tiistai 5. helmikuuta 2008

Bensaa

Tähän(kin) kirjallisuutta tarvitaan: tekemään bensasta kiinnostavaa.

Riippumatta lukuisista kiinnostavista poeettisen kielen ja kirjallisuudellisuuden teorioista olen aina kokenut, että romaanien lukemisen syvin nautinto liittyy toisaalta niiden avulla kuvittelemiseen ja ennustamiseen (”entä jos”) ja tähän liittyen lukemisen tarjoamaan eläytymiseen toisen/toiseen todellisuuteen. Tässä mielessä kirjallisuus on tiedon väline, olkoonkin että näin tiedetty todellisuus on fiktiivistä. (Mihin voisi todeta, että kaikki tietämisemme, myös itsestämme, on aina enemmän tai vähemmän fiktiivistä, mutta jätetään tämä munan ja kanan kysymys toistaiseksi tähän.)

Runot, vaikka eivät ole samalla tavoin tarinallisia ja ajallisia, saattavat joskus toimia samalla tavalla. Ne ilahduttavat tuottaessaan lukijassa jonkin tunnistamisen, joka on vastakkainen omalle kokemukselle mutta silti tuottaa ymmärryksen tuon kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja arvokkuudesta. Vain kielen kautta voimme saavuttaa tuon kokemuksen.


Margaret Atwood on useissa esseekirjoituksissaan esittänyt tarinankertomisen ei niinkään itsensä ilmaisuna kuin itsensä avaamisena maailmalle. Tästä on ainakin kyse lukijan kohdalla: ”evocation, calling up, is what writing does to the reader. Writing is also a kind of sooth-saying, a truth-telling. It is a naming of the world, a reverse incarnation: the flesh becoming word. It's also a witnessing.[...] The writer is both an eye-witness and an I-witness, the one to whom personal experience happens and the one who makes experience personal for others.” (Atwood 1982, 348.)


Atwoodin viime vuonna julkaistussa runokokoelmassa The Door on itselleni useita tällaisia kohtia. Mutta otan esimerkiksi yhden: ensimmäinen runo,'Gasoline', toinen säkeistö:


”the brightest thing in wartime,

a slick of rainbow,

ephemeral as insect wings,

green, blue, red, and pink,

my shimmering private sideshow”


Tunnustan: en ole koskaan osannut nauttia bensan tuoksusta. Yhdistän sen autojen käytännölliseen, rumaan, konemaiseen todellisuuteen; maailmaan johon kuuluvat aukaistut konepellit käsittämättömine sisältöineen, pikkukaupungin pillurallit ja kummallisilta epätiloilta vaikuttavat huoltoasemien pihat. Autottomalle, ajokortittomalle bensa ei varmaan voisikaan tuoksua vapaudelle, maanpiirin avartumiselle?


Mutta: ”The brightest thing in wartime”: sehän aukeaa heti, niin arkisesti, miksi bensa olisi jollekulle toiselle kiehtovaa ja kaunista.

Sateenkaaret muistuttavat valoa heijastavista bensalammikoista huoltoasemalla. Tämä sateenkaareen vertaaminen ei itsenään tunnu uudelta tai jännittävältä kuvalta mutta sopii tähän tyttömäiseen sideshow'hun.

Tietysti runo herättää lukijassa muistikuvia toisista teksteistä. Kuten ne valokuvat köyhistä sotalapsista, joissa jo kuolleet ihmiset säilyvät ikuisesti lapsenkasvoisina. Ja elokuvat: Ihmemaa Oz, 1939, jossa Judy Garland laulaa ihastuttavan keinotekoisella Hollywood-maatilalla ”Somewhere over the rainbow”.


Tuntemattomiksi jäävistä syistä myös äkillinen, vahva muisto Georg Traklin säkeestä:

”On pieniä tyttöjä pihalla, sydäntäsärkevä köyhyys mekoissaan!”



Margaret Atwood: Secondary Words.Selected Critical Prose 1960-1982. Toronto: Anansi 1982.

Margaret Atwood: The Door. London: Virago 2007.

5 kommenttia:

Into Ilmari kirjoitti...

Arvon Jalkanopsa,

Kiitos kiintoisasta ja ansiokkaasta mielekkyysanalyysistä. Argumentaatiorakenteesta eräs kohta tosin näyttäytyi minulle intohimoisena hyppäyksenä. Tai ei se oikeastaan edes ollut osa argumentaatiorakennetta, mutta en löytänyt muita epätarkkuuksia kirjoituksestanne.

Kuulisin mielelläni lisää näkemyksestänne, että "vain kielen kautta voimme saavuttaa tuon kokemuksen". Miksi, oi miksi? Vai lasketaanko tähän mukaan myös miestenvälinen ystävyys, cunnilingus ja jäisen metallin nuoleminen?

Askelnopsa kirjoitti...

Arvon into ilmari,

olet oikeassa, tuota ilmaisua olisi pitänyt harkita tarkemmin.
Onhan tuollainen tyypillistä esimerkiksi muillekin taidemuodoille.

Eikä kieli kokemusta täysin korvaa tai sivuuta. Mutta täydentää. Esimerkiksi miehisen alapääkarvoituksen kauneutta ymmärtämätön cunnilingvistikko saattaa kuitenkin kielen avulla ymmärtää jotain esimerkiksi fyysisen poikarakkauden viehätyksestä. Näin on monille heteroseksuaaleille käynyt Whitmanin ja Ginsbergin sivuja luettaessa.

Pointtini oli siis se, että kirjallisuus(kin) auttaa kokemaan henkilökohtaisesti, henkilökohtaiseksi, asioita ja ilmiöitä jotka jäävät meille omassa maailmassa olemisessamme vieraaksi tai mitäänsanomattomaksi kokemuksen tasolla.
Tämä pointtihan on aika ilmeinen mutta jaksaa aina hämmästyttää kun siihen omassa lukemisessaan törmää.

Into Ilmari kirjoitti...

Niin,

"Kieleni rajat ovat maailmani rajat"
- L. Wittgenstein, vanha pervo

Tosin tämän jakokulman alle jää vielä yksi kysymys. Piikikäs perkele, suorastaan diagnostinen haaste: Miksi pitäisi kokea henkilökohtaisesti asioita jotka jäävät meille omassa maailmassa olemisessamme vieraaksi? Maailman ihmeellisyys kun syntyy vain ja ainoastaan objektien käsillä olemisesta (toki muidenkin kuin maskuliinisten genitaalien). Elämän voi elää iloisen kyynisesti laulellen tai intohimon loikkaan ponnistaen, mutta ei se tätä tosiasiaa muuta, tee pimeyttä lausuttavaksi.

Askelnopsa kirjoitti...

Miksi?

Ihan ymmärtääksemme, edes hieman, edes välähdyksin, toisten todellisuutta. Eikö tämä ole kaiken eettisen ajattelun lähtökohta?


Ehkä kirjallisuuden merkitys on myös siinä, että se sinnikkäästi muistuttaa lukijaansa toisten ihmisten todellisuudesta; toisin sanoen siitä että maailmassa on muutakin kuin me itse.
Se (ehkä) estää meitä ymmärtämästä maailmaa omana leikkikenttänämme, joka on olemassa vain tuottaakseen minulle kokemuksen. Uskoisin, että kukaan meistä ei voi muistaa tätä yhtä vuorokautta putkeen, ei edes suurin pyhimys.
(Samalla kirjallisuus voi tietysti olla itsetutkistelun ja lukijan itsetietoisen Bildungin väline, mutta se taitaa olla toinen kysymys.)

Muuten, en ole niinkään varma siitä, että vain käsillä olevat objektit tekisivät elämästä elämisen arvoisen.
Itse väittäisin että väkevin elossa olemisen tunne perustuu enemmän tavoitteluun ja haluun kuin tavoitellun saamiseen.

Into Ilmari kirjoitti...

Hmm,

Hyvin jännittävä tuo linkki etiikkaan; miksi vaivautua kirjastoon asti, kun Toisella on kasvot joissa käsillä oleminen samettisen pehmeitä ajallisuuden sointuja?

Väkevästä elossa olemisen tunteesta en osaa juuri nyt sanoa yhtään mitään. Päivystysvuoro alkaa kääntyä aamyöhön, mielen valtaa puristava tunne. Niin totaalisen synkkä, että polkupyöränikin on aivan paska.