Everyman viittaa keskiajan allegorianäytelmään, jossa kuolema kutsuu jokamiehen viimeiselle tuomiolle. Philip Rothin viimeisin romaani alkaa päähenkilön hautajaisista ja päättyy kuvaan hänestä matkalla viimeiseksi jäävään leikkaussaliin: taas yksi rutiinileikkaus odottaa.
Miksi ”jokamies”? Rothin henkilöhahmot ovat harvoin ”tavallisia” valkoisen keskiluokan edustajia. Tämän romaanin päähenkilö on nimetön kuten allegoriahahmolle sopii, mutta muuten hän on niitä kirjailijalle ominaisia värikkäitä, viriilejä ja itseanalyysiin taipuvia juutalaismiehiä, joiden elämä on tragikoomista tasapainoilua seksuaalisten viettien ja syyllisyydentunnon välillä. Usein Rothin romaanihahmot tahtoisivat viettää normaalia, työlle omistautunutta perheellisen taviksen elämää (jollaisina he yleensä omien vanhempiensa elämää ihannoivat) mutta joutuvat huomaamaan omien heikkouksiensa rikkovan vaalimansa unelmat.
Rothin romaanin nimihenkilö on jokamies siinä yhdessä mielessä, joka tekee meistä kaikista jokamiehiä. Se auttamaton tosiasia, että elämämme on arvaamattomilla tavoilla sidottu ruumiiseen, joka tuottaa meille jatkuvasti positiivisia ja negatiivisia yllätyksiä. Ruumiin pettämisen myötä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta muuttuu puoliksi unohdetusta filosofisesta ongelmasta jokapäiväisen elämän osatekijäksi. Everyman on elämänkerta, jota jaksottavat ja rytmittävät päähenkilön sairaalakokemukset. Useat jaksot alkavat kuvauksilla sairastumisista, hoidoista, operiaatioista:
”The malaise began just days after his return home...” (29)
”But no sooner did he and Phoebe return...than he mysteriously fell ill...” (32)
”He had been driving to New Jersey after work nearly every day over a month to see his dying father when he wound up badly short of breath in the City Athletic Club swimming pool...” (41)
”The year after the insertion of the renal stent, he had surgery for another major obstruction, this one in his left carotid artery...” (66-67)
Ruumiin vähitellen etenevästä rappiosta tuntuu tulevan kertojan koko elämäntarina. Siitä tulee myös hänen sosiaalisen elämänsä lähes ainoa puheenaihe. Sairaskertomukset saavat keskusteluissa elämäkerrallisen merkityksen:
”...though they assembled each week in a mood comradely good cheer, the conversation invariably turned to matters of sickness and health, their personal biographies having by this time become identical eith their medical biographies and the swapping of medical data crowding out nearly everything else.” (80.)
Jokamiehen tarina on yllättävän pelkistetty ja lyhyt kirja tekijältä, jonka teokset ovat yleensä olleet runsassanaisia ja varsinkin seksuaalisia pakkomielteitä kuvatessaan ilakoivan konkreettisia. Se on myös ensimmäinen Rothin kirjoista, jota lukiessani en nauranut kertaakaan ääneen. Kuitenkin Roth kuuluu siihen pieneen joukkoon tekijöitä, jotka aivan varmasti pystyisivät kirjoittamaan komedian mistä tahansa kuolemanvakavasta aiheesta.
Vanhenemisesta ja kuolemisesta puhumisessa on vaikea välttää banaaliutta ja itsensä toistamista. Ihmisten tapa puhua toisilleen vakavina hetkinä on ennalta koodattua, ennalta-arvattavaa (esimerkkinä Rothin jokamiehen rohkaiseva ”pep talk” kuolemansairaille ystävilleen). Tietoisuus kuolemasta elämän osana, elämän lopullisen katoamisen mysteeri on kielelle valtava haaste: se tuntuu kutsuvan kertosäkeisiin, tuttuihin värssyihin, kliseisiin. Sama sanallistamisen ongelma koskee pitkäaikaista, ankaraa fyysistä kipua: pakenematon tosiasia, joka lamaannuttaa kaiken muun tietoisuuden. Miten siitä voisi kirjoittaa sortumatta tautologiaan?
Rothin romaani on kuitenkin kaikkea muuta kuin banaali ja ennalta-arvattava eikä se toisaalta vaikuta hetkeksikään sentimentaaliselta – niitä kirjallisuuden kummallisuuksia, joista ei voi lakata olemasta kiitollinen.
Esimerkkinä Rothin kertojantaidoista siteeraan jaksosta, jossa päähenkilön isää haudataan. Tämä on pyytänyt hautajaismenoa, jossa omat jälkeläiset lapioivat maan takaisin hautakuoppaan. Jokamies seisoo ja katsoo arkun peittyessä hänen veljensä lapioiman mullan alle. Kuvaus tavoittaa jotain olennaista kaikkien hautajaisten luonteesta, suremisen rituaaleihin liittyvästä välttämättömästä väkivaltaisuudesta.
”He watched till it reached the lid, which was decorated only with a carving of the Star of David, and then he watched as it began to cover the lid. His father was going to lie not only in the coffin but under the weight of that dirt, and all at once he saw his father's mouth as if there were no coffin, as if the dirt they were throwing into the grave was being deposited straight down on him, filling up his mouth, blinding his eyes, clogging his nostrils, and closing off his ears. He wanted to tell them to stop, to command them to go no further – he did not want them to cover his father's face and block the passages through which he sucked in life. I've been looking at that face since I was born – stop burying my father's face! But they had found their rhythm, these strong boys, and they couldn't stop and they wouldn't stop, not even if he hurled himself into the grave and demanded that the burial come to a halt. Nothing could stop them now. They would just keep going, burying him, too, if that was necessary to get the job done. Howie was off to the side, his brow covered with sweat, watching the six cousins athletically complete the job, with the goal in sight shoveling at a terrific pace, not like mourners assuming the burden of an archaic ritual but like old-fashioned workmen feeding a furnace with fuel.” (59-60.)
Philip Roth: Everyman. London: Vintage, 2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti