Antikvariaattilöytö: Elias Canettin Avainkorva esittelee viisikymmentä luonnetta. Kirjallisena esikuvana on Theofrastoksen Luonteita, jonka Pentti Saarikoski aikanaan suomensi.
(Canettista muuten tuli hiljan Nuoren voiman teemanumero: 5/2007.)
Antiikin esikuvan tavoin kuvaukset luonteista ovat lyhyitä, tiiviitä ja tuntuvat keskittyvän negatiiviseen. Theofrastoksella ne oli otsikoitu universaalien paheiden luetteloksi: juoruilu, itaruus, turhamaisuus, pelkuruus ja niin edelleen. Canettin tekstissä puolestaan kehitellään uudissanoja erilaisille ihmistyypeille, joiden käytöstä yksi ominaisuus tai pakkomielle tuntuu hallitsevan, kuten ”mediakieli”, ”mainemittari” tai ”pöytäliinamaanikko”. Naurun ohella Canetti tarjoaa loistavia filosofisia tiivistyksiä: ”Puhemylly ei ole muuttunut, hänessä ei ole ripaustakaan pysyvää.” (51.)
Tällaista lukiessa tulee ehkä hieman vainoharhaiseksi, sillä omat heikkoudet tai erikoisuudet monistuvat useaan eri ihmistyyppiin. Pohtiessasi tosielämän vastaavuuksia tutuista tai yleisemmin puolitutuista henkilöistä et voi olla ajattelematta millaisena he sinut itsesi näkevät. Kamala asia, tuo määritellyksi tuleminen.
Löysin kirjasta mainion kuvauksen eräänlaisesta emotionaalisesta masokistista (en nyt taida päästä eroon tästä aiheesta), jolla on hillitön tarve tuntea syvästi. Tästä hahmosta tunnistin itseni. Tärkein oivallus liittyy ehkä tarpeeseen elää toisten, yleensä fiktiivisten hahmojen kautta. Miten kummallinen pakkomielle onkaan väkevien tunne-elämysten tietoinen etsiminen fiktion välityksellä.
”Vesisilmä käy päivittäin elokuvissa. Filmin ei tarvitse olla uusi, miestä kiinnostavat myös vanhat kuvat; pääasia että ne täyttävät tarkoituksensa eli houkuttelevat häneltä runsaasti kyyneleitä. Teatterissa hän saa istua näkymättömissä ja pimeässä täyttymystä odottaen. Maailma on kylmä ja sydämetön, ja jos hän ei voi tuntea lämmintä kosteutta poskillaan, hänellä ei ole elämänhaluakaan.” (17.)
Vesisilmä on löytänyt varman tapansa saavuttaa kyynelten lämpö, mutta vasta etsittyään sitä pitkään ja perusteellisesti. Elämä kuitenkin tarjoaa harvoin mahdollisuuksia suurten kohtausten näyttelemiseen tai edes todistamiseen.
”Toisinaan hän oli ollut kokonaan omien onnettomuuksiensa varassa, ja kun ne eivät heti tulleetkaan vaan antoivat odottaa itseään, hän usein luuli paleltuvansa kuoliaaksi. Mies hapuili maailmassa epävarmasti ympäriinsä, hakeutui menetyksen, tuskan ja lohduttoman surun luo. [...] Saattoi käydä, että hän oli jo valmistautunut riipaisevaan kohtaukseen, hänen jäsenensä alkoivat jo miellyttävästi rentoutua. Mutta silloin – kun hän tunsi jo olevansa hyvin lähellä täyttymystä – mitään ei tapahtunutkaan. [...]
Tarvittiin paljon pettymyksiä ennen kuin vesisilmä ymmärsi, ettei kenenkään elämässä riitä tarpeeksi vastoinkäymisiä omiin tarpeisiin.” (18.)
Taiteenystävän nautintoon kuuluu toisaalta kyky tuntea turvallisesti, etäisyyden päästä. Mitä kauempana valkokankaan (kirjan) todellisuus on omasta, sitä helpompi näiltä vierailta on ”ottaa”. Paradoksaalisesti, erittäin herkästi tunteva ja vahvasti samastuva lukija/katsoja saattaakin olla elämässään kylmä omien läheistensä vaikeuksia kohtaan. Teatterissa koettu emotionaalinen matka myös tasoittaa kokemaan oman elämän arkisuuden rauhoittavana, ei pelkästään tuskallisena.
”Vesisilmällä on takanaan pitkä oppiaika, mutta nyt hän on mestari. Mitä hänelle ei tarjoudu itseltään, sen hän ottaa toisilta. Jos hänellä ei ole näiden kanssa mitään tekemistä, jos he ovat vieraita, kaukaisia, kauniita, viattomia, suuria, heidän vaikutuksensa kasvaa äärettömiin. Hän ei kuitenkaan ota vastatakseen heidän onnettomuuksiaan vaan lähtee elokuvateatterista kotiinsa rauhallisin mielin. Siellä kaikki on ennallaan, hän on huoleton, eikä seuraava päivä tuo hänelle murheita.” (19.)
Elias Canetti: Avainkorva. Viisikymmentä luonnetta. (Der Ohrenzeuge: Fünfzig Charaktere, 1974). Suom. Jari Tammi. Helsinki: Pikku-idis, 1994.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti