maanantai 3. maaliskuuta 2008

Mutta millainen peili?


Kirjassaan A Mirror in the Roadway Morris Dickstein haluaa puolustaa ajatusta siitä, että kirjallisuus voi representoida historiallista todellisuutta, joskaan ei objektiivisesti - ja miksi pitäisikään, sillä eihän se silloin olisi enää kirjallisuutta. Hän haluaa pitää kiinni kuvittelemansa ”tavallisen lukijan” oletuksesta, että romaanilla on jotain tekemistä kirjallisuuden ulkoisen maailman kanssa.

Amerikkalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa on 1970-luvulta asti vallinnut jonkinlainen rintamalinja niiden välillä, jotka uskovat kielen kykyyn esittää todellisuutta ja niiden, jotka eivät.

Kysymyksen ajankohtaisuudesta todistaa sekin, miten sinnikkäästi feministinen ja postkolonialistinen teoria ja viimeksi ekokritiikki ovat yrittäneet kehittää teoriaa, jossa jälkistrukturalistiset ja postmodernistiset näkemykset voitaisiin sovittaa yhteen representaation ajatuksen kanssa.

Kun takakannen sitaattikehuissa esiintyy nimi Harold Bloom, on selvää kummalle puolelle aitaa tämä teos asettuu. Bloom onnittelee tekijää siitä, että hän uskaltaa puolustaa todellisuutta teoreettisuutta vastaan (”our current chorus of Resentment”).

Omana piikkinään realismin kriitikkoja vastaan Dickstein mainitsee Orwellin 1984:n lopun allegoriana, jossa aivopesty Winston Smith tunnustautuu eräänlaiseksi postmodernistiksi. Kun Smith kysyy, missä olisi todellisuus, miten voimme tietää mitään, Dickstein tulkitsee sen oman maailmankäsityksen kadottamiseksi, jossa yksilöllisyyden kieltäminen on samalla todellisuuden kieltämistä.

Valitettavasti A Mirror in the Roadway ei syvemmin käsittele dekonstruktion ja jälkistrukturalismin nostamia teoreettisia haasteita vaan lähinnä sinnikkäästi sivuuttaa ne. Dickstein kirjoittaa kirjallisuudesta tekijöiden yksilöllisen nerouden areenana, jossa poikkeukselliset lahjakkuudet keksivät uusia todellisuuden kuvauksen tapoja.


Mutta Dicksteinilla on kuitenkin pyrkimystä realismin uudelleenmäärittelyyn jonain sellaisena, jossa todellisuus tunnustetaan ongelmalliseksi ja tulkinnanvaraiseksi. Hän muistuttaa siitä, että jo 1800-luvun realistisessa kirjallisuudessa representaation kysymys oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Teoksen nimi viittaa tietysti Stendhalin usein väärin ymmärrettyyn sitaattiin: ”Romaani on peili, jota kannetaan pitkin maantietä”.

Jo Stendhalilla kyse on siis sitaatista, jonka hän ilmoittaa tulevan loistavasti nimetyltä ranskalaiselta historioitsijalta nimeltä Saint-Réal (pyhä todellisuus, todellisuuden pyhimys?).


Myöhemmin Stendhal palaa tähän pidemmässä kappaleessa:

Niin, hyvä lukija, romaani on peili, joka liikkuu maantietä pitkin. Se heijastelee silmiinne toisinaan taivaan sineä, toisinaan taas tien lokaisia lätäköitä. Ja te syytätte miestä, joka pitelee kuvastinta, moraalittomaksi olennoksi! Hänen kuvastimensa näyttää teille loan ja te syytätte kuvastinta. Syyttäkää enemmän valtatietä, jossa on lokalätäköitä, ja vielä enemmän maantien tarkastajaa, joka sallii veden seisoa ja rapakoiden muodostua.” (Punaista ja mustaa, 350, suom. J.A. Hollo.)


Dickstein haluaa korostaa tästä tekstipätkästä kahta asiaa: ensinnäkin, lausunnolla on historiallinen kontekstinsa. Stendhal haluaa tässä puolustautua joillekin aikalaisilleen, jotka moittivat klassismin hengessä 1800-luvun kirjallisuuden suuntautumista siihen, mikä on alhaista, sattumanvaraista ja pelkästään yksilöllistä.


Toiseksi, ja olennaisemmin, kysehän ei ole staattisesta peilistä, joka heijastaa yhtä, tiedettyä todellisuutta täysin mekaanisesti. Missään tapauksessa kyse ei ole maailman representaatiosta sellaisenaan, täydellisestä imitaatiosta. Stendhalin peili on liikkuva ja aktiivinen peili: ”This is not a stationary mirror fixed upon a passing show, observing the parade as from a viewing stand, but a dynamic reflector shifting position as it moves down the road. It must be held or carried by someone, and the images it provides will be framed, constantly changing, a series of partial views contributing to a larger picture” (8.) Dickstein toteaa Stendhalin kuvaaman peilin muistuttavan enemmän kameraa tai jopa elokuvakameraa.


Morris Dickstein: A Mirror in the Roadway. Literature and the Real World. Princeton University Press, 2005.

4 kommenttia:

kristian kirjoitti...

Dicksteinin kamera ja elokuvakamera tuovat heti mieleen tyylittelyn tai muunlaisen todellisuuden taiteellisesti sävytetyn välittymisen. Vaan miksi ei sanaleikitellen välittämisen. Eikö näiden kahden paikalla voisi ajatella esimerkiksi dokumenttikuvausta, jota tietysti voi sitäkin kuten kaikkea jauhaa yliopistopurkkaa ja "purkaa"...

Tai ehkä emme ole kysyneet Stendhalin peilin luonnetta oikein. Ehkä se on napattu tivolista. Tai Narkissoksen budoaarista, jolloin siitä näkee itsensä, maailman sellaisena kuin...

Tai tuohon aikaanhan peileissä oli vielä elohopeaa, kuten hyvin tiedät, ja ne kuvastivat maailmaa kirkkaammin ja taianomaisemmin kuin nykyiset...

Askelnopsa kirjoitti...

Tiedätkö onko kirjallisuuden peileistä kirjoitettu jonkinlaista yleisesitystä? Mieluusti sellaista jossa tuo materiaalinen ulottuvuus olisi läsnä. Eikös Versailles'n peilisalissa ole juuri noita elohopeaisia kuvastimia?

Tavallaan hauskaa, että tuo sitaatti, joka aina mainitaan realismin yhteydessä, on tekijältä, joka on jotenkin aika kaukana realismin päälinjasta.
"Mies joka pitelee kuvastinta"...Stendhal tunnusti olevansa egotisti. Enemmän hänen kirjansa saavat kiinnostumaan poikkeusyksilöstä (kuten tekijästä itsestään) kuin ympäristöstä - tai sanotaanko, ympäristöstä lähinnä sikäli kuin se asettaa poikkeusyksilön valinnan eteen.

Jos minun nyt sallitaan hetkeksi sortua kysymään sitä mitä kirjallisuudentutkijat eivät saa kysyä: mitä tekijä ajatteli...
Olisiko Stendhal niin "nöyrä" että kokisi roolinsa todellisuuden kuvastajana enemmän kuin sen omaperäisenä tulkitsijana? Itse en saa sellaista käsitystä. Punaisessa ja mustassa on ensi sivusta lähtien niin vahva kertojan ääni: se ylimielinen, loistokas sävy pikkukaupungin sosiaaliseen elämään. "Sen miehen edessä lentävät kaikilta hatut päästä."
Olisiko Balzac kirjoittanut tuollaista lausetta? (Olisiko?)

Jos Stendhalilla on oletuksena on samalla se, että peili aina tulkitsee eli "vääristää"?

kristian kirjoitti...

Kirjojen halvennusmyynneissä:

Sabine Melchior-Bonnet: Kuvastin. Peilin historiaa. (Atena)

Peilinvalmistusmenetelmiä koskevia intrigejä, narsismia, Rilkeä, taidetta, filosofiaa.. ehkä vähän turhankin kanssa kaikkea, mutta samasta syystä kohdettaan heijastelevaa luettavaa.

Askelnopsa kirjoitti...

Aivan, olenkin tuota joskus Kirjatoreilla selaillut vaan sittemmin unohtanut.
Juuri tuollaisille "kaikkea kanssa" teksteille on joskus tilausta, vaikka niistä löytyy paljon kritisoitavaa.

Että Rilkeäkin. Wunderschön.