torstai 6. maaliskuuta 2008

Mihin hävisi masokistinen rakastaja?


Anita Phillipsin kirjan nimi hyppäsi silmääni kirjastokierroksella. A Defence of Masochism. Odottamaton otsikko kategoriassa kirjallisuudentutkimus – mitä Phillipsin teos lopulta onkin vain osittain.


Kirjan tavoite on laajentaa masokismin ymmärtämistä, ”pelastaa” se seksologian, psykoanalyysin ja mediajulkisuuden kapeilta määritelmiltä. Phillipsille masokismi on laaja asia. Hän käsittelee sen yhteydessä sensuaalisuutta, yliherkkyyttä ja äärielämysten etsimistä. Teksti käsittelee masokismia pelkästään positiivisena minuuden ulottuvuutena, joka liittyy elämän mahdollisimman intensiivisen kokemiseen.


Phillips kuitenkin korostaa, että menetämme jotain masokismin ulottuvuuksia, jos ymmärrämme sen kaikista laajimmassa merkityksessä eli inhimilliseen kokemukseen yleensä kuuluva piirteenä. Varmasti ”meissä kaikissa on masokismia” mutta on kiinnostavampaa käsitellä sitä elämäntapana ja strategiana, jonka avulla ihmiset muokkaavat omia tunteitaan tai mahdollisesti etsivät jotain puuttuvaa kokemusta.


Phillips kirjoittaa akateemikoksi ihailtavan selkeää proosaa, mutta sortuu toisaalta siihen ongelmaan, mikä on juuri selkeästi kirjoittavien kääntöpuoli. Hän vetää liian suoria viivoja ja sortuu hyödyttömiin yleistyksiin, juuri sellaisiin jotka vievät ”subversiiviselta” ajatukselta kaiken terän. Haluan kuitenkin ottaa esille pari huomiota, jotka jäivät kiinnostamaan.



Kirjallisuuteen masokismi liittyy varsinkin kahdella tapaa. Ensinnäkin, Phillips etsii kirjallisuudesta tapoja käsittää masokismi laajana elämän alueena. Vastakohtana on psykoanalyyttinen ja muu tieteellinen tieto, joka medikalisoi, kriminalisoi ja typistää sen alhaiseksi perversioksi.

Sacher-Masochin Venus turkiksissa on alan ilmeinen klassikko, mutta toisaalta se on vain yksi versio länsimaisen kirjallisuusperinteen yleisimpiin kuuluvista aiheista: miehen palvova, intohimoinen, alistuva rakkaus naiseen, joka ymmärretään täydellisenä. Provencen laululyriikka, Petrarca ja Dante kirjoittivat tavoittamattoman ihanan palvonnasta. Masokististinen rakkaus saa suurimman nautinnon epäonnestaan.

Toisesta näkokulmasta patriarkaalisessa yhteiskunnassa rakkaus oli naisten lähes ainoa vallankäytön alue. Vielä 1800-luvulla, jolloin seksuaalisuus alkoi saada tilaa rakkauteen kuuluvana ilmiönä, kauniin ja julmasti dominoivan naisen ja häntä palvelevan miehen hahmot ovat kirjallisuudessa yleisiä, jopa viktoriaanisessa Englannissa.


Tietenkään tällaisessa jalustalle asettamisessa ei ole kyse feminismistä vaan lähinnä maskuliinisista fantasioista. Juuri maskuliinisuuden yhteydessä asiaa tässä käsitelläänkin: mihin katosi vuosisatojen aikana vakiintunut sensitiivisen, herkän, (yhtä) naista palvovan miehen malli?

Phillips antaa yhden mahdollisen vastauksen. Psykoanalyysin ja lääketieteen tarjoamat selitysmallit loivat uuden sukupuolitetun järjestyksen, jossa masokismista ja masokistisesta rakkaudesta tehtiin feminiinistä. Olennaisesti masokismi ymmärrettiin nimenomaan miesten perversioksi; naisilla se ei olisi perversio vaan jotain joka kuuluu naiseuteen sinänsä. Masokismin (ja sadismin) muotoilut ovat tärkeässä osassa siinä, miten maskuliinisuus ymmärrettiin.

The construction of the term 'masochism' was an important plank in this reformulation of masculinity, characterizing men who continued to enjoy occasional domination by their womenfolk as participating in essentially female characteristics. Men of this kind were now denied their own gender status, not considered men at all, banished alongside homosexuals or 'inverts' to some hermaphroditic hinterland on the borders of humanity”. (89.)


1900-luvulla miehen malli etääntyy sensitiivisestä herkkyydestä. Viriilin saalistajamiehen myytti korvaa menneeseen maailmaan kuuluvan herrasmiehen. (Kielemme sana 'herrasmies' ei muuten sisällä tuota painotusta yhtä hyvin kuin 'gentleman' ja 'gentilhomme'.) Phillips niputtaa samaan yhteyteen naisvihan ja homofobian vahvistumisen. Ne eivät todellakaan olleet uusia ilmiöitä, mutta nyt ne saivat eri tavalla kulttuurista näkyvyyttä.


Palaan Phillipsin toiseen, masokismia, kirjallisuutta ja luovuutta koskevaan ajatukseen seuraavassa blogitekstissä.

Anita Phillips: A Defence of Masochism. London: faber and faber, 1998.

2 kommenttia:

kristian kirjoitti...

Hauska ja mielenkiintoiseksi postaukseksi luettu löytö tuo kirja.

Kaipuun ja masokismin välinen suhde kaipaisi katseiden alla täyttyvää viinilasia ja vähintään sen 33 cantoa aikaa, mutta en kiukuttele sitä pois suoralta kädeltä.

Sen sijaan lyhyt puheensorinointi meistä miekkosista.

Eikö herrasmiehessä voi kuitenkin nähdä edes aavistuksen tuota samaa perua,

herrasmies,
herraskainen,
herras-
ei niinkään pleonastinen: herra-, eli herramies.

Eli herrasmies viittaisi sen verran kuin nyt voi pehmeisiin lakanoihin ja hajustettuihin röyhelöpaitoihin, mielitekoon kirjoittaa kaivatulle pikemmin kuin hakata halkojen päätä kirveen seiniin kunnes voimat loppuvat ja tulee känninen räkäinen uni.

Kielemme rekistereissä liene mahdollista käyttää myös sanaa gentlemanni ilman että ilmauksen kudos repeää kristiaanisen keinoteikoiseksi.

Joonas kirjoitti...

Suomessa herrasmies on oikea herra, herrasväkeä, herraskainen juurikin.

Enemmän ulkoiseen kuin sisäiseen olemukseen viittaavaa, ehkä. Ja jotenkin yksisilmäisemmin luokkatietoinen?
(Briteissähän gentleman sopii myös palveluskuntaan, tyyliin "his personal gentleman")

Hajustetut lakanat, kyllä, mutta tuo kirjoittaminen kaivatulle ei siitä niin minulle välity.