Olemmeko hukanneet kyvyn lukea eksemplaarista kirjallisuutta, kyselee Liisa Saariluoma Cervantes-käännöksen Opettavaisia kertomuksia johdannossa. Cervantes yhdisti 1600-luvulla vakiintuneen novellan perinteeseen esimerkillisyyden: kertomusten oli tarkoitus havainnollistaa moraalisia kysymyksiä esimerkkien avulla. Parhaiten ovat nykylukijalle kestäneet ne kohdat, joissa on enemmän ironiaa ja mielikuvituksen juhlaa, ja vastaavasti vähemmän opettavaisuutta.
Mutta ”the exemplary novel” ei missään tapauksessa ole marginaalinen ilmiö eurooppalaisen kirjallisuuden historiassa. Eve Tavor Bannet esittää, että 1800-luvun realistinen ja 1900-luvun modernistinen kerronta ovat usein sokaisseet nykylukijan huomaamasta, miten monilla tavoin vielä 1700-luvulla käytettiin exemplumin mahdollisuuksia.
Valistusajan sentimentaalinen romaani tähtäsi lukijansa kasvattamiseen ja ohjeistamiseen, usein erityisesti naislukijan. Kirjoittajat uskoivat, että fiktiolla oli kyky aiheuttaa lukijassa tarve kuvatun käytöksen toistamiselle: oletus romaanin potentiaalisesti vaarallisesta vaikutuksesta lukijakuntaan vaikutti kaiken kirjallisuuskeskustelun taustalla. Toinen näkökulma korosti kirjoista oppimisen turvallisuutta omien erehdysten kautta oppimisen sijaan. Lipsahduksia ja poikkeamia sai siis käsitellä, kunhan teksti asetti ne hyväksyttyyn tulkintakehykseen. Lukeminen saattoi herättää vaarallisia intohimoja, mutta ei sentään asettanut koko perheen kunniaa kyseenalaiseksi.
Naishahmon kehityskertomus oli samalla tarina hänen yhteisöllisestä asemastaan. 1700-luvun romaaneissa naisen minuus on läpeensä sosiaalinen, kuten Nancy Miller on osoittanut. Ennen kaikkea naisen elämäntarina oli romaaneissa läpeensä ”erotisoitu” viattomuuden ja siveellisyyden koetteluksi. Eksemplaarisen naishahmon tarina sisälsi säännönmukaisesti viettelyn yrityksen. Koskemattomuuden ja kunniallisuuden yhteys on niin kiistaton, että naishahmo ei voi tulkita identiteettiään muilla ehdoin. Koska naisen kunnia oli erottamaton perheen kunniasta, nainen ei olisi voinut tulkita omaa tarinaansa vain yksilöllisenä draamana.
Tämän(kin) vuoksi 1700-luvun romaanien sankarittareista kirjoitetaan yleensä osana romanttisen rakkausjuonen hallitsemaa sentimentaalista traditiota. Tyypillinen ajatus on, että se olisi vastakohtainen mieshahmojen ”aidommille” ja laajemmille kasvukertomuksille esimerkiksi Bildungsromanissa (”romance and Bildung, love and mature self-definition, cannot coexist”, tiivistää Myers.)
Feministisen narratologian klassikko The Heroine's Text putkahti ilokseni postiluukusta kansiltaan viehättävästi kulahtaneena ensipainoksena. Siinä Nancy Miller tulkitsee kahdeksaa 1700-luvun mieskirjailijan tekstiä Ranskasta ja Englannista. Kirjailijoiden sukupuolesta huolimatta tarinan keskipisteenä on nainen ja naiseuden mysteeri: ”the eighteenth-century novel...would never have happened without a certain collective 'obsessing' about an idea called 'woman', and without a female reading public.” (ix.)
Miller erottaa euforisen ja dysforisen tarinarakenteen: ensimmäisessä nainen etenee köyhyydestä saavuttamaan kaiken maallisen onnen ja yhteiskunnallisen aseman vakiintumisen avioliitossa; jälkimmäisessä hän kulkee kohti perheensä, mahdollisesti myös maineensa menetystä ja pelastavaa kuolemaa.
Kaikki Millerin käsittelemät sankarittaret eivät ole moraalisen esikuvan tavoin. Moll Flanders ja Fanny Hill esimerkiksi elättävät itsensä prostituoituina ja saattavat nauttiakin seksuaalisuudestaan. Heidänkin tarinansa päättyy kuitenkin kristillisen katumuksen avulla uudelleen löydettyyn puhtauteen. Millerin mukaan tällainen euforinen, usein sävyltään koominen romaani on todennäköisempi 1700-luvun alkupuolella. Vuosisadan loppua kohden romaanisankaritar on yhä puhtaampi, tunteellisempi – kaikki seksuaalisuuteen liittyvä sublimoidaan romanttisen tunteen kieleksi – ja samalla yhä onnettomampi. Vaikka sankaritar tulisi väkisinmaatuksi, kuten Richardsonin täydellisen hyveellinen Clarissa, hän kokisi viattomuutensa menetettynä ja puhtautensa lopullisesti tahrattuna. Seksisuhde avioliiton ulkopuolella päättyy tragediaan: Julie (La Nouvelle Héloise), Clarissa, Mme de Tourvel (Vaarallisia suhteita).
Siinä missä romaanien naishahmot menettivät tukahduttavan kunniallisuuden myötä vapauttaan ja valtaansa, naiskirjailijat myös hyötyivät tällaisesta feminiinisen mystifioinnista. Juuri naisten oletettu moraalinen esimerkillisyys antoi heille oikeuden kirjoittaa. Naiskirjailijat saattoivat vedota kasvattajan rooliinsa, joka velvoitti heitä tuohon niin epäfeminiiniseen auktorin rooliin: ”that moral tendency that alone can justify a female for appearing as an author”, tiivisti muuan Richard Lovell Edgeworth (kirjailija Maria Edgeworthin isä). Ilmankos ajan naiskirjailijoiden tekstit olivatkin niin usein didaktisia ja moraalisiin opetuksiin keskittyviä.
Sentimentaalinen romaani ei enää vastaa aikamme oletuksia romaanikerronnasta: hahmot ovat liian täydellisiä sankarillisuudessaan tai roistomaisuudessaan ollakseen psykologisesti uskottavia. He eivät tulkitse itseään individualistisesti koska heidän tunteensakaan eivät merkitse ”yksityisesti”; tunteet eivät siis ole myöskään ”yksittäisiä”. Historiallisesti se toisaalta oli merkittävä askel kohti realismia (sanan laajassa merkityksessä): sitomalla ihmiskuvauksen todelliseen ympäristöön kuten porvarilliseen kotiin (verrattuna romanssien fantastisiin paikkoihin) ja kuvatessaan tavallista ihmistä (verrattuna epiikan sankarihahmoihin).
Ajan kirjailijat eivät pyrkineetkään psykologiseen realismiin vaan opettavuuteen. Ehkä lukijoillekaan idea ei ollut todenmukaisuudessa vaan esimerkin tuottamassa mallissa:
”No one pretented that morality was practiced as it was portrayed in exemplar narratives or that narratives which showed virtue rewarded and vice punished reflected life. They said instead that such narratives 'supply the defects of experience' or 'supply the want of experience'. Such narratives reflected the ideal.” (Bannet, 202.)
Kirjallisuus filosofisena opetuksena, joka ”täydentää” puutteellista todellisuutta...Aika kaukana tässä ollaan sellaisesta virallista totuutta vastustavasta prosaiikasta ja romaanikielen heteroglossiasta, jota Bahtin ihasteli! Proosan perusteista tässä yhtä kaikki on kyse, sillä esimerkillisen päähenkilön hahmo ulottuu 1700-lukua kauemmas. Cervantesin ohella mainittakoon ainakin Madame de la Fayetten Cleves'n prinsessa, jota kritisoitiin aikalaistenkin toimesta epäuskottavan hyveellisenä hahmona.
1700-luku mainitaan vuosisatana, jolloin moderni subjektikäsitys sai alkunsa. Toisaalta on hyvä muistaa, että romaanihahmon eksemplaarisuus oli tuolloin edelleen kirjallisuuden lukijan oletus. Saariluoma sijoittaa ensimmäiset modernit romaanihenkilöt Goethen tuotantoon (Wilhelm Meister ja Werther), jossa maailman tulkinta ymmärretään yksilöllisenä ongelmana: ”On olemassa vain yksilösubjektien epävarmoja tulkintoja, jotka muuttuvat ajan ja sen tuomien uusien kokemusten myötä.” (Saariluoma 1999, 128.) Jälkiviisaasti voidaan tulkita, että Goethen kohdalla lukijat olivatkin tosiaan hengenvaarassa tulkitessaan teoksia eksemplaarisen lukumallin perusteella, esimerkkinä Wertherin esimerkkiä seuranneet kaunosielut.
Miller tiivistää epilogissaan jossain määrin kyynisen näkemyksensä sellaisesta feministisestä luennasta, joka etsii klassisesta romaanista kriittisen naisnäkökulman mahdollisuutta:
”On the whole, literary femininity in the traditional novel remains faithful to commonplaces of a familiar inscription: and female Bildung tends to get stuck in the bedroom.[...]the novel, more than any other form of art, is forced by the contract of the genre to negotiate with social realities in order to remain legible, its plots are largely overdetermined by the commonplaces of the culture.” (Miller, 157-158.)
Toisaalta, kuten Bannet toteaa, eksemplaariseen tarinaan perustuva romaani saattoi toimia myös sosiaalisen kritiikin välineenä. Esimerkillisen hyveellisen, marttyyrin kohtalon kokevan sankarittaren tarina kutsui huomiota naisen yhteiskunnalliseen asemaan. Viettelyn kohteeksi joutuvan porvaristytön tarinoissa oli vahvaa kohtalomaisuutta, koska jo viettelyn ensi askeleet määrittivät koko myöhemmän juonen ja teoksen sävyn. Tämä ei silti tarkoita että ne vain vahvistaisivat sukupuolista matriisia, jossa mies on ennalta tuomittu metsästämään ja nainen antautumaan. Esikuvallisen sankarittaren avulla saattoi kuvata aikalaisilleen senkin, miten kohtuuttomia ja keskenään ristiriitaisia vaatimuksia naisen käytökselle asetettiin. Tällä tavalla myös eksemplaarisessa romaanissa toimisi kriittinen ironia.
Tässä vastakkaisuudessa näkyy mielestäni edelleen ajankohtainen ongelma feministiselle kirjallisuudentutkimukselle: Onko romaanin lukeminen niin säännönmukaista toimintaa, jota kulttuuriset koodit ohjaavat, että feministinen lukija voi vain kritisoida myyttiä ja nostaa esille sen vahvistamisen strategiat? Vai onko kritiikin ja uuden tulkinnan mahdollisuus jo itse myytissä, odottamassa esiin kirjoittamistaan / lukemistaan?
Nancy Miller, The Heroine's Text. Readings in the French and English Novel 1722-1782. New York: Columbia University Press, 1980.
Eve Tavor Bannet, ”Rewriting the Social Text: The Female Bildungsroman in Eighteenth-Century England”. Reflection and Action (James Hardin, ed.). Columbia: University of South Carolina Press, 1991.
Liisa Saariluoma, Modernin minän synty 1700-luvun romaanissa. SKS, 1999.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti