalilaisia heijastusteorioita (ks. blogimerkintä 3.3.2008). Olennaista on rakennelman muoto, joka palaa Annan mieleen automatkalla.
”All my life I have loved travelling at night, with a companion, each of us discussing and sharing the known and familiar behaviour of the other. It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. So the strange form of that belfry, turning onto itself again and again, felt familiar to me. For we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell.” (136.)
Anna ymmärtää tornin muodon analogisena hänen oman elämänsä tarinalliselle muodolle. Sitaatti tuntuu tiivistävän romaanin toistenkin henkilöiden tarinat, sillä Divisaderon aiheena on menneisyyden tapahtumien jatkuva toistuminen ja muiston pakenemattomuus: menneisyys vetää takaisin piiriinsä, myös niihin tarkoituksella unohdettuihin minuuksiin, jotka on hukutettu itsesuojelun vuoksi.
Villanelle on toistoon perustuva mitallinen runo, jossa kertosäe toistuu säkeistön lopussa. On kuitenkin aina mahdollista, että kertosäkeen merkitys on muuttunut. Anna on kirjallisuudentutkija, tietysti. Saadaanpa jaksoon mahtumaan vielä viittaus sellaiseen lukemistapahtumaan, joka palaa uudelleen luettuun (elettyyn) tekstiin. Kuin lukuohjeena itse Divisaderon lukijalle?
Samalla kuvaus tuntuu olevan tekijän paljastus oman fiktionsa arkkitehtuurista. Ondaatjen teokset rakentuvat lyhyille otoksille useiden romaanihahmojen elämästä.
Nekin kieltäytyvät etenemästä lineaarisesti ja keskittyvät voimakkaisiin hetkiin, joissa aika usein tapahtuu tunnistaminen, jonkin menneisyyden uudelleen löytäminen, kuten kuolleen ihmisen eleet palaavat nykyisessä rakastetussa. Tai sellaisiin hetkiin, kun jokin aiemmin vain osittain tiedostettu mahdollisuus aukenee. Ondaatjen henkilöhahmoja voisi kuvailla itseensä kiertyneiksi ja sisäänpäinkääntyneiksi.
Ondaatjen romaanit koostuvat pienistä elämän sirpaleista, joiden väliset yhteydet hahmottaa vasta lopusta käsin: tällöin ei kuitenkaan ole kyse siitä, että kierteinen tarinoiden solmu avattaisiin, selitettäisiin suoraksi.
Divisaderon pitäisi tulla myös suomennettuna kirjakauppoihin ihan näinä päivinä.
Michael Ondaatje: Divisadero. New York: Alfred A. Knopf, 2007.
P.S. Olen lähdössä matkalle, joten en päivitä blogia noin viikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti