torstai 20. maaliskuuta 2008

Prosaics, 3: Kysymys karnevaalin poliittisuudesta

Ekokritiikkiä pidetään yleensä ns. vihreisiin arvoihin sitoutuneena tutkimusalana. Yleinen oletus on, että ekokritiikistä kirjoittavia yhdistää environmentalistinen ajattelu, kuten esimerkiksi queer-tutkimuksen pioneerit ovat sitoutuneet seksuaalisen monipuolisuuden tukemiseen.

Tämän ohella juuri mikään muu ei tunnu ekokriitikkoja teoreettisesti yhdistävän. Ekokritiikin tutkimusalue on nopeasti laajentunut käsittämään ”ekologisten implikaatioiden sekä ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelua missä tahansa tekstissä”, kuten Scott Slovicin määritelmä kuuluu.
Ekokriittisissä antologioissa ilmestyy yhä useammin luentoja teksteistä, joissa luonnon tai ympäristön kuvaus on toissijaisessa asemassa tai lähes näkymätöntä.


Tällainen tutkimusalueen laajuus on koettu vastausta vaativaksi haasteeksi, joka uhkaa tieteenalan uskottavuuttakin. Niinpä jotkut ekokriitikot ovat pyrkineet rajaamaan tutkimusaluetta sellaisiin teksteihin, jotka korostavat kestävää ekologista ajattelua ja haastavat ihmiskeskeisen ajattelutavan.

Hetkinen: ekokritiikin pitäisi siis keskittyä vartioimaan omaa ekokriittisen fiktion kaanoniaan?

Toni Lahtinen on toista mieltä, kuten tämän blogin kirjoittajakin.


Artikkelissaan ”Eko, heko – Saako ympäristöhuolelle nauraa?” Lahtinen käsittelee Veikko Huovisen tarinakokoelmaa Ympäristöministeri (1982) ”karnevalistisena satiirina”. Siinä irvaillaan esimerkiksi romanttiselle luontokäsitykselle, luontoon palaamisen ajatukselle ja luonnonsuojelun muodikkuudelle. Lahtinen vastaa myöntävästi otsikon esittämään kysymykseen: ”kyllä, huolelle saa nauraa. Ja se nauru on otettava vakavasti.” (46.)

Kieltäytymällä ottamasta naurua vakavasti ekokriittinen tutkimus sulkee itsensä marginaaliin. Tutkija ei saa keskittyä vain sellaisiin teoksiin, joita käsittelemällä hän voi legitimoida oman maailmankuvansa, Lahtinen toteaa.


Tapaus Huovinen on hyvä esimerkki siitä, miten tulkinnanvarainen ja politisoitunut käsite karnevaali on. Karnevalistinen huumori bahtinilaisessa merkityksessä viittaa siis virallisen kulttuurin ja sen ”pyhien” aiheiden alentamiseen, ideaalisen muodonmuutokseen ruumiillisen ja erityisesti sen alapään tasolle. (Lahtisen artikkelissa ongelmana tosin on karnevalismin ja satiirin käsitteiden päällekkäisyys ja sekoittuminen. Hän ei määrittele karnevaalin käsitettä muuten kuin esimerkkien avulla.)


Lahtinen tarkastelee myös Ympäristöministerin herättämää aikalaiskeskustelua. Hesarin mielipidesivulla sitä arvosteltiin näkemykseltään puolueelliseksi (”sama vaikka mielipideosastoa olisi lukenut”); toinen lukija oli kuitenkin innoissaan siitä, miten kirjailija uskalsi ilveillä ”pyhille” muoti-ilmiöille kuten ”ekologia, ympäristönsuojelu ja aseistariisunta”. (sit. Lahtinen, 45.)

Uskallan olettaa, että maan ystävien tai aseistakieltäytyjien liiton aktiivi olisi samoilla perustein esittänyt Huovisen teoksen konservatiivisuuden ääneksi, sillä tokihan ”pyhiä” asioita maassamme ovat juuri asevelvollisuus ja yrittäjänvapaus (esim. turkiskeskusteluun viitaten). Eikö ekoihmiselle nauraminen ole helppoa ja ilmeistä? Eikö se ole sellaista rankaisevaa huumoria, joka asettaa kohteensa naurunalaiseksi ”normaalille” lukijakunnalle? Eikö se ole kaikkea muuta kuin karnevaalia?


Lahtinen kommentoi yllä mainittua yleisönosastokirjoitusta:

”Huomautus muotiasioiden pyhyydestä osuu karnevalistisen tekstin ytimeen: karnevalismi perustuu pyhän eli papin vartioiman absoluutin ja narrin edustaman relativismin väliselle jännitteelle.” (45.)

Koska meillä on erilaisia tulkintoja siitä, mikä yhteiskunnassamme on pyhää ja mikä nimenomaan ei ole, on karnevaalin poliittinen luonnekin häilyvä: mitään sinänsä radikaalia siinä ei ole.

Itse sanana ”pyhä” on muuten niitä käsitteitä, jotka ovat kokeneet arvonalennuksen: siitä on tullut jotain, joka mainitaan useammin pyhäinhäväistyksen mielessä. Arkikielessämme tämä näkyy siinäkin, miten harvoin kukaan määrittelee jotain positiivisesti ”pyhäksi”. Sen sijaan sanaa käytetään ironisesti kommentoimaan toisten arvomaailmaa: esimerkiksi ”se Bush luulee olevansa joku pyhä kristinuskon ritari”.

Kukaan ei halua istua pyhän valtaistuimella. Sen sijaan kaikki haluavat osoittaa, miten nuo toiset kokevat itsensä niin ”pyhiksi”.


Eikö karnevaalista kirjoittaminen siis paljasta myös tutkijan arvomaailmaa? Lahtinen varoo oman näkemyksensä esiintuomista (ehkä se olisi ollut epätieteellistä?) mutta toteaa varovaisesti, että Ympäristöministeri voi ”herättää ekokriittisessä lukijassa varauksia”. Sen hän kuitenkin tekee selväksi, että teosta ei pitäisi näillä perustein sulkea pois ekokritiikin tutkimuskentältä.

Jäin miettimään olisiko tilanne hieman muuttunut nykylukijalle? Vihreät arvot on melko hiljan omaksuttu valtavirran politiikkaan ja ilmastonmuutoskin on hyväksytty jo yleisesti tosiasiaksi. Vihreydestä on tullut osa ”establismentia”, kuten Lahtinen toteaa (45).


Onko ekoretoriikalle naureskeleva teksti karnevalistisempaa 2000-luvulla kuin se oli 1982?



Toni Lahtinen: ”Eko, heko. Saako ympäristöhuolelle nauraa? Ekokarnevaali Veikko Huovisen Ympäristöministerissä.” Äänekäs kevät: Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, toim. Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki. Helsinki: SKS, 2008.

4 kommenttia:

RistoNp kirjoitti...

Minusta tuo "saako ympäristöhuolelle nauraa" ei edes yllä karnevalismin tasolle, vaan on pelkkää mielenkiinnotonta satiiria. Vanhaa konservatiivista huovislaista satiiria.

Tällähetkellä nämä ilmastonmuutos-satiirit ovat samalaisen konservatimin linnakkeita.

Lukekaa Keskisuomalaisesta Ilkka Hackmanin surkea "Ilmastonmuutos. Vihdoin"
http://www.ksml.fi/viihde/viihdeuutiset/ilmastonmuutos.-vihdoin(89806).ece
Siinä satirisoidan huolen aiheita, ja puolustetaan pikkuporvarillista elämäntapaa.

Minusta satiiri ei ole mitenkään kiinnostavaa, karnevalismi kylläkin.

Askelnopsa kirjoitti...

Riston vastaus osoittaa mielestäni jälleen sen, mistä kirjoitin: karnevaalin määrittely on täysin poliittinen kysymys.

Huovinen ei kelpaa karnevaaliksi koska hänen tekstinsä nauraa "väärille" asioille?
Ymmärrän tämän pointin ja olen osittain samaa mieltä.

MUTTA haluan sikäli väittää (myös itseäni) vastaan, että ilmastonmuutokselle nauraminen voi olla myös radikaali poliittinen teko aikanamme. Sillä ilmastonmuutos ja ympäristönsuojelu tosiaan ovat retorisesti (ei välttämättä konkreettisten päätösten tasolla) valtapuolueitten politiikkaa.

Kun nyt sanon "radikaali", haluan riisua sanasta romantiikkaa, joka tarttuu siihen helposti uusvasemmistolaisessa retoriikassa.
Ymmärrän "radikaalin" merkityksessä "voimakkaasti yleisen mielipiteen ja valtakulttuurin vastainen".
(Ääriesimerkin ottaakseni esim. uusnatsit ovat mielestäni kiistattomasti radikaaleja ideologiassaan. Myös typeryksiä, kyllä, mutta huomattavasti radikaalimpia kuin suurin osa esimerkiksi äärivasemmistolaisista "radikaaleista".)


Eli jos karnevaalin määritelmään liittyy ajatus siitä, että se olisi poliittisesti nimenomaan ei-konservatiivista, valtakulttuuria haastavaa, niin miksi ekohuolen retoriikalle irvailu ei olisi karnevaalia?

Ristonp kirjoitti...

Satiiri tuntuu nykyään vain huonolta, koska se tarkoittaa yleensä vitsailua jota harrastetaan sanomalehteä lukemalla.
Siksi Muhammed -satiirit ovat minusta huonoja.
Ilmastonmuutos -satiirit eivät ole huonoja siksi että olisivat poliittisesti epäkorrekteja, vaan siksi, että ne eivät ole tarpeeksi teräviä, ne jäävät tylsiksi uutisaiheiden irvailuksi.

Askelnopsa kirjoitti...

Lahtisen artikkeli kuitenkin onnistuu vakuuttamaan siitä, että Huovisen kirjassa satiiri osuu muuhunkin kuin päivälehtien valikoituun ajantasaisuuteen.

Siinä käsitellään laajemmin ihmisten vieraantunutta luontosuhdetta, joka tekee luontokappaleista fetissejä ja idealisoi sen siistiksi ja "ruumiittomaksi".

Ottamatta kantaa Huovisen tasoon kirjailijana (en ole lukenut tarpeeksi) en lähtisi hänen satiiriaan vertaamaan Muhammed-piirroksiin.
Enkä Keskisyöpäläisen ilmastonmuutos-juttuun.