perjantai 14. maaliskuuta 2008

Prosaics, 1: naiskirjailijat ja kasuistiikka

Romaanitaiteen viehätys on aina perustunut runsaasti kuvattuihin ”turhiin” yksityiskohtiin, tarkkoihin paikan ja henkilön kuvauksiin, illuusioon esitetyn maailman konkreettisuudesta.

Bahtin kehitti käsitteen kronotooppi kuvaamaan proosakerronnan aika-paikallisuutta. Romaanin hahmot elävät yksityiskohtaisesti kuvatussa maailmassa ja heidän henkilönsä on sidottu tähän fiktion todellisuuteen katkaisemattomin sitein.

Bahtinin romaaniteoria on viime vuosikymmeninä nauttinut valtavaa kansainvälistä suosiota, Suomessakin on nautittu ”Bahtin-buumista”. Englanninkielisessä tutkimuksessa Bahtinin nimi yhdistetään käsitteeseen, joka ei itse asiassa ole häneltä lähtöisin, vaan myöhempien tutkijoiden hänen teksteistään rakentama: Prosaics. Miten suomentaisitte sen: ”prosaiikka”? Kuulostaapa kömpelöltä. ”Prosaistiikalla” puolestaan on kilpailevia merkityksiä. Jos joku tietää ennakkotapauksen, kuulisin siitä mielelläni.

Termiä käyttävät haluavat tehdä eroa poetiikkaan, joka formalistisiin ratkaisuihin keskittyvänä on tavannut sivuuttaa kirjallisuuden eettiset ja sosiologiset kysymykset. Käsitettä käyttävät haluavat tehdä selväksi, että on jotain proosakerronnalle tyypillistä, jota ei voi ymmärtää oikein poetiikan yhteydessä.


Romaanista on kirjoitettu myös ”antiteoreettisena” lajina sikäli, että se vapautti fiktiokerrontaa lain ja systeemin kahleista, universaalin ja tyypillisyyden vaatimuksesta, joka vaikutti sekä epiikassa että keskiaikaisissa romansseissa. (Sääntöihin ihastunut klassismi tosin sitoi kirjallisen onnistumisen yhteen tyypillisyyden, yhtenäisyyden, tyylilajin yhtäpitävyyden kanssa ja merkitsi tässä mielessä jonkinlaista väliaikaista paluuta järjestykseen. Toki läpi romantiikan ja realismin 1800-luvun vaikuttaa oletus siitä, että romaanihenkilön tulisi olla jollain tavalla ”edustava”, harvemmin pelkästään kiinnostava yksilö. Mutta tällainen ajattelu on jo irronnut tyyppien ja sopivien tyylilajien vaatimuksista.)

Bahtin esitti romaanitaiteen syntyneen kansan naurusta, joka heittää korkean ja matalan hilpeästi ylösalaisin, kääntää virallisen kulttuurin pään kohtaamaan oman persvakonsa ja ilakoitsee groteskeilla ruumiinkuvauksilla. Bahtinin itsensä mukaan tällainen positiivisen liioittelun huumori ei ollut ironista, mutta myöhemmät bahtinilaiset ovat käsitelleet paljon juuri ironian merkitystä romaanille, ironiaa proosakerronnan kriittisen tietoisuuden ilmentymänä.


Kirjassaan Women and the Rise of the Novel Josephine Donovan nostaa esille erään unohdetun tai ylenkatsotun osatekijän, joka vaikutti varhaisessa romaanitaiteessa. Naiskirjailijoiden ironian, jonka avulla he vastustivat sukupuoleensa liittyviä misogyynisiä ajatuksia ja puolustivat naisten koulutusta ja yksilöllistä vapautta.

Historiallisesti juuri romaani on ollut naisten aluetta. Romaanin vakiintuminen taiteenlajina ja suuremman lukevan yleisön suosio tapahtuivat samaan aikaan kun keskiluokkaiset naiset alkoivat kirjoittaa romaaneja elättääkseen itsensä. Donovan kuitenkin rajaa tutkimuksensa vuoteen 1726 eli ennen Burneytä, Austenia ja muita tuttuja feministisen kirjallisuushistorian sankarittaria. Hän keskittyy sellaisiin tekijöihin kuin Marguerite de Navarre, Maria de Zayas y Sotomayor, Margaret Cavendish, Delarivier Manley ja Jane Barker. Donovan tuo esille, millainen perinne edelsi Defoen ja Richardsonin tapaisten kanonisten 1700-luvun mieskirjailijoiden tunnettuja ”feminosentrisiä” romaaneja (Moll Flanders, Pamela).


Donovanin mukaan näissä teksteissä kriittinen ironia toteutuu naisten elämästä kertovien esimerkkitapausten välityksellä. Ironisena välineenä toimii esimerkiksi epäsuora puheen esittäminen (”indirect discourse”), jossa naiskertoja kertoo edelleen lukijalle kuulemansa mieshahmojen välisen keskustelun, tai näennäisesti samanmielinen mutta liioittelun avulla eron ilmaiseva tiivistys jostain mielipiteestä.


Donovanin mielestä kritiikin välineenä toimii siis kasuistiikka, eli lain ja oppikappaleiden tarkastelu yksityiskohtien ja erikoistapausten kautta. Kasuistiikka on alkujaan teologiaan ja lakitieteeseen liittyvä käsite: 1700-luvulle saakka se oli tärkeä moraalisen ja uskonnollisen perustelun väline. Kasuistisessa päättelyssä tosielämään perustuvaa tai täysin fiktiivistäkin tapauskertomusta käytettiin testaamaan lain pätevyyttä. Kirjallisuudessa kasuistinen perinne saattoi vaikuttaa proosakertomusten muotoonkin, kuten tarinoiden ja eksemplaaristen novellikokoelmien suosioon. Varhaiset romaanitkin olivat kuin novellikokoelmia, sarja ”tapauksia”, joita yhdisti kehyskertomus.

The novel emerged in part out of the theological method of casuistry, where generalized rules are adapted or refracted by individualized cases that challenge a certain principle.” (5.)


Naisten kokemien vaikeuksien yksityiskohtainen kuvaus oli keino haastaa oppijärjestelmä, yleiseksi totuudeksi vakiintunut ideologia, kuten oletukset järjestettyjen avioliittojen erinomaisuudesta tai heikomman sukupuolen sopimattomuudesta vakavaan intellektuaaliseen työhön. Naiset sovelsivat kasuistiikkaa omiin tarkoituksiinsa ja vahvistivat samalla romaanitaiteen kestävimpiä erikoispiirteitä: keskittymistä yhteen elämäntarinaan, joka kuvataan yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

By focusing upon the particular details of an individual woman's story, women writers could establish a case for the defense of women. In so doing they contributed to the constitution of the novel as a genre that valorizes the particular details of common life, thereby lending the novel one of its defining characteristics.” (57.)


Bahtinilaisissa romaaniteoriassa esiintyy usein ongelmallinen oletus, että romaani kirjallisuuden lajina (tai kirjallisuus yleensä) olisi aina, itsessään, välttämättä, sisäisesti jotain: haastavaa, yleisen ideologian vastaista, biseksuaalista tai feminiinistä...

Esimerkiksi Margaret Doody on jo ehtinyt ilmoittaa, että romaanin lukeminen on aina astumista feminiinisen ja antifasistisen alueelle. Koskeeko tämä myös Mauri Sariolan tuotantoa? Mickey Spillanen dekkareita? Kirjallisuudentutkijat ovat taas korvanneet kokonaisen maailman muutamalla tekstillä ja siinä sivussa kadottaneet täysin maalaisjärkensä.


Donovankin ilmoittaa, että romaani olisi välttämättä ”a subversive genre”, mutta tokihan poliittinen merkitys riippuu kontekstista. Donovan osoittaa, että jotkin naiskirjailijoiden käyttämät kerronnalliset ratkaisut haastavat patriarkaalista ideologiaa yhdessä, rajatussa historiallisessa kontekstissa. Varmasti yksityiskohtaisia tapauskertomuksia naiskohtaloista kirjoitettiin ja luettiin myös täysin toisessa merkityksessä, aikakauden ideologisen totuuden vahvistavina esimerkkitarinoina.

Käytännössä hän siis soveltaa myös ironian ja kasuistiikan käsitteitä melko rajallisessa merkityksessä. Olisiko niillä muuten edes mitään arvoa?


Josephine Donovan: Women and the Rise of the Novel, 1405-1726. New York: St.Martin's Press, 1999.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostava esseesarja siis luvassa aiheesta prosaics.
Prosaics - eikö se merkitse myös irtiottoa narratologiasta ?

Joonas kirjoitti...

Vai pikemminkin narratologian alueen laajentamista?

Kilttiä mutta kohtuutonta kutsua näitä sekavia poimintoja esseiksi.

Ajattelin tuon "prosaics" nimikkeen alla kirjoittaa lähinnä romaanin historiasta, ja erityisesti siitä miten romaanikerronnan vakioiksi tai kliseiksi muuntuneet tarinat ja kerrontamallit ovat alkujaan ehkä toimineet yhteiskunnallisen aikalaiskritiikin välineinä.

kristian kirjoitti...

Huomattavasti vähemmän oppineina huomioina kuin parhaat kollegat esittäisin seuraavat nopsakoinnit:

(myös) Sartre esitti esseessään "Mitä kirjallisuus on?" että toisin kuin proosa runous ei pysty sitoutumaan (eli nuo tekstisi laajemmat tasot),

johon Barthes vastasi "Kirjoituksen nolla-asteessa" että pystyy, esimerkiksi käyttämällä omille kokemuksille ja omalle sosiaaliselle asemalle ominaista kieltä ja puhetapaa (vrt. esim. Villon), pakenematta "poetiikkaan", ylätyylisyyteen tain muuten vain kirjalliseen rekisteriin.

Derrida kirjoittaa romaanista ja sen vapaudesta kaiken sanomisen tilana (toute-dire), minkä vuoksi se voi sanoa myös mitä tahansa (toute-dire), eikä tämän liiallisen vapauden vuoksi tuota vaikutuksia ulkoupuolelleen. Eli toisin kuin vaikkapa poliittinen teksi, jossa ei voi sanoa ihan mitä tahansa, mutta juuri tämä rajoitus synnyttää vakuuttavuutta, sitoutumista ja vaikutuksia omalle rajatulle vaikutusalueelleen.

Mutta säestyksiä nämä. Tuo prozac vaikuttaa oikein hyväntuuliselta hankkeelta ;)

Joonas kirjoitti...

Tuotapa Barthesia en ole vieläkään lukenut. Sehän on suomennettu Tekijän kuolema kokoelmassa...Täytynee lukaista.

Derridaan viitaten, mielestäni ainakaan klassinen/realistinen/ei-modernistinen romaani ei ole kaiken sanomisen tila, varsinkin kun sitä ohjaa narratiivi(n)en logiikka, esimerkiksi "uskottavuuden", "todentunnun" vaatimukset. Romaanin kieli ei nähdäkseni missään vaiheessa ole ollut samalla tavalla vapaa sanomaan, olemaan kielen vapaata leikkiä kuin runous.

Ja kyllähän romaanikirjallisuus on tuottanut ja tuottaa vaikutuksia ulkopuolelleen (Orwell, Rushdie), ja juuri romaania teoretisoidaan usein poliittisena, poliittisesti. Romaanin lukijat tulkitsevat tekstiin referentiaalisuuden ja/tai usein myös jonkinlaisen ideologisen tason.

Eli mistä se Derridan setä taas höpäjää?

kristian kirjoitti...

1.

Kirjallisuuden aiheet on ensin muutettu ja/tai tuotu poliittiseen puheeseen, ennen kuin on alkanut tapahtua. Luulen ma.

Ja kyllä kirjallisuudessa voi sanoa mitä vain, koska esimerkiksi henkilöhahmot puhuvat, allegoriat puhuvat, teemat puhuvat, rakenteet.. mutta ei tekijä, joka olisikin niin tehdessään jo poliittinen toimija. Tosin en tiedä hyväksyisikö Jaakko-kulta tuota suuhunsasanailua. Oikeastaan hän kirjoittaa ja iloitsee erityisesti kirjallisuuden synnyttämästä vapauden tilasta. Näkee kirjallisuuden poliittisen tehottomuuden mutta samalla vapauden suurenmoisensa asiana.

2.

Ei runous muuten ole kielen vapaata leikkiä. Pyydän osoittamaan minulle kaikki runokirjat jossa ei noudateta enemmän tai vähemmän puheenomaista ja/tai loogista syntaksia tai koherententteja puhetilanteita.

Niitä toki (onneksi) on, mutta tuolla halusin haastaa sinut huomaamaan, että paljon vähemmän kuin esittämäsi (ja Sartren höperehtimä) väite antaisi ymmärtää.

Joonas kirjoitti...

"Kirjallisuuden aiheet on ensin muutettu ja/tai tuotu poliittiseen puheeseen, ennen kuin on alkanut tapahtua. Luulen ma."

En ole varma tuosta. Mikä sitten muodostaa poliittisen tapahtuman? Tai pikemmin: mikä riittää poliittiseksi tapahtumaksi?
Esim. kirjaa lukiessa tapahtuva ajattelutavan muutos; tai huomion kiinnittäminen johonkin josta tuleekin äkisti "poliittista"...

Eihän tämä vaadi siirtymistä poliittiseen puheeseen?

"Ja kyllä kirjallisuudessa voi sanoa mitä vain, koska esimerkiksi henkilöhahmot puhuvat, allegoriat puhuvat, teemat puhuvat, rakenteet.."

Romaanikokonaisuus kuitenkin tapaa asettaa nämä äänensä jonkinlaiseen järjestykseen, esimerkiksi henkilöhahmojen puhetta esittäessään.
Tietysti jos luemme Derridan tavoin, esim. tietoisesti riitasointuja etsien tai maksimoimalla jonkin yksityiskohdan mahdolliset merkitykset, löydämme sieltä runsaammin ääniä.
Missään nimessä en halua lähteä tätä vapautta riistämään.

Kohdastanne kaksi en lähde haastamaan, vaan uskon suosiolla.
Huomattava aste-ero romaanille ja runoudelle ominaisen kielen välillä kuitenkin on (eikös?) joka tekee vaikeaksi yleensä kirjallisuuden kielestä puhumisen.

kristian kirjoitti...

Jankkaan vielä vähän:

Kyllä mielestäni poliittinen luenta on poliittinen teko. Se on selvästi erilaista lukemista kuin "kaunokirjallinen", tekstin synnyttämää vapauden kokemusta siemaileva ja kirjallisuuden itsensä luomissa mahdollisuuksissa viipyivlevä. Puhdasta se ei tietenkään ole, mutta kun teoksista sitten puhtaan tai kirjoitetaan, puhutaan miltei aina jostain muusta kuin tuosta vapaudesta. Usein siitä poliittisesta, miten se nyt tässä ymmärretäänkin. Kaunokirjallisuuden vapaudesta ei tietääkseni ole juuri muita kuvauksia kuin Blabchot'n ja Derridan. Kerro jos tiedät.

Runouden ja proosan välissä on suuria ja molemmat suurenmoiseksi tekeviä eroja, mutta en ole varma asettaisinko sitä pelkästään sanojen käyttöön.

Blanchot'n onnistuu puhua kirjallisuudesta yleensä.

Joonas kirjoitti...

Myönnetään: poliittinen lukeminen on usein tietoinen strategia.

Mutta:
On tekstejä, joissa poliittinen taso on niin olennainen, niin sivuuttamaton, että niiden sivuuttaminen kirjallisen avaruuden nimissä on itsessään poliittinen teko.

Blanchot'n kirjallinen avaruuskin taitaa erityisesti keskittyä modernistisiin staroihin...
Mallarme, Kafka, Rilke...

Kirjallisen teoksen arvoituksellisuuden kunnioittaminen on mielestäni hirveän tärkeää. Siinä mielessä nuo herrat B & D ovat maineensa ansainneet. Mutta en osaa olla aivan vakuuttunut lukijan vapaudesta; ja kirjallisuuden kielessä on sitä verhoakin: jotain se peittää jotain sanoakseen.

Voi olla, että yhteiskunnallisen kirjallisuudentutkimuksen retoriikassa on usein jotain sellaista, joka tuntuu painottuvan pelkistyksiin ja kielen merkityshorisontin rajoittamiseen.
Mutta eihän poliittinenkaan luenta lähde etsimään kirjasta puolueohjelmaa tai manifestimaisia tiivistyksiä.
Poliittista lukemista ei tulisi asettaa vastakohtaiseksi "kaunokirjallisen" lukemisen kanssa. Se olisi liian vahva binaarioppositio...

Joonas kirjoitti...

Täsmentääkseni vielä omaa näkemystäni siitä, mikä voi olla ongelmallista ja vaarallista poliittisessa kirjallisuudentutkimuksessa:

sen unohtaminen, että romaani tosiaan kertoo kaikesta siitä mistä se kertoo

eli yksinkertaistukset, jotka toteavat että jossain romaanissa, romaanilajissa, tai jonkin historiallisen ajan kirjallisuudessa, olisi "oikeasti", "todella", "lopulta", "ennenkaikkea" jne jne kyse jostakin yhdestä maailmankuvan legitimoinnista / statementista / ideologiasta.

(Ihan yhtä ärsyttäviä ovat myös heitot tyyliin "lopulta kaikki kirjallisuus käsittelee kuolemaa"...)

Tai se, että romaaniteksti ymmärretään PELKÄSTÄÄN ideologisten kysymysten ratkaisuna (mitä se MYÖS onkin).
Tähän liittyy erityisesti klassisen realistisen tekstin redusoiminen "hallinnaksi" tai "monologiseksi" diskurssiksi.

Narratiivinen analyysi, silloin kun se tuottaa kiinnostavia luentoja perustellen väitteensä tekstinäytteiden avulla, ei kovin helposti pystykään sivuuttamaan kirjallisuuden moniäänisyyttä?