Palaan vielä Anita Phillipsin kirjaan. Masokismissa nautinto yhdistyy kipuun ja kärsimys erotiikkaan, joten sitä voi käyttää (ainakin osaksi) tietoisena pyrkimyksenä löytää yllättäviä, erilaisia tuntemisen alueita.
Masokismissa näkyy omanlainen dualisminsa. Masokisti ei pakene hyvänolontunnetta, toteaa Phillips, vaan tunteettomuutta. Hänen suurin vihollisensa on turtuminen. Masokisti pakenee kokemuksen katoamista. Tällä tavalla masokismi kiinnittyy luovaan persoonallisuuteen, sellaiseen ihmisyyteen, joka etsii ja arvostaa kaikkia intensiivisiä kokemuksia. Phillipsin mukaan taiteellinen luonne onkin usein masokistinen.
Kiinnostavin hänen mainitsemistaan masokistisista esimerkkitapauksista on Virginia Woolf. Tulkinta on taas ehkä vähän suoraviivainen, mitä tulee erotiikkaan ja sensualisuuteen (joita en haluaisi ihan samaistaa) mutta kiinnostava kuitenkin:
”A constitutionally masochisic sensibility lacks some sort of protective mental sheath that reduces sensation to a bearable level. In Woolf, though it is unlikely that she made the connection consciously, everything is erotic, from the sound of the acorn trailing along the floor to the doodles glimpsed in the margin of a notebook. Those who look for copulation in Woolf's novels are left disappointed, but their language is richly and openly sensual, receptive to voices, light and dark, the sea, snails and birds, every sensory stimulus.” (63.)
Eräänlainen erotisoitu versio negatiivisesta kyvystä, siis?
Herkkyys on myös kyvyttömyyttä sellaiseen itsekontrolliin, joka sulkisi valittuja asioita minän ulkopuolelle. Woolf on Phillipsin mielestä ”constitutional masochist” eli hänen kohdallaan kyse ei olisi tietoisesta masokismista. Teos viittaa Woolfin elämäkerralliseen esseeseen Moments of Being, jossa tämä kuvaa vastustuskyvyttömyyttään tunteiden, vaikutelmien ja mielikuvien hyökyessä.
Tunnemme kaikki liiankin hyvin itsetuhoisen taiteilijahahmon kulttuurisen myytin. Tässä mielessä täytyy pyrkiä varovaisuuteen, sillä masokismin yhdistäminen luovuuteen tuntuu ohjaavan tälle alueelle. Olisi ikävä antaa lisäpontta sellaiselle näkemykselle, että lähinnä ne, joille arki on erityisen vaikeaa tai joiden elämä karkailee käsistä, olisivat niitä oikeasti luovia ihmisiä. Sillä meidän kulttuurissamme elää vahva myytti siitä, että syvällinen ymmärrys vaatii kärsimystä. (Samoin kuin siitä, että syvällisin taide olisi negatiivista, kyynistä ja mielellään myös raskasta.)
Toisaalta, kuten Phillips myöhemmin tähdentää, masokistilla ei ole mitään tekemistä marttyyrin kanssa. Marttyyri on jämähtänyt yhteen tulkintaan itsestään, jossa itsesääli ja itseihailu vuorottelevat. Marttyyri rakastaa saavuttamaansa uhrin asemaa ja toisten syyllistämistä.
Masokisti ei pysähdy. Hän ottaa omaan lihaansa kivun, vastuun ja syyllisyyden. Ja nautinnon.
Anita Phillips: A Defence of Masochism. London: faber and faber, 1998.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti